Kaunokirjallisen työn esitys
Haukan silmin (luku 7)
7. Rajatuulet
Seuraavien viikkojen aikana tietyt seikat oppitunneilla ja koulun käytävillä vihjasivat siihen, että pian he pääsisivät aloittamaan sen, mitä kaikki uudet valkirit olivat olleet innokkaita aloittamaan, mitä myös Derek oli odottanut eniten: lentämisen. Tätä päätelmää tukivat lisääntyneiden mustelmien, naarmujen ja kolhujen määrä vastaantulevilla oppilailla. Kerran Derek olisi voinut vaikka vannoa, että näki erään valkirin katoavan kulman taakse käsi paketissa.
Tuntien aiheet olivat suurelta osin kääntyneet käsittelemään tuulia, niiden eri tyyppejä ja kuinka ne saattoi tunnistaa seuraamalla puita ja lintujen käyttäytymistä. Sen lisäksi heille kerrottiin – jos ei aivan suoraan, niin ainakin välillisesti – lentämisen vaikutuksesta valkireihin.
”Yksi valkirien suurimmista vahvuuksista”, eräs heidän opettajistaan, vanha harmaahiuksinen mies nimeltään Huuhkaja, oli sanonut heille kerran, ”on se, että me tunnemme toisemme.” Kun kuusikymmentä paria kummastuneita silmäpareja oli katsonut takaisin, hän oli taputtanut päätään ja jatkanut: ”Meitä on paljon, mutta meillä on hyvä muisti, jokaisella.” Sitten hän rypisti otsaansa. ”Niin, mutta nämä asiat taitavatkin olla teille selvempiä kun olette päässeet siivillenne. Niin, niin...” Kun kaikki olivat edelleen katsoneet häntä kuin hullua, hän oli selittänyt: ”Lentoon lähtemisellä on erityinen merkitys valkireille. Se herättää teidät aivan uuteen maailmaan, aktivoi piirejä aivoissanne, jotka ovat nukkuneet tähän asti. Joillakin se herättää osan niistä uinuvista kyvyistä, joita meillä kaikilla on... Joillakin osa niistä ovat jo heränneet”, hän oli lisännyt katsoen Derekiä, joka oli katsonut kummastuneena takaisin. ”Lyhyesti: se vahvistaa meidän sidettämme Rajaan, ja se saa aikaan kaikenlaisia muutoksia...” Ryhmä ei vieläkään ollut näyttänyt ymmärtävän. ”Noh”, Huuhkaja oli sanonut huokaisten, ”te tajuatte sen tarpeeksi pian.”
Vasta pari päivää tunnin jälkeen, kun ensimmäisiä kolhiintuneita lentoon lähtijöitä alkoi ilmestyä käytäville, Derekillä alkoi olla hämärä aavistus siitä, mistä opettaja oli puhunut. Vaikka monet olivat kauttaaltaan mustelmilla, ja toisilla oli katkenneita luita, hän ei kuullut yhdenkään valittavan. He erosivat jollain määrittelemättömällä tavalla muista oppilaista, ja kun hän tiesi mitä oli etsimässä, Derek osasi sijoittaa tuon epämääräisen eroavaisuuden myös vanhempiin valkireihin. He tavallaan.... hehkuivat, mutta silmät eivät voineet nähdä sitä. Se tuli esille heidän puheessaan, heidän katseissaan, heidän tavassaan liikkua. He tuntuivat tietävän enemmän, ymmärtävän joitakin asioita, joista muilla ei ollut vielä minkäänlaista aavistusta.
Lisäksi toisenlainen tunne alkoi vahvistua niiden oppilaiden keskuudessa, jotka eivät olleet vielä päässeet siivilleen. Ulkoisesti se ilmeni levottomuutena; oppituntien sisältö meni melkein kokonaan hukkaan, kukaan ei kuunnellut kunnolla, eikä keskittynyt. Lähes kaikki viettivät suurimman osan ajastaan tuijottelemalla taivaalle tai supisten keskenään. Sisäisesti Derek tunsi sen turhautumisena, tunteena, että jotain oli jäänyt tekemättä, eräänlaisena epätäydellisyytenä. Monien oppilaiden hämmästykseksi opettajat eivät näyttäneet ihmettelevän lainkaan. Sen sijaan, että olisivat huutaneet heille ja yrittäneet saada heidät väkisin keskittymään, useimmat opettajat antoivat heidän olla rauhassa, pelata korttia tai käydä piipahtamassa ulkona (vaikka he käytännössä katsoen olivat ulkona koko ajan, sillä paksut paperiseinät oli vedetty sivuun aina hyvällä säällä).
Eräällä tunnilla, jolloin heidän olisi ollut tarkoitus harjoitella kirjoittamista, aihe kääntyi rajatuuliin. He olivat kuulleet monien vanhempien valkirien puhuvan niistä, mutteivät olleet saaneet tarkempaa selitystä. Huuhkaja oli jälleen heidän opettajanaan, ja vaihteeksi kenenkään katse ei harhaillut, ja luokka oli täysin hiljainen.
”Öhöm”, hän aloitti, ”me olemme käsitelleet tavallisia tuulia jonkin verran (massiivista vähättelyä oppilaiden mielestä, jotka olivat siivenkärkiään myöten kyllästyneet puuskaisiin, jatkuviin, lämpimiin ja kylmiin tuuliin, pilvimuodostelmiin, joilla oli aivan mahdottomat nimet, sekä varisten ja haukkojen lentokuvioihin), ja te opitte ne perinpohjaisesti ennen pitkää. Mutta lyönpä vetoa, ettei kukaan teistä tiedä, mitä rajatuulet ovat.” Hänellä oli heidän heltymätön huomionsa. Tyytyväisenä hän jatkoi: ”Rajatuulia ei voi tuntea samalla tavalla kuin tavallisia tuulia. Ne eivät heiluta puiden latvoja, linnut eivät käytä niitä hyväkseen, eikä niiden kulkua voi mitenkään lukea pilvistäkään.”
Ryhmän joukosta kuului epäuskoisia ääniä. ”Miten sitten - ” joku aloitti.
”Rajatuulet pitää oppia aistimaan! Ne aistitaan aivan eri tavalla kuin mitään, minkä voi normaalin viiden aistin avulla havaita. Rajatuulet ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että valkirit pystyvät ylipäätänsä lentämään!” Huuhkaja alkoi innoissaan astella luokkaa edes takaisin. Hän levitti siipensä ammolleen niin, että häntä lähimpänä olevien piti kumartua pois tieltä. ”Luuletteko te, että tämänkokoiset siivet – vaikka isot ovatkin – kannattelisivat kauaa minun kokoistani henkilöä? Ehei, eieiei. Rajatuulet pitävät meidät ilmassa. Muuten me kaikki kävelisimme.”
Kukaan ei näyttänyt pitävän ajatuksesta. Huuhkajakin huomasi sen: ”Täsmälleen! Hirvittävä ajatus. Onneksi rajatuulia on kaikkialla, jopa teidän kotiplaneetoillanne, mutta ne pitää oppia tuntemaan. Linnut eivät tarvitse niitä, tietenkään. Siispä niiden lentoon lähtö on hiukkasen helpompaa. Meidän pitää tavallisten tuulien lisäksi oppia tuntemaan näitä mystisiä voimakenttiä, joita emme voi mitenkään havaita.” Hän iski silmää. ”Ja se onkin koko jutun juoni.”
