Kaunokirjallisen työn esitys
En todellakaan tiennyt mistä tehdä aine. Istuin koneella ja tuijotin ruutua. En oikeastaan tehnyt mitään, tuijotin vaan ja kuuntelin musiikkia. Kuuntelin kappaleen sanoja ja jossain pääni sisällä naksahti. Karkeasti suomentaen sanat menivät suunnilleen näin: "Joskus pitäisi tehdä tapaaminen itsensä kanssa. Istua ja miettiä omaa elämäänsä, onko onnellinen, onko tyytyväinen." Siinä se nyt oli.
Usein sitä miettii, mitä joku toinen ajattelee, mitä mieltä toiset ovat siitä, mitä sanot, mitä teet ja miten olet. Mutta oletko koskaan pysähtynt, ja miettinyt mitä sinä olet itsellesi? Mitä sinä haluat elämältäsi? Miksi muiden mielipide on aina etusijalla? Loppujen lopuksi, vaikka se niin kliseistä onkin, sinun elämäsi se on. Ihminen on itsekäs olento, niin se vaan on ja tulee olemaan. Vaikka kuinka uskottelisit, että teet jotain vain ja ainoastaan muiden takia, eikö jossain kuitenkin kuiskaa pieni ääni: "Hyödyt siitä itsekin, myös siksi"? Myönnän, että noin käy itsellenikin. Tottakai.
Tietenkin on asioita, kysymyksiä ja tekoja, joissa olen ajatellut muita liian paljon, niin että vallan unohtanut itseni. Eikä tästä, näistä asioista koskaan ole kehkeytynyt mitään hyvää. Sitä pitäisi aina miettiä kaikkea vielä kerran ennen kun sanoo yhtään mitään. Suojelemalla yhtä voit vahingoittaa monia, joista yksi olet sinä itse. Mutta toisaalta, miksi sen yhden pitäisi jäädä pulaansa? Ristiriitaista.
En ole koskaan ollut hyvä puhuja. Hermostun, en pääse alkuun ja menen paniikkiin. Niinpä kuuntelen mielummin. On ihanaa tuntea että toinen luottaa, uskoo että voin auttaa. Se vain.. ..On hauskaa? Tai hauska on ehkä väärä sana, sillä kaikki kerrottavat asiat eivät ole niinkään hauskoja. Mutta silti. Ei toisen edes tarvitse uskoa saavansa apua. Minä vain pidän siitä että saan olla se joka kuuntelee. Sitäkin toki vain tiettyyn rajaan saakka.
Välillä tulee asioita, joista haluaisin puhua, mutten pääse alkuun. Alku on vaikein, kun sen yli pääsee, on helpompaa. Innostun ja selitän kaiken juurta jaksain. Tai en ihan. En kaikkea, sillä kaikkea en koskaan kerro. Vaikka haluaisinkin, asian ydin jää kertomatta. Pelkään muiden suhtautumista asiaan, ja pidän suuni mielummin kiinni.
Mutta jos kysyt, minä vastaan. Vaikka näytän vaivaantuneelta, vääntelehdin ja ilmeilen, voi silti olla että olen jo kauan miettinyt mikset sinä kysy. Joskus jankkaan samaa asiaa, yhä uudestaan ja uudestaan. Samoja ihmisiä ja tapahtumia, ilman mitään näkyvää syytä. Sanon, että haluan vaan jauhaa. Niin, ilman näkyvää syytä. Jossain näkymättömissä kytee pieni toive siitä, että kysyisit, miksi jauhan samaa asiaa. Pakottaisit minut sillä vastaamaan.
Ehkä tätä kuunnellessasi tai lukiessasi mietit mistä minä tätä juttua vedän. Päästänihän minä. Etkö tunnista minua tekstistä? Voit luulla tuntevasi minut täysin, mutta silti tiedät hädin tuskin puoliakaan. Tiesitkö esimerkiksi, että kirjoitan vapaa-ajallani usein teksejä, kuten yli viiden ison vihkon sivullisen tarinan tytöstä joka hyppäsi junan alle? Tai että vielä kuudennella luokalla en olisi helpolla laittanut hametta päälleni, ja nyt niitä roikkuu kaapissani monta kymmentä? Tai että itken erittäin herkästi, usein jopa viikottain?
Minusta vitsaillaan että minulla olisi "monta persoonaa". Kaikesta kaksimielistä vääntävä "Fred", joka ei koskaan nuku, toisista huolehtiva "Äiti", joka komentaa ottamaan hatun mukaan kun lähdet ulos, ja ties kuinka monta muuta, kaikkea tuplaunelmasta snobipissikseen. Mutta mikä se minä sitten olen? Myös joku umpikiero persoona?
