Kaunokirjallisen työn esitys
Koska minä olen yksin
Vilma katseli hiljaa kuinka veri valui pitkin hänen kättänsä jättäen punertavan, viilenevän vanan peräänsä.
Tila loppuu, hän ajatteli katsellen arvioiden arpista käsivarttaan. Sitten hän käänsi katseensa vatsaansa, jota halkoi vain muutama pitkä vaalea arpi. Tyhjästi hymyillen Vilma käänsi terää kädessään paremmin. Se oli kovin liukas verestä, mutta huolettomasti Vilma pyyhkäisi sen vanulappuun, joka odotti hänen vieressään.
No niin, se voi alkaa vaikka, tyttö haki terälleen sopivaa paikkaa, asettaen sen lopulta vasemmalle kyljelleen, tästä. Ja hän painoi terän sisään. Sihahtaen terän upotessa lihaan, hän kuuli kuinka ulko-oveen koputettiin lujaa. Välittämättä siitä sen enempää Vilma veti terää edemmäs. Hän tunsi kivun alkavan tunkeutua turtuneeseen mieleensä. Oveen koputettiin uudelleen, entistä lujemmin. Murahtaen Vilma veti terän irti. Vasta sitten hän huomasi runsaan verenvuodon, joka oli jo tahrinut osan lattiasta. Ovea hakattiin miltei hysteerisesti. Huokaus. Nopeasti hän veti mahdollisimman ison kasan vanua ja yritti teipata sitä paikoilleen valuvien haavojen päälle. Ja juuri sillä hetkellä hän kuuli oven avautuvan.
”Anteeksi, onko täällä ketään?!”
~*~
Helvetin helvetin helvetti! Vilma kirosi tunkiessaan paksua hupparia laihan ylävartalonsa päälle.
”Öh, on täällä!” Vilma huusi karhealla äänellä rynnistäen samalla eteiseen paiskaten kylpyhuoneen oven voimalla kiinni mennessään. Ties mitä tuo tunkeilija tekisi, jos näkisi siivoamattomat verijäljet suihkun lattialla.
”Olen kamalan pahoillani että tulen näin vain sisään, mutta ystäväni loukkaantui ja minun pitäisi saada soitettua ambulanssi ja ovi oli auki ja...” nuori poika selitti niin nopeasti että Vilma pysyi vain vaivoin perässä. Lopulta pojan ääni hiljeni kun hän pysähtyi katsomaan tyttöä, joka seisoi hänen edessään vain ylisuuri huppari päällään.
”Tuota...” Vilma mutisi kiusaantuneena huomattuaan unohtaneensa vetää housut jalkaansa. ”Puhelin on täällä”, hän lopulta tyytyi sanomaan ja kuljetti pojan kohti pientä olohuonetta, johon liittyi avokeittiö.
Poika oli suunnilteen hänen ikäisensä, nuorten keskuudessa kutsuttu "emopoika" vaatetuksesta ja hiuksista päätellen. Vilma hymyili hieman itsekseen, hänet luokiteltiin usein samaan kategoriaan, vaikka tyttö olikin. Kukapa nyt jaksaisi katsoa häneen kahta kertaa enempää.
”Kiitos”, poika mutisi ja tarttui luuriin näppäillen hätänumeron.
Eipä kestä, Vilma ajatteli, mutta tapansa mukaan jätti sanomatta sen ääneen. Hän itse asiassa puhui harvoin ääneen, ellei satunnaista yksinpuhelua laskettu. Ajan myötä hän ei enää edes tuntenut tarvetta puhua ja hänen äänensä oli muuttunut karheaksi puhumattomuudesta.
Poika tunsi itsensä varmasti vaivaantuneeksi tytön vain jäädessä tuijottamaan häntä vakaasti. Kohta puhelimen toisessa päässä kuitenkin vastattiin.
”Joona Salmi täällä hei, tarvitsisin ambulanssia osoitteeseen...”
Joona Salmi, ajatteli Vilma ja pyöritteli nimeä mielessään. Se kuulosti ihmeellisen tutulta, vaikkei hän saanut sitä millään mieleensä. Hän oli varma, että oli kuullut sen aikaisemmin tänään. Mutta hän ei halunnut muistella sitä. Koulupäivä oli ollut kamala, aivan liian kamala muistamiseen. Hän oli jo heittänyt sen jonnekin Unohdettujen Päivien Lokeron moniin kansioihin. Silti Vilmasta tuntui, kuin hänen olisi pitänyt muistaa se.