Hänen luentonsa jätti heidät hiukan levottomiksi, ja kun näytti siltä, ettei hän aikonut jatkaa, mutina alkoi uudelleen. Viimein joku kysyi: ”Mutta miten me voimme oppia näkemään rajatuulia?”
”Näkemään? No lentämällä tietysti! Silloin teidän aistinne laajenevat ja terävöityvät, teidän ajatuksenne - ”
”Mutta miten me voimme lentää, jos emme näe niitä?”
Huuhkaja närkästyi keskeytyksestä. Hän katsoi kysyjää tuimasti. ”Mitenkäs luulet?” Tämä ei vastannut ja Huuhkaja jatkoi: ”Se vaatii rohkeutta, ensimmäinen heittäytyminen. Ja toinen, ja kolmas ja niin edelleen. Älkää odottako kaiken sujuvan aivan helposti, sillä se ei suju! Te tulette olemaan yltä päältä mustelmilla ennen kuin ymmärrätte mitään! Ja sitten vain ankaraa harjoitusta!” Hänen äänensävynsä pehmeni hiukan. ”Mutta se on sen arvoista, uskokaa pois. Kun sen kerran oppii, sitä ei unohda koskaan.”
Sinä iltana ryhmät 33 ja 34 istuivat huoneessaan ja kaikki keskustelivat kiihkeästi tuulista, lentämisestä ja etenkin rajatuulista. Väliseinä oli vedetty sivuun, jotta sekä tytöt että pojat saattoivat osallistua. Kalusteita ei ollut paljon, sillä jokainen nukkui siipiensä sisällä, mutta huone oli täynnä mattoja, istuintyynyjä ja säkkituoleja. Tuntemattoman ruokokasvin rungoista tehtyä kattoa kannatteli kaksitoista pylvästä, jotka oli siroteltu sinne tänne. Seinien vieressä, aitaa pitkin, kulki laatikosto, missä olivat heidän kaikki tavaransa. Tavaroita ei ollut paljon, sillä he eivät vielä tarvinneet omia vaatteita, eikä heillä ollut lupaa käyttää ”Vastasyntyneen” symboliaan kuin sellaisiin asioihin, mitä he todella tarvitsivat. Kaikilla oli päällään kevyet valkoiset vaatteet, jotka koulu oli antanut heille. Niihin kuului valkoinen pellavapaita, valkoiset, löysät housut sekä vihreä kangasvyö, jossa he saattoivat kantaa joitakin pieniä tavaroita.
Ainoa poikkeus oli Korppi, joka oli pukeutunut mustaan asuun. Hänen laatikkonsakin pursusi tavaraa, jotka hän oli ostanut pelirahoillaan. Muut olivat katsoneet tätä puoliksi huvittuneena ja puoliksi kateellisina, mutta Derek oli pistänyt merkille, ettei kukaan ollut tohtinut varastaa häneltä mitään. Melkein kaikki pelkäsivät, tai ainakin kunnioittivat Korppia. Samalla hänestä ei voinut olla pitämättä. Välillä hän oli niin synkkä, että vain Derek uskalsi puhua hänelle, ja toisinaan hän sai yksinään koko ryhmän hyvälle tuulelle.
Niin kävi tänäänkin. Oppilaat olivat Huuhkajan tunnin jälkeen olleet rauhattomia. Monia hermostutti koko touhu, ja jotkut olivat vakuuttuneita siitä, etteivät koskaan oppisi lentämään. Derek ja Korppi istuivat kahdestaan laatikoston päällä seinän vieressä, Zak, Dumak, Adela ja kaksoset istuivat vähän matkan päässä keskustellen. Adrian istui huoneen toisella laidalla jutellen jollekin sievälle tytölle ja Ared istui Danin kanssa suurehkon poikalauman piirittämänä. Korppi katseli vähän aikaa muiden hermostunutta mutinaa. Sitten hän pyöritti silmiään Derekille ja kuiskasi: ”Vähän hermoheikkoja, vai mitä?”
”Vähän”, Derek myönsi. ”Minäkin olisin, mutta muistatko mitä Prianolan sanoi? Enpä usko hänen valehdelleen.”
”Ei valehdellutkaan”, Korppi tokaisi ikään kuin varmana asiasta. Hän kääntyi taas katsomaan muita ja huokaisi päätään pudistaen. Sitten hän yhtäkkiä ponkaisi seisomaan. ”Hei hermoheikot!” hän huusi ja juoksi keskelle huonetta. Katseet kääntyivät häntä kohti, toiset uteliaina, toiset pilkallisina, mutta useimmat odottavina.
”Vieläkö te märehditte lentämistä? Onko vanhan Huuhkajan sanoista mennyt pakka sekaisin?” Korppi heristi sormeaan. ”Älkää te kuunnelko sitä ikäloppua! Hah! Lentäminen on helppoa kuin... Noo, vaikka pyörällä ajaminen - ”
”Millä?” kysyivät monet engelionilaiset.
”Eeh, unohtakaa se. Pointti oli, ettei lentäminen ole mikään mahdottomuus, jota varten tarvitaan ihme tai jotain erityiskykyjä! Ei siihen edes tarvita kauheasti harjoitusta. Sen kun vain hyppää jyrkänteeltä alas!”
”Hyvä sinun on puhua! Ethän sinäkään osaa lentää vielä!”
”Niinpä! Älä sinä rupea puhumaan jostain, mistä tiedät aivan yhtä vähän!”
Korppi kääntyi paikoillaan, kädet puuskassa. ”Mistä te tiedätte, etten minä osaa lentää?”
”Milloin sinä sen olisit opetellut?” joku kysyi. Ryhmä oli käynyt hiljaiseksi. Jotkut katsoivat Korppia suu ammollaan, eikä kukaan oikein tiennyt mitä uskoa. Omin päin lentämään opetteleminen oli juuri jotain sellaista, mitä Korppi olisi voinut tehdä.
”Kaksi viikkoa sitten”, Korppi vastasi.
Joku nuori tyttö henkäisi. ”Hei sinä olit poissa koko päivän! Ja puolet seuraavasta!”
Korppi hymyili ja teki pienen kumarruksen. Tyttö punastui.
Derek katsoi Korpin esitystä toinen kulmakarva epäilevästi koholla. Totta, pari viikkoa takaperin Korppi oli ollut puolitoista päivää poissa, mutta Derek muisti hänen sanoneen, että oli ollut koko ajan kaupungilla. Oliko hän valehdellut?
Puheensorina oli alkanut uudelleen, mutta tällä kertaa se ei ollut enää hermostunutta tai pelokasta, vaan täynnä odotusta. Eikä kukaan enää sanonut, ettei koskaan oppisi lentämään. Korppi jatkoi hassutteluaan vielä muutamalle tytölle, jotka kikattivat ja räpyttelivät silmäripsiään. Hetken päästä hän kuitenkin lopetti ja palasi takaisin seinän vierustalle.
”Osaatko sinä muka oikeasti lentää?” Derek kysyi kun tämä rysähti istumaan hänen viereensä.
”En”, Korppi sanoi irvistäen. ”Mutta toivon, että he ehtivät unohtaa sen ennen kuin aloitamme lentotunnit. Muuten he haluavat, että näytän heille.”
”Me aloitamme ne huomenna.”
Derek ja Korppi katsoivat ylös. Puhuja oli Adela. Hänen takanaan seisoivat pikkuinen Zak, Dumak sekä kaksoset, jotka kaikki istuivat alas. ”Me liitytään teidän seuraan”, Zak sanoi tarpeettomasti.
”Kuinka niin huomenna?” Korppi kysyi tytöltä. ”Mistä sinä sen tiedät?”
