Kaunokirjallisen työn esitys
Kuoleman haju. Se on yksi kammottavimmista hajuista, mitä tiedän. Muistan tuon hajun paremmin kuin eilisen päivän. Muistan kuinka tuo löyhkä tunkeutui sisääni ja sai minut voimaan pahoin, tuona kirottuna marraskuun iltana. Iltana jona menetin sisareni.
Oli vuosi 1955. Minä ja sisareni päätimme oikaista vanhan hyvätyn ja jo rähjäntyneen hautausmaan läpi kuoroharjoitusten jälkeen, vaikka äiti oli kieltänyt. Lähistöllä kun kuulemma liikkui hourulasta karannut mielipuoli.
Tai no, oikeastaan minä päätin, että oikaisisimme. Sisareni olisi halunnut mennä pidempää kautta, totella äitiä. Tälläkin kertaa sain tahtoni läpi, kuten aina. Olin meistä aina se vahvempi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sisareni taipui aina tahtooni, hän ei jaksanut riidellä. Kuinka toivonkaan että tuona iltana hän olisi pitänyt pintansa.
Olimme jo puolimatkassa hautausmaan läpi, kun tuo mielipuoli loikkasi eteemme suuren puu takaa. En koskaan unohda noita suuria, sinisiä silmiä. Silmiä, joiden hullunkiilto sai minut pelkäämään.
Muistan, kuinka sisareni itki meidän juostessamme. Pienet jalkamme takoivat maata kiivaaseen tahtiin. Yritimme väistellä koukeroisia puunjuurakoita polulla. Minä onnistuin, mutta sisareni ei. Hän kaatui kasvoilleen kovaan, routaiseen maahan. Hänen ei käynyt kuinkaan, mutta hän ei enää ehtinyt meitä jahdannutta mielipuolta karkuun.
Hän repi sisareni riekaleiksi. Aivan silmieni edessä. Katsoin ja seisoin lamaantuneena keskellä polkua ja minusta tuntui, että sydämeni riuhtoisi itsensä irti rinnastani hetkellä minä hetkenä hyvänsä.
Tämä viimeinen näky, jonka koskaan näin, iskostui kymmenvuotiaaseen mieleeni kuin polttomerkki. Mielipuolen hullut, siniset silmät täyttyivät sairaasta mielihyvästä hänen vuodattaessaan sisareni verta.
Kun lopulta taannuin lamauksestani oli sisareni jo mennyttä. Lähdin juoksemaan sattumanvaraiseen suuntaan vain yksi ajatus mielesssäni; kaikki tämä oli minun syytäni, vain ja ainoastaan minun. Kyyneleet valuivat märkinä poskilleni.
Juoksin ja juoksin, enkä hätäpäissäni pimeässä huomannut maassa lojuvaa puunrunkoa. Kaaduin suoraan orjantappurapensaikkoon. Tunsin viiltävää kipua silmissäni ja muualla kasvoillani. Kipu oli niin suunnaton, että menetin tajuntani.
En enää koskaan nähnyt äitini kasvoja. En enää koskaan nähnyt auringonpaistetta kauniina kesäpäivänä. Vaikkei aurinko koskaan enää häikäissyt minua, sain pikimustat aurinkolasit. Kun ensimmäisen kerran laitoin ne päähäni, ne tuntuivat kylmiltä ja kolkoilta. En nähnyt äitini ilmettä, mutta kuulin kuinka hän itki. Ja hän itki usein. Sekin oli minun syytäni.
Päiväni tuona aikana olivat kamalia, mutta ne eivät vedä mitään vertoja öille. Joka yö sisareni kummitteli päässäni, mielipuoli kannoillaan. Tänäkin yönä, hän on täällä, tässä tilassa. Oma syyllisyyden tunteeni ajaa minut miltein hulluuteen.
Minäkin olen kärsinyt paljon, sisareni. olen kärsinyt erittäin paljon. Voisitko jo vihdoin antaa minulle anteeksi?
Hiljainen kuiskaus kaikuu pienessä mökissäni. Ensimmäistä kertaa yli viiteenkymmeneen vuoteen, kasvoilleni nousee hymy. Aurinkolasieni alta valuu pieni kyynel.
Työn tiedot
Anna Anteeksi, Sisareni
korkeakatse
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 386 sanaa» Työ lisätty: 09.01 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kouluaine, joka onnistui mielestäni hyvin. Opettajakin piti ja antoi numeroksi 9+. Kertokaa ihmeessä tekin mielipiteenne. :)
Kouluaineen aihe oli kauhu.
Kommentit
Johanna
11:19 // 11.01 - 2008
Enpä tiedä, tämä ei oikein tehnyt vaikutusta. Tämä on hiukan liian samanlainen kuin ne kauhujutut, joita kersana luettiin sivukaupalla. Eniten häiritsee tuo "oikaistaanpa hautausmaan poikki, jolla sattuu vaanimaan mielisairaalasta karannut hullu". Se nimittäin on melko käytetty juttu, samanlaisesta lähtöasetelmasta on kirjoitettu enemmän tarinoita kuin kukaan jaksaa lukea.
Tästä ei olisi pitänyt yrittää väkisin vääntää jotakin käytettyä kauhujuttua, vaan ihan uskottava, todellinen tarina. Miksi tyttöjen oli pakko oikaista juuri hautausmaan poikki, mikseivät he olisi voineet kulkea ihan tavallisesti kadulla, oikaista hautausmaan sijasta vaikka puiston poikki? Miksi oli pakko tuoda mielisairaalasta karannut hullu, miksei tyttöjen kimppuun olisi voinut hyökätä ihan tavallinen rikollinen? Ja tuo orjantappurapensaikkoon kaatuminen ja silmien puhkeaminen... ei kovin uskottavaa sekään ja lisäksi melko tarpeeton "rangaistus" karkuun juoksemiselle. Tuntuu turhalta dramatiikalta, kyllä kymmenvuotiaalle on ihan tarpeeksi traumaa siinä, kun näkee siskonsa tapettavan.
Ihan vakavasti puhuen, olisin mielelläni lukenut tämän "tavallisena" tarinana. Siitä olisi voinut tulla hyvä, lapsen syyllisyyttä tilanteessa, jossa hän näkee läheisen ihmisen kuolevan väkivaltaisesti voi ihan hyvin kuvata ilman mitään kauhujuttuteemaakin.
Xyfia
14:33 // 13.02 - 2008
Minusta tämä oli todella hyvä tarina, vaikka surullisuus otti kylläkin voiton kauhusta. Jatka ihmeessä kirjoittamista!
Thykka
16:25 // 27.11 - 2008
Olipa kyllä aika harvinaisen pliisu viritelmä.
Kliseiden viljely harvoin mitään kauhua lukijassa nostattaa ja juonenkulku ohjaa henkilöiden tekoja, vaikka henkilöiden tekojen tulisi ohjata juonenkulkua.
Ei näin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!