Jos jonkun näistä ns. toisista persoonista ottaisi pois, mikä olisi tulos? En se ainakaan minä enää olisi. ne vain ovat osa minua, väännettiin siitä sitten mitä tahansa typerää ja ei niin typerääkin vitsiä.
Ehkä sinäkin voisit joskus miettiä rauhassa itseäsi. Kuka sinä olet ja mitä haluat. Jotkut nauravat, ja sanovat, että kaikki on itsestäänselvää. Minähän olen minä. Onko kaikki sittenkään itsestänselvää? Miksi olisi?
Ehkä minä ajattelen liikaa. Tai ainakin ennen tein niin. Tiedä häntä, ehken tee niin enää. Kyllä sitä jossain vaiheessa oppii läksynsä. Päässä naksahtaa ja tajuaa jotain mikä on kauan ollut epäselvää. Ehkä jonkun sanan, ehkä lauseen tai kenties teon, asian joka on kalvanut mielessäsi niin kauan. Sillon voi vain toivoa, että saa vielä mahdollisuuden korjata asian.
"Lapsi iloitsee syksyn lehdistä - onnellisena ymmärtämättä katoavaisuutta". Jotenkin osuva lausahdus. Mikään ei ole itsestäänselvää. Kaikki voi kadota. Kun sitä vähiten odotat, voit joutua luopumaan jostain sinulle todella tärkeästä ja rakkaasta, ihmisestä tai asiasta. Elämä on piirtämistä ilman pyyhekumia ja taiteilijan vapautta. Mitä kerran olet tehnyt, sitä et saa enää pois. Voit peittää sen, kieltäytyä muistamasta, kääntää katseesi pois, mutta siellä se on, etkä voi sitä poistaa. Se on ikuinen tahra joka ei irtoa millään. Mutta myös hyvät asiat, vaikka ne unohdettaisiinkin, eivät katoa. Onneksi.
Kaiken kanssa on vain opittava elämään. Juuri vaikeudet opettavat mihin sinä pystyt. Tuhannenkin kilometrin matka alkaa vain yhdellä pienellä askeleella. Askeleella joka kannattaa ottaa, vaikka se olisikin vaikeaa.
Työn tiedot
Et sinä koskaan tee mitä sanot, puhut vaan.
Nauris
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 719 sanaa» Työ lisätty: 16.01 - 2006» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kirjoitin tämän joskus vuonna 05 koulussa ainekirjotuksessa, aiheena oli "minä".
näin teille jotka ette minua tunne, juttu voi mennä vähän ohi, mutta yrittäkää pysyä kärryillä. ja suokaa anteeksi virheet, en millään jaksa etsiä ja korjata, toivotavasti ei häiritse mahdottomasti.
Kommentit
DontBother
13:59 // 22.01 - 2006
Tossa oli niin paljon mun ajatuksia puettu sanoiks.. Hienon aineen kyllä kirjotit, saanko udella numeroa? :D
Lieto
13:40 // 23.01 - 2006
Alussa tuntui olevan hieman kirjoitus- ja kielioppivirheitä, mutta loput tekstistä oli joko paremmin kirjoitettu tai sitten kytkin pilkunviilaajapersoonani liekaan ja vein pihalle haukkumaan.
Teksti tuntuu alun takeltelujen jälkeen valuvan sujuvasti ja miellyttävästi, vaikkakin haparointia on havaittavissa ja persoonista kertova osa tuntuu jotenkin liittymättömältä, jos ei tiedä että alkuperäinen aihe on ollut "minä". Kykenen samaistumaan monilta osin kovin paljon tähän tekstiin, kuin jokin minäni osista puhuisi minulle. En osaa päättää kommentteja sujuvasti, joten päätän ne tällä tavalla typerästi kertomalla siitä.
Uruviele
09:48 // 24.02 - 2006
... en aio alkaa korjailemaan mitään kielioppivirheitä. Tarkoitukseni oli sanoa, että samastuin täysin tähän tarinaan. Voisi melkein kuvitella sen kertovan minusta. Tämä pisti siis samalla myös minut ajattelemaan itseäni, mihin ei viime päivinä juurikaan ole ollut aikaa. En yleensä lue tekstejä, vaikka kirjoja luenkin, mutta tämä kolahti.
Pa-Ne-Pa
20:03 // 22.03 - 2006
Teksti on täynnä virheitä. Aloitetaan vaikka ensin siitä, että jos aloittaisit jokaisen lauseen isolla alkukirjaimella? Sen jälkeen voisit harkita lauseiden erottamista pilkulla.
Kirjoitan itse melko samanlaisella tyylillä, joten ajatelmasi iskevät. Sinulla on paljon sanottavaa, monologi on sujuvaa ja asettelu hyvä.
Jos olisit karsinut pois nuo kirjoitusvirheet voitaisiin puhua kympin aineesta :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!