Adela osoitti Rathânia. ”Kysy häneltä.”
Rathân, mustasiipinen kaksonen, kohautti olkapäitään. ”Minä vain tiedän. En tiedä miten, mutta kun puhuitte lentotunneista, jokin naksahti ja tiesin, että ne alkavat huomenna.”
Noin kuukausi sitten kukaan ei olisi uskonut häntä, mutta he olivat kuulleet niin paljon näistä ”kyvyistä”, ettei kukaan enää epäillyt. Vaikutti siltä, että melkein kaikilla valkireilla oli ainakin muutamia erikoiskykyjä, jotka ilmenivät milloin sattui. Ensimmäisten kykyjen ilmaantuminen usein liittyi lentämiseen, mutta joillakin niitä ilmestyi aikaisemmin. Näkyvimmät niistä olivat esimerkiksi Derekin omat silmät, joihin hän oli jo niin tottunut, ettei aina tajunnut, etteivät muut nähneetkään kellotornin viisareita koululle asti. Lisäksi oli Korpin kielitaito. Derek epäili, että tämä ymmärtäisi myös muita kieliä, muttei ollut vielä saanut tukea teorialleen.
Heidän lisäkseen oli ollut muitakin. Huhujen mukaan eräs tyttö ryhmästä 57 osasi liikuttaa hiuksiaan ajatuksen voimalla (mitä hyötyä siitäkin oli?), ja joku toinen poika näki Rathânin tavoin lähitulevaisuuteen.
Randâ katsoi veljeään kummallinen ilme kasvoillaan. Se oli kuin sekoitus surua ja mustasukkaisuutta. Rathân ei katsonut tähän, mutta sanoi hetken päästä: ”Hei, en minä voi sille mitään.”
Jälleen kerran Derekille tuli sellainen tunne, että kaksoset pystyivät kommunikoimaan keskenään sanoja käyttämättä.
”Oletko varma?” Korppi kysyi Rathânilta. Tämä nyökkäsi ja Korppi voihkaisi. ”Minun tuuriani.”
Adela nauroi. ”Niin, huomenna sinun täytyy joko kertoa heille, ettet osaa lentää tai opetella todella nopeasti.” Hän katsoi muiden iloista puheensorinaa. ”Ei niin, ettei se ollut hyvä idea.”
Korppi mutisi jotain kirotusta hyväntekeväisyydestä.
Kuten ennustettu, seuraavan aamuna ryhmät 33, 34 ja 35 kerättiin aamiaiselta kokoon. Jokaiselle annettiin koulun puolesta erikoinen selkäreppu, jonka sai vaivattomasti selkään siivistä huolimatta. Siihen oli pakattu eväitä päivää varten sekä vesileili, ja se oli tehty jostain tukevasta, vedenpitävästä materiaalista, kenties jonkin eläimen nahasta. Heille kerrottiin, että he saisivat pitää ne senkin jälkeen kun koulutus olisi ohi.
Kävelymatka kesti melkein tunnin. He kiersivät vuoren toiselle puolelle samaa päällystettyä kapeaa tietä pitkin kuin he olivat tulleetkin, mutta sen sijaan että olisivat menneet takaisin Luomiskammiolle, he kääntyivät oikealle pientä polkua pitkin, jota Derek ei ollut huomannut aikaisemmin. He kiipesivät sitä ylöspäin, kunnes se haarautui jälleen. He lähtivät laskeutumaan alas vasemmanpuoleista polkua, joka johti piilotettuun laaksoon vuorten keskellä. Mitä alemmas he kulkivat, sitä enemmän kasvillisuutta alkoi esiintyä, kunnes he kulkivat pitkin kapeaa polkua sankan kuusimetsän läpi. Oppilaiden siivet värisivät levottomina, ikään kuin he eivät olisi pitäneet puiden tarjoamasta suojasta. Derek ymmärsi mitä he tunsivat: se oli levottomuutta. Monet vilkuilivat taivaalle, joka oli nyt peittynyt vihreisiin neulasiin. Vaikka he eivät olleet vielä lentäneet kertaakaan, jopa nämä valkirit tunsivat itsensä orvoiksi maan päällä, kun taivasta ei näkynyt.
Viimein puut loppuivat ja he saapuivat suurelle aukealle. Se oli aivan sammaleen peitossa ja sen toisella laidalla oli kummallisia kivikorokkeita vieri vieressä. Näitä kohti he suuntasivat.
Korokkeita oli neljäkymmentäkaksi ja ne olivat noin kolme metriä korkeita. Nyt Derek ymmärsi mistä ne kaikki mustelmat olivat tulleet.
Laakso oli hyvin tuulensuojassa – epäilemättä täysin tarkoituksella – joten oppilaat saivat kaikessa rauhassa keskittyä rajatuuliin. Se oli yllättävän vaikeaa. Yksikään oppilaista ei lentänyt muutamaa metriä pidemmälle ja usein laskeutuivat rysäyksellä. Derek seisoi jonossa kaikkein reunimmaisen kiven vieressä ja hänen vuoronsa olisi ollut seuraavaksi, kun hän huomasi Korpin kadonneen paikalta. Hän vilkuili synkän näköistä metsää takanaan, muttei nähnyt ketään. Naureskellen itsekseen hän kiipesi tikkaita pitkin kivelle.
Hän ei pärjännyt lentämisessä sen paremmin kuin muutkaan, vaan rysähti kaikkien muiden tavoin kivuliaasti alas. Kun hän nousi ylös hieroen mustelmaa olkapäässään, hän huomasi Korpin. Tämä seisoi kentän laidalla, suuren puun takana piilossa ja viittoili hänelle raivoisasti. Kun Derek pääsi takaisin jonon hännille, hän tarkisti nopeasti, ettei kukaan katsonut ja livahti puiden suojaan.
”Minne sinä hävisit?” hän kysyi Korpilta saatuaan tämän kiinni.
Korppi virnisti ilkikurisesti. ”Minun piti päästä pois. Maineeni olisi mennyttä, jos he saisivat tietää, etteivät jalkani ole olleet puolta metriä korkeammalla maan pinnasta. Mutta minä löysin jotain, tule.”
Korppi johdatti hänet takaisin metsäpolkua pitkin aina sinne asti, kun se haarautui. Toinen haaroista johti takaisin kaupunkiin ja toinen ylös vuorelle. Sitä polkua he seurasivat. Kun he saapuivat kielekkeelle, jonka Korppi kertoi löytäneensä paria viikkoa aikaisemmin, Derekin henki oli salpaantua. Hän katsoi hermostuneena alas. Sinne oli hyvin pitkä matka.
”Sinä kävit siis täällä silloin kun katosit?”
”Aivan.”
Derek muisti mitä Prianolan oli kertonut heille, ja myös sen, kuinka varma Korppi oli ollut siitä, ettei tämä ollut valehdellut. Hän katsoi Korppia epäuskoisesti. ”Et kai sinä - ?”
Tämä pudisti päätään. ”En silloin. Se olisi ollut huijaamista, mutta nyt...” Hän virnisti. Derek ei erityisemmin pitänyt tuosta hullusta katseesta hänen ystäväänsä silmissä.
”Et ole tosissasi!”
Korpin ilme muuttui yllättävän vakavaksi. ”Olen täysin tosissani. Näin oppii nopeimmin.”
”Miksi sinun pitää oppia se nopeasti? Kukaan heistä ei ole millänsäkään, vaikka olisitkin valehdellut!” Hän viittoili alas laaksoon, missä muut vielä harjoittelivat lentämistä kiipeä-liito-rysäys-taktiikalla.
