Kaunokirjallisen työn esitys
Ensirakkaus: Isä
Kun synnyin, en luonnollisesti muista siitä päivästä mitään. Kuulemani mukaan kaikki lääkärit jotka auttoivat minut tähän maailmaan olivat naisia, joten ensimmäinen mies jonka näin syntymäni jälkeen oli isäni. Isä oli lähtenyt kesken työpäivän kuultuaan pienokaisensa syntyvän. Minun takiani. Sairaalassa isä otti minut syliin. Varovasti, mutta rakkaudella. Hän tuki kädellänsä päätäni koska en itse jaksanut kannatella sitä, koski pieniä sormia ja varpaitani ja itki ilon kyyneliä.
Varttuessani leikimme usein ulkona. Kerran kompastuin hiekkalaatikon reunaan ja kaaduin mahalleni ja löin pääni maahan. Aloin itkeä. Itkin hullun lailla, en pystynyt hillitsemään itseäni,
kunnes isäni otti minut vahvoille käsivarsilleen, silitti hiuksiani ja kysyi: ’Onko kaikki kunnossa?’.
Tottakai kaikki oli kunnossa. Kaikki oli hyvin, kun tunsin isäni vieressäni. Isä oli ensimmäinen mies, joka sai oloni turvalliseksi.
Siitä päivästä lähtien aloin kunnioittamaan isää todenteolla koska hän pysyi vierelläni. Aina. Vaikka tein typeryyksiä. Tottakai isä oli aluksi pettynyt, hänen silmistänsä sen näin, muttei hän siltikään ikinä poistunut viereltäni. Ei vaikka koulusta oli soitettu, vaikka minua olisi saanut hävetä.
Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Minulle soitettiin. Isä oli joutunut sairaalaan. Isälle oli tullut sydänkohtaus. ’ Sydänkohtaus?! ’, huusin ihmeissäni. Ei isälle sydänkohtausta voinut tulla. Isällä oli hyvä sydän, rakastava, vahva.
Kiiruhdin sairaalaan. Inhosin sairaalaa, kaikki oli liian valkoista, se sumensi silmäni. Ei, ei se ollutkaan värin johdosta, kyyneleet tulvivat silmiini. Näin lääkärin tulevan. Ei, älä tule tänne, älä tule sanomaan ettei isä selvinnyt. Lääkäri tuli luokseni, hän puhui erittäin kauan. Tunsin olevani horroksessa, en kuullut mitään mitä lääkäri sanoi. Loppua kohden havahduin ja kuulin sanat: ’Olen pahoillani, otan osaa’
Purskahdin itkuun. Tunsin itseni petetyksi. Miksi minulta riistetään tärkein mies elämästäni? En voinut uskoa sitä. Lopetin koulun vuodeksi. Useat päivät itkin vain sänkyni pohjalla. Surutyöllä kesti aikansa. Isä oli ensimmäinen mies jonka takia itkin ja tunsin itseni jätetyksi.
Eräänä päivänä tajusin yhden asian. Muistin vanhan sanonnan. ’Tyttärien ensirakkaus on isäänsä.’
’ Totta..’, ajattelin. Aivan totta. Isä oli ensimäinen mies joka oli iloinen puolestani, lohdutti minua. Ensimmäinen mies jonka seurassa tunsin itseni turvalliseksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Ensimmäinen mies joka sai minut itkemään, ensimmäinen mies joka jätti minut.
Kun synnyin, en luonnollisesti muista siitä päivästä mitään. Kuulemani mukaan kaikki lääkärit jotka auttoivat minut tähän maailmaan olivat naisia, joten ensimmäinen mies jonka näin syntymäni jälkeen oli isäni. Isä oli lähtenyt kesken työpäivän kuultuaan pienokaisensa syntyvän. Minun takiani. Sairaalassa isä otti minut syliin. Varovasti, mutta rakkaudella. Hän tuki kädellänsä päätäni koska en itse jaksanut kannatella sitä, koski pieniä sormia ja varpaitani ja itki ilon kyyneliä.
Varttuessani leikimme usein ulkona. Kerran kompastuin hiekkalaatikon reunaan ja kaaduin mahalleni ja löin pääni maahan. Aloin itkeä. Itkin hullun lailla, en pystynyt hillitsemään itseäni,
kunnes isäni otti minut vahvoille käsivarsilleen, silitti hiuksiani ja kysyi: ’Onko kaikki kunnossa?’.
Tottakai kaikki oli kunnossa. Kaikki oli hyvin, kun tunsin isäni vieressäni. Isä oli ensimmäinen mies, joka sai oloni turvalliseksi.
Siitä päivästä lähtien aloin kunnioittamaan isää todenteolla koska hän pysyi vierelläni. Aina. Vaikka tein typeryyksiä. Tottakai isä oli aluksi pettynyt, hänen silmistänsä sen näin, muttei hän siltikään ikinä poistunut viereltäni. Ei vaikka koulusta oli soitettu, vaikka minua olisi saanut hävetä.
Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Minulle soitettiin. Isä oli joutunut sairaalaan. Isälle oli tullut sydänkohtaus. ’ Sydänkohtaus?! ’, huusin ihmeissäni. Ei isälle sydänkohtausta voinut tulla. Isällä oli hyvä sydän, rakastava, vahva.
Kiiruhdin sairaalaan. Inhosin sairaalaa, kaikki oli liian valkoista, se sumensi silmäni. Ei, ei se ollutkaan värin johdosta, kyyneleet tulvivat silmiini. Näin lääkärin tulevan. Ei, älä tule tänne, älä tule sanomaan ettei isä selvinnyt. Lääkäri tuli luokseni, hän puhui erittäin kauan. Tunsin olevani horroksessa, en kuullut mitään mitä lääkäri sanoi. Loppua kohden havahduin ja kuulin sanat: ’Olen pahoillani, otan osaa’
Purskahdin itkuun. Tunsin itseni petetyksi. Miksi minulta riistetään tärkein mies elämästäni? En voinut uskoa sitä. Lopetin koulun vuodeksi. Useat päivät itkin vain sänkyni pohjalla. Surutyöllä kesti aikansa. Isä oli ensimmäinen mies jonka takia itkin ja tunsin itseni jätetyksi.
Eräänä päivänä tajusin yhden asian. Muistin vanhan sanonnan. ’Tyttärien ensirakkaus on isäänsä.’
’ Totta..’, ajattelin. Aivan totta. Isä oli ensimäinen mies joka oli iloinen puolestani, lohdutti minua. Ensimmäinen mies jonka seurassa tunsin itseni turvalliseksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Ensimmäinen mies joka sai minut itkemään, ensimmäinen mies joka jätti minut.
Työn tiedot
Ensirakkaus: Isä
taskunorsu
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 331 sanaa» Työ lisätty: 31.12 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Ensimmäinen novellini, huomaa kyllä tekstistä.
Suuri kiitos ja kumarrus jos joku jaksaa lukea ja kommentoida!
Kommentit
dbgirl
15:09 // 31.12 - 2007
En tarkoita tätä pahalla, mutta tämä on vähän jotenkin naiivi teksti. Onko tämä sattunut sinulle? Ainakin vaikuttaa henkilökohtaiselta tekstiltä. Se voi vaikuttaa aina tulokseen. Pidennä tätä, syvennä. Hyvä pohja tässä on :)
xandravicious
00:42 // 23.01 - 2008
Hutaistun oloinen, ja kuten dbgirl sanoi, melko naiivisti kirjoitettu.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!