Korpin ilme synkistyi. ”Tässä ei ole kyse heistä.” Hän siirtyi aivan kielekkeen reunalle.
”No mistä sitten?” Derek tarttui epätoivoissaan häntä käsivarresta kiinni, ennen kuin hän päättäisi noin vain hypätä. ”Mitä sinä puhuit huijaamisesta?” Hän painosti.
Korppi vain hymyili itseironisesti. ”Päästä irti, Derek, tai kiskon sinut mukaani.”
Derek astui lähemmäs. ”Sitten sinun pitää kiskoa minut mukaasi”, hän uhkasi. Nähtyään Korpin ilmeen hän puoliksi toivoi, ettei olisi sanonut niitä sanoja.
Hetkessä Korppi oli astunut askeleen taaksepäin, ja he putosivat.
”Sinä -!” Derek huusi, mutta ohisuhiseva tuuli hukutti hänen sanansa. Hän avasi siipensä ja tunsi kuinka ilma täytti ne nytkäyttäen niitä taaksepäin kuin ne olisivat yrittäneet repiä itsensä hänen selästään irti. Laskeutuminen hidastui, mutta maa näytti silti lähestyvän liian nopeasti. Jos selviämme tästä hengissä, minä TAPAN hänet!
Alapuolella odottavan järven pinta lähestyi ja lähestyi hänen silmiensä edessä, mutta hän ei kokenut mitään valaistusta. Hän katsoi Korppia joka putosi hänen oikealla puolellaan. Tämän silmät olivat ammollaan, sekä kauhusta, että hurjasta riemusta, vaikka Derek ei tajunnut, mihin jälkimmäinen liittyi. .Jos me kuolemme, minä jahtaan häntä seuraavaan elämään ja tapan hänet siellä, hän päätti. Yhtäkkiä odottamaton tuulenpuuska suisti hänet täysin pois tasapainosta ja sai hänet kieppumaan ilman halki. Hän räpytteli siipiään voimakkaasti ja samaan aikaan toinen tuulenpuuska osui niihin alhaaltapäin. Hänen putoamisensa pysähtyi hetkeksi aivan kokonaan – Korppi viuhahti ohi – ja sillä hetkellä hän tajusi, mistä lentämisessä oli kyse.
Nämä tuulet olivat luonnollisia tuulia, eivätkä kannatelleet häntä kauan, ja hänen putoamisensa alkoi pian uudelleen, mutta enää hän ei pelännyt. Hän tunsi kuinka ymmärtämys levisi häneen ja jälleen kerran hän tunsi saman, oudon yhteyden, jonka hän oli tuntenut silloin Luomiskammiossa. Hän ymmärsi mikä Raja ja sen voima oli. Ja samalla kun hän ymmärsi tämän, hän näki ne.
Ne olivat kuin väreitä ilmassa, jotka hehkuivat eri väreissä, enimmäkseen sinisenä ja vihreänä. Ne olivat kuin Lumén turkoosinsininen taivas tai alapuolella odottava syvän sininen järvi muotoutuneena ilmavirroiksi, sulaksi voimaksi. Niitä oli joka puolella ja ne liikkuivat kaiken aikaa, pysymättä paikallaan hetkeäkään, sekunnissa siellä ja taas poissa.
Rajatuulet.
Derek näki ne, mutta hän myös tunsi ne sisällään, siinä samassa osassa, joka oli yhteydessä Rajaan. Hän ymmärsi, että ilman tuota yhteyttä rajatuulet eivät vaikuttaisi häneen mitenkään, ja jos hän katkaisisi sen, hän kuolisi. Niinpä hän vaipui syvemmälle tuohon yhteyteen, ettei vahingossakaan päästäisi irti ja tunsi jonkin naksahtavan sisällään. Se oli samankaltainen tunne kuin nimen valitsemisen yhteydessä tullut, mutta jotenkin syvempi, merkityksellisempi.
Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen ja moneen vuoteen ennen sitä, Derek tunsi itsensä kokonaiseksi. Hän päästi villin riemunkiljahduksen, räpytteli siipiään ja tunsi rajatuulien kannattelevan häntä. Ne hellivät häntä, syleilivät häntä, kuin toivottaen tervetulleeksi ja hän tunsi olonsa melkein painottomaksi. Villisti nauraen hän syöksyi kieppuen alaspäin ja nousi hetkessä takaisin ylös, kuin hissin kyydissä. Hän nauroi, nauroi ja nauroi, niin kuin ei koskaan eläessään ollut nauranut. Yhtäkkiä hän tunsi nykäisyn mielessään ja rajatuuli, jolla hän ratsasti, värähti ja katosi. Ennen kuin hän ehti edes säikähtää, hän putosi hetken aikaa vapaasti, kunnes toinen rajatuuli nappasi hänet jälleen kyytiinsä. Hän tajusi, että lentääkseen turvallisesti, hänen piti kuunnella ja tunnustella tuulia, jotka olivat arvaamattomia ja saattoivat yhtä hyvin kannatella häntä ja seuraavassa hetkessä heittää hänet pois tasapainosta.
Kokeilun vuoksi hän pysähtyi kokonaan erääseen tiheikköön, missä rajatuulia oli paljon, ja jäi epäluonnollisesti leijumaan ilmaan, tehden siivillään pieniä liikkeitä ylös ja alas. Hän katsoi alas ja kauhukseen huomasi Korpin yhä putoavan. Hetkeäkään epäröimättä Derek syöksyi hänen peräänsä. Mutta hän ei enää saavuttanut ystäväänsä ja kauhuissaan hän katsoi kuinka Korppi katosi pää edellä järveen kaameasti loiskahtaen.
Derek melkein ehti sukeltaa perään, kun hän huomasi veden alla liikkuvan tumman hahmon. Hetkeä myöhemmin Korppi syöksyi ylös vedestä, ikään kuin se olisi sylkäissyt hänet ulos. Kun Derek näki hänen ilmeensä, hän tiesi huolehtineensa turhaan.
”Se vasta oli jotain!” Korppi hihkaisi ja lensi kaartelemaan hänen ympärilleen, vesi räiskyen hänen hiuksistaan ja ja siivistään. ”Tehdään se uudelleen!”
He lensivät rauhallisesti ylöspäin, toisiaan kaarrellen, ja Derek – joka oli jo hetkeksi unohtanut olleensa vihainen Korpille – sanoi: ”Sinä olet hullu! Aivan mahdoton! Olet vaaraksi ympäristöllesi ja sinut pitäisi teljetä lukkojen taakse!” Sitten hän ei voinut peittää hymyään enää kauempaa. ”Mutta tämä oli sen arvoista!”
Eikä kumpikaan voinut lakata nauramasta.
7. Rajatuulet
Seuraavien viikkojen aikana tietyt seikat oppitunneilla ja koulun käytävillä vihjasivat siihen, että pian he pääsisivät aloittamaan sen, mitä kaikki uudet valkirit olivat olleet innokkaita aloittamaan, mitä myös Derek oli odottanut eniten: lentämisen. Tätä päätelmää tukivat lisääntyneiden mustelmien, naarmujen ja kolhujen määrä vastaantulevilla oppilailla. Kerran Derek olisi voinut vaikka vannoa, että näki erään valkirin katoavan kulman taakse käsi paketissa.
Tuntien aiheet olivat suurelta osin kääntyneet käsittelemään tuulia, niiden eri tyyppejä ja kuinka ne saattoi tunnistaa seuraamalla puita ja lintujen käyttäytymistä. Sen lisäksi heille kerrottiin – jos ei aivan suoraan, niin ainakin välillisesti – lentämisen vaikutuksesta valkireihin.
”Yksi valkirien suurimmista vahvuuksista”, eräs heidän opettajistaan, vanha harmaahiuksinen mies nimeltään Huuhkaja, oli sanonut heille kerran, ”on se, että me tunnemme toisemme.” Kun kuusikymmentä paria kummastuneita silmäpareja oli katsonut takaisin, hän oli taputtanut päätään ja jatkanut: ”Meitä on paljon, mutta meillä on hyvä muisti, jokaisella.” Sitten hän rypisti otsaansa. ”Niin, mutta nämä asiat taitavatkin olla teille selvempiä kun olette päässeet siivillenne. Niin, niin...” Kun kaikki olivat edelleen katsoneet häntä kuin hullua, hän oli selittänyt: ”Lentoon lähtemisellä on erityinen merkitys valkireille. Se herättää teidät aivan uuteen maailmaan, aktivoi piirejä aivoissanne, jotka ovat nukkuneet tähän asti. Joillakin se herättää osan niistä uinuvista kyvyistä, joita meillä kaikilla on... Joillakin osa niistä ovat jo heränneet”, hän oli lisännyt katsoen Derekiä, joka oli katsonut kummastuneena takaisin. ”Lyhyesti: se vahvistaa meidän sidettämme Rajaan, ja se saa aikaan kaikenlaisia muutoksia...” Ryhmä ei vieläkään ollut näyttänyt ymmärtävän. ”Noh”, Huuhkaja oli sanonut huokaisten, ”te tajuatte sen tarpeeksi pian.”
Vasta pari päivää tunnin jälkeen, kun ensimmäisiä kolhiintuneita lentoon lähtijöitä alkoi ilmestyä käytäville, Derekillä alkoi olla hämärä aavistus siitä, mistä opettaja oli puhunut. Vaikka monet olivat kauttaaltaan mustelmilla, ja toisilla oli katkenneita luita, hän ei kuullut yhdenkään valittavan. He erosivat jollain määrittelemättömällä tavalla muista oppilaista, ja kun hän tiesi mitä oli etsimässä, Derek osasi sijoittaa tuon epämääräisen eroavaisuuden myös vanhempiin valkireihin. He tavallaan.... hehkuivat, mutta silmät eivät voineet nähdä sitä. Se tuli esille heidän puheessaan, heidän katseissaan, heidän tavassaan liikkua. He tuntuivat tietävän enemmän, ymmärtävän joitakin asioita, joista muilla ei ollut vielä minkäänlaista aavistusta.
Lisäksi toisenlainen tunne alkoi vahvistua niiden oppilaiden keskuudessa, jotka eivät olleet vielä päässeet siivilleen. Ulkoisesti se ilmeni levottomuutena; oppituntien sisältö meni melkein kokonaan hukkaan, kukaan ei kuunnellut kunnolla, eikä keskittynyt. Lähes kaikki viettivät suurimman osan ajastaan tuijottelemalla taivaalle tai supisten keskenään. Sisäisesti Derek tunsi sen turhautumisena, tunteena, että jotain oli jäänyt tekemättä, eräänlaisena epätäydellisyytenä. Monien oppilaiden hämmästykseksi opettajat eivät näyttäneet ihmettelevän lainkaan. Sen sijaan, että olisivat huutaneet heille ja yrittäneet saada heidät väkisin keskittymään, useimmat opettajat antoivat heidän olla rauhassa, pelata korttia tai käydä piipahtamassa ulkona (vaikka he käytännössä katsoen olivat ulkona koko ajan, sillä paksut paperiseinät oli vedetty sivuun aina hyvällä säällä).
Eräällä tunnilla, jolloin heidän olisi ollut tarkoitus harjoitella kirjoittamista, aihe kääntyi rajatuuliin. He olivat kuulleet monien vanhempien valkirien puhuvan niistä, mutteivät olleet saaneet tarkempaa selitystä. Huuhkaja oli jälleen heidän opettajanaan, ja vaihteeksi kenenkään katse ei harhaillut, ja luokka oli täysin hiljainen.
”Öhöm”, hän aloitti, ”me olemme käsitelleet tavallisia tuulia jonkin verran (massiivista vähättelyä oppilaiden mielestä, jotka olivat siivenkärkiään myöten kyllästyneet puuskaisiin, jatkuviin, lämpimiin ja kylmiin tuuliin, pilvimuodostelmiin, joilla oli aivan mahdottomat nimet, sekä varisten ja haukkojen lentokuvioihin), ja te opitte ne perinpohjaisesti ennen pitkää. Mutta lyönpä vetoa, ettei kukaan teistä tiedä, mitä rajatuulet ovat.” Hänellä oli heidän heltymätön huomionsa. Tyytyväisenä hän jatkoi: ”Rajatuulia ei voi tuntea samalla tavalla kuin tavallisia tuulia. Ne eivät heiluta puiden latvoja, linnut eivät käytä niitä hyväkseen, eikä niiden kulkua voi mitenkään lukea pilvistäkään.”
Ryhmän joukosta kuului epäuskoisia ääniä. ”Miten sitten - ” joku aloitti.
”Rajatuulet pitää oppia aistimaan! Ne aistitaan aivan eri tavalla kuin mitään, minkä voi normaalin viiden aistin avulla havaita. Rajatuulet ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että valkirit pystyvät ylipäätänsä lentämään!” Huuhkaja alkoi innoissaan astella luokkaa edes takaisin. Hän levitti siipensä ammolleen niin, että häntä lähimpänä olevien piti kumartua pois tieltä. ”Luuletteko te, että tämänkokoiset siivet – vaikka isot ovatkin – kannattelisivat kauaa minun kokoistani henkilöä? Ehei, eieiei. Rajatuulet pitävät meidät ilmassa. Muuten me kaikki kävelisimme.”
Kukaan ei näyttänyt pitävän ajatuksesta. Huuhkajakin huomasi sen: ”Täsmälleen! Hirvittävä ajatus. Onneksi rajatuulia on kaikkialla, jopa teidän kotiplaneetoillanne, mutta ne pitää oppia tuntemaan. Linnut eivät tarvitse niitä, tietenkään. Siispä niiden lentoon lähtö on hiukkasen helpompaa. Meidän pitää tavallisten tuulien lisäksi oppia tuntemaan näitä mystisiä voimakenttiä, joita emme voi mitenkään havaita.” Hän iski silmää. ”Ja se onkin koko jutun juoni.”
Hänen luentonsa jätti heidät hiukan levottomiksi, ja kun näytti siltä, ettei hän aikonut jatkaa, mutina alkoi uudelleen. Viimein joku kysyi: ”Mutta miten me voimme oppia näkemään rajatuulia?”
”Näkemään? No lentämällä tietysti! Silloin teidän aistinne laajenevat ja terävöityvät, teidän ajatuksenne - ”
”Mutta miten me voimme lentää, jos emme näe niitä?”
Huuhkaja närkästyi keskeytyksestä. Hän katsoi kysyjää tuimasti. ”Mitenkäs luulet?” Tämä ei vastannut ja Huuhkaja jatkoi: ”Se vaatii rohkeutta, ensimmäinen heittäytyminen. Ja toinen, ja kolmas ja niin edelleen. Älkää odottako kaiken sujuvan aivan helposti, sillä se ei suju! Te tulette olemaan yltä päältä mustelmilla ennen kuin ymmärrätte mitään! Ja sitten vain ankaraa harjoitusta!” Hänen äänensävynsä pehmeni hiukan. ”Mutta se on sen arvoista, uskokaa pois. Kun sen kerran oppii, sitä ei unohda koskaan.”
Sinä iltana ryhmät 33 ja 34 istuivat huoneessaan ja kaikki keskustelivat kiihkeästi tuulista, lentämisestä ja etenkin rajatuulista. Väliseinä oli vedetty sivuun, jotta sekä tytöt että pojat saattoivat osallistua. Kalusteita ei ollut paljon, sillä jokainen nukkui siipiensä sisällä, mutta huone oli täynnä mattoja, istuintyynyjä ja säkkituoleja. Tuntemattoman ruokokasvin rungoista tehtyä kattoa kannatteli kaksitoista pylvästä, jotka oli siroteltu sinne tänne. Seinien vieressä, aitaa pitkin, kulki laatikosto, missä olivat heidän kaikki tavaransa. Tavaroita ei ollut paljon, sillä he eivät vielä tarvinneet omia vaatteita, eikä heillä ollut lupaa käyttää ”Vastasyntyneen” symboliaan kuin sellaisiin asioihin, mitä he todella tarvitsivat. Kaikilla oli päällään kevyet valkoiset vaatteet, jotka koulu oli antanut heille. Niihin kuului valkoinen pellavapaita, valkoiset, löysät housut sekä vihreä kangasvyö, jossa he saattoivat kantaa joitakin pieniä tavaroita.
Ainoa poikkeus oli Korppi, joka oli pukeutunut mustaan asuun. Hänen laatikkonsakin pursusi tavaraa, jotka hän oli ostanut pelirahoillaan. Muut olivat katsoneet tätä puoliksi huvittuneena ja puoliksi kateellisina, mutta Derek oli pistänyt merkille, ettei kukaan ollut tohtinut varastaa häneltä mitään. Melkein kaikki pelkäsivät, tai ainakin kunnioittivat Korppia. Samalla hänestä ei voinut olla pitämättä. Välillä hän oli niin synkkä, että vain Derek uskalsi puhua hänelle, ja toisinaan hän sai yksinään koko ryhmän hyvälle tuulelle.
Niin kävi tänäänkin. Oppilaat olivat Huuhkajan tunnin jälkeen olleet rauhattomia. Monia hermostutti koko touhu, ja jotkut olivat vakuuttuneita siitä, etteivät koskaan oppisi lentämään. Derek ja Korppi istuivat kahdestaan laatikoston päällä seinän vieressä, Zak, Dumak, Adela ja kaksoset istuivat vähän matkan päässä keskustellen. Adrian istui huoneen toisella laidalla jutellen jollekin sievälle tytölle ja Ared istui Danin kanssa suurehkon poikalauman piirittämänä. Korppi katseli vähän aikaa muiden hermostunutta mutinaa. Sitten hän pyöritti silmiään Derekille ja kuiskasi: ”Vähän hermoheikkoja, vai mitä?”
”Vähän”, Derek myönsi. ”Minäkin olisin, mutta muistatko mitä Prianolan sanoi? Enpä usko hänen valehdelleen.”
”Ei valehdellutkaan”, Korppi tokaisi ikään kuin varmana asiasta. Hän kääntyi taas katsomaan muita ja huokaisi päätään pudistaen. Sitten hän yhtäkkiä ponkaisi seisomaan. ”Hei hermoheikot!” hän huusi ja juoksi keskelle huonetta. Katseet kääntyivät häntä kohti, toiset uteliaina, toiset pilkallisina, mutta useimmat odottavina.
”Vieläkö te märehditte lentämistä? Onko vanhan Huuhkajan sanoista mennyt pakka sekaisin?” Korppi heristi sormeaan. ”Älkää te kuunnelko sitä ikäloppua! Hah! Lentäminen on helppoa kuin... Noo, vaikka pyörällä ajaminen - ”
”Millä?” kysyivät monet engelionilaiset.
”Eeh, unohtakaa se. Pointti oli, ettei lentäminen ole mikään mahdottomuus, jota varten tarvitaan ihme tai jotain erityiskykyjä! Ei siihen edes tarvita kauheasti harjoitusta. Sen kun vain hyppää jyrkänteeltä alas!”
”Hyvä sinun on puhua! Ethän sinäkään osaa lentää vielä!”
”Niinpä! Älä sinä rupea puhumaan jostain, mistä tiedät aivan yhtä vähän!”
Korppi kääntyi paikoillaan, kädet puuskassa. ”Mistä te tiedätte, etten minä osaa lentää?”
”Milloin sinä sen olisit opetellut?” joku kysyi. Ryhmä oli käynyt hiljaiseksi. Jotkut katsoivat Korppia suu ammollaan, eikä kukaan oikein tiennyt mitä uskoa. Omin päin lentämään opetteleminen oli juuri jotain sellaista, mitä Korppi olisi voinut tehdä.
”Kaksi viikkoa sitten”, Korppi vastasi.
Joku nuori tyttö henkäisi. ”Hei sinä olit poissa koko päivän! Ja puolet seuraavasta!”
Korppi hymyili ja teki pienen kumarruksen. Tyttö punastui.
Derek katsoi Korpin esitystä toinen kulmakarva epäilevästi koholla. Totta, pari viikkoa takaperin Korppi oli ollut puolitoista päivää poissa, mutta Derek muisti hänen sanoneen, että oli ollut koko ajan kaupungilla. Oliko hän valehdellut?
Puheensorina oli alkanut uudelleen, mutta tällä kertaa se ei ollut enää hermostunutta tai pelokasta, vaan täynnä odotusta. Eikä kukaan enää sanonut, ettei koskaan oppisi lentämään. Korppi jatkoi hassutteluaan vielä muutamalle tytölle, jotka kikattivat ja räpyttelivät silmäripsiään. Hetken päästä hän kuitenkin lopetti ja palasi takaisin seinän vierustalle.
”Osaatko sinä muka oikeasti lentää?” Derek kysyi kun tämä rysähti istumaan hänen viereensä.
”En”, Korppi sanoi irvistäen. ”Mutta toivon, että he ehtivät unohtaa sen ennen kuin aloitamme lentotunnit. Muuten he haluavat, että näytän heille.”
”Me aloitamme ne huomenna.”
Derek ja Korppi katsoivat ylös. Puhuja oli Adela. Hänen takanaan seisoivat pikkuinen Zak, Dumak sekä kaksoset, jotka kaikki istuivat alas. ”Me liitytään teidän seuraan”, Zak sanoi tarpeettomasti.
”Kuinka niin huomenna?” Korppi kysyi tytöltä. ”Mistä sinä sen tiedät?”
Adela osoitti Rathânia. ”Kysy häneltä.”
Rathân, mustasiipinen kaksonen, kohautti olkapäitään. ”Minä vain tiedän. En tiedä miten, mutta kun puhuitte lentotunneista, jokin naksahti ja tiesin, että ne alkavat huomenna.”
Noin kuukausi sitten kukaan ei olisi uskonut häntä, mutta he olivat kuulleet niin paljon näistä ”kyvyistä”, ettei kukaan enää epäillyt. Vaikutti siltä, että melkein kaikilla valkireilla oli ainakin muutamia erikoiskykyjä, jotka ilmenivät milloin sattui. Ensimmäisten kykyjen ilmaantuminen usein liittyi lentämiseen, mutta joillakin niitä ilmestyi aikaisemmin. Näkyvimmät niistä olivat esimerkiksi Derekin omat silmät, joihin hän oli jo niin tottunut, ettei aina tajunnut, etteivät muut nähneetkään kellotornin viisareita koululle asti. Lisäksi oli Korpin kielitaito. Derek epäili, että tämä ymmärtäisi myös muita kieliä, muttei ollut vielä saanut tukea teorialleen.
Heidän lisäkseen oli ollut muitakin. Huhujen mukaan eräs tyttö ryhmästä 57 osasi liikuttaa hiuksiaan ajatuksen voimalla (mitä hyötyä siitäkin oli?), ja joku toinen poika näki Rathânin tavoin lähitulevaisuuteen.
Randâ katsoi veljeään kummallinen ilme kasvoillaan. Se oli kuin sekoitus surua ja mustasukkaisuutta. Rathân ei katsonut tähän, mutta sanoi hetken päästä: ”Hei, en minä voi sille mitään.”
Jälleen kerran Derekille tuli sellainen tunne, että kaksoset pystyivät kommunikoimaan keskenään sanoja käyttämättä.
”Oletko varma?” Korppi kysyi Rathânilta. Tämä nyökkäsi ja Korppi voihkaisi. ”Minun tuuriani.”
Adela nauroi. ”Niin, huomenna sinun täytyy joko kertoa heille, ettet osaa lentää tai opetella todella nopeasti.” Hän katsoi muiden iloista puheensorinaa. ”Ei niin, ettei se ollut hyvä idea.”
Korppi mutisi jotain kirotusta hyväntekeväisyydestä.
Kuten ennustettu, seuraavan aamuna ryhmät 33, 34 ja 35 kerättiin aamiaiselta kokoon. Jokaiselle annettiin koulun puolesta erikoinen selkäreppu, jonka sai vaivattomasti selkään siivistä huolimatta. Siihen oli pakattu eväitä päivää varten sekä vesileili, ja se oli tehty jostain tukevasta, vedenpitävästä materiaalista, kenties jonkin eläimen nahasta. Heille kerrottiin, että he saisivat pitää ne senkin jälkeen kun koulutus olisi ohi.
Kävelymatka kesti melkein tunnin. He kiersivät vuoren toiselle puolelle samaa päällystettyä kapeaa tietä pitkin kuin he olivat tulleetkin, mutta sen sijaan että olisivat menneet takaisin Luomiskammiolle, he kääntyivät oikealle pientä polkua pitkin, jota Derek ei ollut huomannut aikaisemmin. He kiipesivät sitä ylöspäin, kunnes se haarautui jälleen. He lähtivät laskeutumaan alas vasemmanpuoleista polkua, joka johti piilotettuun laaksoon vuorten keskellä. Mitä alemmas he kulkivat, sitä enemmän kasvillisuutta alkoi esiintyä, kunnes he kulkivat pitkin kapeaa polkua sankan kuusimetsän läpi. Oppilaiden siivet värisivät levottomina, ikään kuin he eivät olisi pitäneet puiden tarjoamasta suojasta. Derek ymmärsi mitä he tunsivat: se oli levottomuutta. Monet vilkuilivat taivaalle, joka oli nyt peittynyt vihreisiin neulasiin. Vaikka he eivät olleet vielä lentäneet kertaakaan, jopa nämä valkirit tunsivat itsensä orvoiksi maan päällä, kun taivasta ei näkynyt.
Viimein puut loppuivat ja he saapuivat suurelle aukealle. Se oli aivan sammaleen peitossa ja sen toisella laidalla oli kummallisia kivikorokkeita vieri vieressä. Näitä kohti he suuntasivat.
Korokkeita oli neljäkymmentäkaksi ja ne olivat noin kolme metriä korkeita. Nyt Derek ymmärsi mistä ne kaikki mustelmat olivat tulleet.
Laakso oli hyvin tuulensuojassa – epäilemättä täysin tarkoituksella – joten oppilaat saivat kaikessa rauhassa keskittyä rajatuuliin. Se oli yllättävän vaikeaa. Yksikään oppilaista ei lentänyt muutamaa metriä pidemmälle ja usein laskeutuivat rysäyksellä. Derek seisoi jonossa kaikkein reunimmaisen kiven vieressä ja hänen vuoronsa olisi ollut seuraavaksi, kun hän huomasi Korpin kadonneen paikalta. Hän vilkuili synkän näköistä metsää takanaan, muttei nähnyt ketään. Naureskellen itsekseen hän kiipesi tikkaita pitkin kivelle.
Hän ei pärjännyt lentämisessä sen paremmin kuin muutkaan, vaan rysähti kaikkien muiden tavoin kivuliaasti alas. Kun hän nousi ylös hieroen mustelmaa olkapäässään, hän huomasi Korpin. Tämä seisoi kentän laidalla, suuren puun takana piilossa ja viittoili hänelle raivoisasti. Kun Derek pääsi takaisin jonon hännille, hän tarkisti nopeasti, ettei kukaan katsonut ja livahti puiden suojaan.
”Minne sinä hävisit?” hän kysyi Korpilta saatuaan tämän kiinni.
Korppi virnisti ilkikurisesti. ”Minun piti päästä pois. Maineeni olisi mennyttä, jos he saisivat tietää, etteivät jalkani ole olleet puolta metriä korkeammalla maan pinnasta. Mutta minä löysin jotain, tule.”
Korppi johdatti hänet takaisin metsäpolkua pitkin aina sinne asti, kun se haarautui. Toinen haaroista johti takaisin kaupunkiin ja toinen ylös vuorelle. Sitä polkua he seurasivat. Kun he saapuivat kielekkeelle, jonka Korppi kertoi löytäneensä paria viikkoa aikaisemmin, Derekin henki oli salpaantua. Hän katsoi hermostuneena alas. Sinne oli hyvin pitkä matka.
”Sinä kävit siis täällä silloin kun katosit?”
”Aivan.”
Derek muisti mitä Prianolan oli kertonut heille, ja myös sen, kuinka varma Korppi oli ollut siitä, ettei tämä ollut valehdellut. Hän katsoi Korppia epäuskoisesti. ”Et kai sinä - ?”
Tämä pudisti päätään. ”En silloin. Se olisi ollut huijaamista, mutta nyt...” Hän virnisti. Derek ei erityisemmin pitänyt tuosta hullusta katseesta hänen ystäväänsä silmissä.
”Et ole tosissasi!”
Korpin ilme muuttui yllättävän vakavaksi. ”Olen täysin tosissani. Näin oppii nopeimmin.”
”Miksi sinun pitää oppia se nopeasti? Kukaan heistä ei ole millänsäkään, vaikka olisitkin valehdellut!” Hän viittoili alas laaksoon, missä muut vielä harjoittelivat lentämistä kiipeä-liito-rysäys-taktiikalla.
Korpin ilme synkistyi. ”Tässä ei ole kyse heistä.” Hän siirtyi aivan kielekkeen reunalle.
”No mistä sitten?” Derek tarttui epätoivoissaan häntä käsivarresta kiinni, ennen kuin hän päättäisi noin vain hypätä. ”Mitä sinä puhuit huijaamisesta?” Hän painosti.
Korppi vain hymyili itseironisesti. ”Päästä irti, Derek, tai kiskon sinut mukaani.”
Derek astui lähemmäs. ”Sitten sinun pitää kiskoa minut mukaasi”, hän uhkasi. Nähtyään Korpin ilmeen hän puoliksi toivoi, ettei olisi sanonut niitä sanoja.
Hetkessä Korppi oli astunut askeleen taaksepäin, ja he putosivat.
”Sinä -!” Derek huusi, mutta ohisuhiseva tuuli hukutti hänen sanansa. Hän avasi siipensä ja tunsi kuinka ilma täytti ne nytkäyttäen niitä taaksepäin kuin ne olisivat yrittäneet repiä itsensä hänen selästään irti. Laskeutuminen hidastui, mutta maa näytti silti lähestyvän liian nopeasti. Jos selviämme tästä hengissä, minä TAPAN hänet!
Alapuolella odottavan järven pinta lähestyi ja lähestyi hänen silmiensä edessä, mutta hän ei kokenut mitään valaistusta. Hän katsoi Korppia joka putosi hänen oikealla puolellaan. Tämän silmät olivat ammollaan, sekä kauhusta, että hurjasta riemusta, vaikka Derek ei tajunnut, mihin jälkimmäinen liittyi. .Jos me kuolemme, minä jahtaan häntä seuraavaan elämään ja tapan hänet siellä, hän päätti. Yhtäkkiä odottamaton tuulenpuuska suisti hänet täysin pois tasapainosta ja sai hänet kieppumaan ilman halki. Hän räpytteli siipiään voimakkaasti ja samaan aikaan toinen tuulenpuuska osui niihin alhaaltapäin. Hänen putoamisensa pysähtyi hetkeksi aivan kokonaan – Korppi viuhahti ohi – ja sillä hetkellä hän tajusi, mistä lentämisessä oli kyse.
Nämä tuulet olivat luonnollisia tuulia, eivätkä kannatelleet häntä kauan, ja hänen putoamisensa alkoi pian uudelleen, mutta enää hän ei pelännyt. Hän tunsi kuinka ymmärtämys levisi häneen ja jälleen kerran hän tunsi saman, oudon yhteyden, jonka hän oli tuntenut silloin Luomiskammiossa. Hän ymmärsi mikä Raja ja sen voima oli. Ja samalla kun hän ymmärsi tämän, hän näki ne.
Ne olivat kuin väreitä ilmassa, jotka hehkuivat eri väreissä, enimmäkseen sinisenä ja vihreänä. Ne olivat kuin Lumén turkoosinsininen taivas tai alapuolella odottava syvän sininen järvi muotoutuneena ilmavirroiksi, sulaksi voimaksi. Niitä oli joka puolella ja ne liikkuivat kaiken aikaa, pysymättä paikallaan hetkeäkään, sekunnissa siellä ja taas poissa.
Rajatuulet.
Derek näki ne, mutta hän myös tunsi ne sisällään, siinä samassa osassa, joka oli yhteydessä Rajaan. Hän ymmärsi, että ilman tuota yhteyttä rajatuulet eivät vaikuttaisi häneen mitenkään, ja jos hän katkaisisi sen, hän kuolisi. Niinpä hän vaipui syvemmälle tuohon yhteyteen, ettei vahingossakaan päästäisi irti ja tunsi jonkin naksahtavan sisällään. Se oli samankaltainen tunne kuin nimen valitsemisen yhteydessä tullut, mutta jotenkin syvempi, merkityksellisempi.
Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen ja moneen vuoteen ennen sitä, Derek tunsi itsensä kokonaiseksi. Hän päästi villin riemunkiljahduksen, räpytteli siipiään ja tunsi rajatuulien kannattelevan häntä. Ne hellivät häntä, syleilivät häntä, kuin toivottaen tervetulleeksi ja hän tunsi olonsa melkein painottomaksi. Villisti nauraen hän syöksyi kieppuen alaspäin ja nousi hetkessä takaisin ylös, kuin hissin kyydissä. Hän nauroi, nauroi ja nauroi, niin kuin ei koskaan eläessään ollut nauranut. Yhtäkkiä hän tunsi nykäisyn mielessään ja rajatuuli, jolla hän ratsasti, värähti ja katosi. Ennen kuin hän ehti edes säikähtää, hän putosi hetken aikaa vapaasti, kunnes toinen rajatuuli nappasi hänet jälleen kyytiinsä. Hän tajusi, että lentääkseen turvallisesti, hänen piti kuunnella ja tunnustella tuulia, jotka olivat arvaamattomia ja saattoivat yhtä hyvin kannatella häntä ja seuraavassa hetkessä heittää hänet pois tasapainosta.
Kokeilun vuoksi hän pysähtyi kokonaan erääseen tiheikköön, missä rajatuulia oli paljon, ja jäi epäluonnollisesti leijumaan ilmaan, tehden siivillään pieniä liikkeitä ylös ja alas. Hän katsoi alas ja kauhukseen huomasi Korpin yhä putoavan. Hetkeäkään epäröimättä Derek syöksyi hänen peräänsä. Mutta hän ei enää saavuttanut ystäväänsä ja kauhuissaan hän katsoi kuinka Korppi katosi pää edellä järveen kaameasti loiskahtaen.
Derek melkein ehti sukeltaa perään, kun hän huomasi veden alla liikkuvan tumman hahmon. Hetkeä myöhemmin Korppi syöksyi ylös vedestä, ikään kuin se olisi sylkäissyt hänet ulos. Kun Derek näki hänen ilmeensä, hän tiesi huolehtineensa turhaan.
”Se vasta oli jotain!” Korppi hihkaisi ja lensi kaartelemaan hänen ympärilleen, vesi räiskyen hänen hiuksistaan ja ja siivistään. ”Tehdään se uudelleen!”
He lensivät rauhallisesti ylöspäin, toisiaan kaarrellen, ja Derek – joka oli jo hetkeksi unohtanut olleensa vihainen Korpille – sanoi: ”Sinä olet hullu! Aivan mahdoton! Olet vaaraksi ympäristöllesi ja sinut pitäisi teljetä lukkojen taakse!” Sitten hän ei voinut peittää hymyään enää kauempaa. ”Mutta tämä oli sen arvoista!”
Eikä kumpikaan voinut lakata nauramasta.
Työn tiedot
Haukan silmin (luku 7)
cillana
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 2830 sanaa» Työ lisätty: 18.01 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Jaha. Uusi luku tätä. En ole lisäillyt näitä pitkiin aikoihin (totta puhuen aloin käydä vainoharhaiseksi, kun teksti on netissä, joten sitä ei välttämättä tule enää kauheasti lisää). Palaute erittäin tervetullutta. Varsinkin sellaisia vaikeasti ymmärrettäviä epäkohtaisuuksia on hyvä pitää silmällä. Kiitos kaunis.
Kommentit
Tuuli
20:57 // 15.02 - 2008
Hyvää tekstiä edelleen. Enpä nyt oikein keksimälläkään keksi kritisoitavaa... Hyvin kuvasit putoamisen ja lennon oppimisen, tuntui aidolta. :)
Tiedän muuten mitä tarkoitat tuolla vainoharhaisuudella, se on minunkin riesanani. Sen takia varmaan en ole aikoihin tänne mitään lisännyt, ja joitakin juttuja poistinkin... Nykyään minulla livejournalissa kirjoituspäiväkirja, jonne voi panna juttujansa lukkojen taa - tiedänpähän ainakin, ketkä niitä lukee. Siellä tosin ongelma on se että 95% kavereistani ei puhu suomea. Huoh... voi elämä, olet vaikea. ...tai ehkä minä vain itse teen sen vaikeaksi. ^^ (No niin. Ja tulipahan taas enemmän tekstiä ihan muista jutuista kuin tarinasta itsestään. ^^ Mutta edelleen tosiaan pidän siitä - ja paljon! - ja olisi mukava joskus saada lukea jatkoa.)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!