Samalla hetkellä hän tunsi jonkin kuuman valuvan pitkin kylkeään. Vilkaisten nopeasti alas, hän huomasi hupparinsa sivussa kasvavan punaisen jäljen, jonka tiesi laajenevan hetki hetkeltä. Joona oli saatava ulos hänen kämpästään, ennen kuin tämä huomaisi ja pyytäisi toisenkin ambulanssin. Sitten hän olisikin jo puolimatkassa hullujenhuoneelle.
Kääntyen sivuttain ja kylkeään tiukasti puristaen hän toivoi toisen olevan niin huolissaan ystävästään, ettei tämä huomaisi mitään outoa. Äkkiä hän tunsi jonkin tippuneen jalalleen. Myös hiha oli veressä. Huppari oli nyt totaalisen pilalla. Joona ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan kuunteli puhelimesta ohjeita, nyökytteli ja vastaili lyhyesti. Vilma yritti parhaansa mukaan olla kuin kaikki olisi tavallisesti, ja toivoi ettei hänen nojautumisensa seinään näyttänyt niin raskaalta kuin se tuntui. Häntä huimasi.
”Selvä, kiitos”, Joona lopetti puhelun ja laski luurin.
”Kiitos todella paljon, että sain käyttää puhelintanne”, Joona sanoi hymyillen vaisusti.
”Eh, ei mitään”, Vilma mutisi räpytellen silmiään hetken kiivaasti saadakseen näkökenttänsä selväksi.
”Oletko sinä ihan kunnossa?” Joona kysyi huolestuneisuuden tulvahtaessa taas hänen silmiinsä.
”Ihan kunnossa ollaan”, Vilma sanoi ja yritti hymyillä vakuuttavasti. Hän tosin arveli sen muistuttavan ennemminkin irvistystä kuin somaa hymyä. Joona näyttikin olevan kahden vaiheilla.
”Öh, mihin sinä muuten jätit sen loukkaantuneen ystäväsi?” Vilma päätti sen olevan hyvä keino päästä pojasta eroon.
”Voi ei, ai niin!” Tämä parahti ja suuntasi kohti ovea.
”Kiitos nyt vielä paljon, toivottavasti nähdään vielä!” Joona huudahti vielä kun oli saavuttanut oven.
Nähdään. Ehkä, Vilma ajatteli ja horjui oven naksahdettua kiinni takaisin kylpyhuoneensa rauhoittavan siniseen valtakuntaan.
~*~
”Huomenta Vilma”, kuului pieni ääni jostain kaukaa. Vilma istui koulun pihalla penkillä ja luki kirjaa. Hän kyllä tiesi mistä ääni tuli. Nostamatta katsettaan hän vastasi:
Hei vain, harhani. Millainen on ollut aamusi?
”Höh, on hyvin epäreilua, että tunnistat minut niin helposti.”
Miksen tunnistaisi, olethan oikeastaan vain minun päässäni, ja minä voisin lopettaa tämän keskustelun milloin vain haluan. Hän käänsi kirjastaan uuden aukeaman. Sitä paitsi, sinä olet minä ja kaiken lisäksi aivan liian läpinäkyvä ollaksesi todellinen. Hänen kuuloharhansa vaikutti murjottavan, eikä vastannut. Huokaisten hän asetti kirjanmerkin paikoilleen ja pakkasi kirjan huolellisesti laukkuunsa.
Jos minä nyt kerran haluan alitajunnassani niin paljon tietää: kyllä, minä olen kunnossa. Ehkä se meni vähän turhan syvälle, mutta tässähän sitä ollaan. Kun vain muistaisin vielä syödä tänään kunnolla, olen varmasti hyvässä terässä illalla.
”Terässä, sinä sanot. Tuo oli mielestäsi hyväkin vitsi. Mutta muista, että kerta olisi voinut jäädä viimeiseksesi! Sinun pitäisi olla varovaisempi, katsoa paremmin mihin sen teräsi pistät.”
Haha, ole sinä hiljaa. Omatuntoani kirvelee.
”Minä olen omatuntosi.”
No ihmekkös tuo sitten.
Niine hyvineen hän nousi ylös ja lähti kävelemään kohti koulurakennusta. Hiljainen murina soi hänen päässään.
~*~
”Hei! Hei, sinä siellä!” Kuului huutoa Vilman takaa. ”Odota!” Hitaasti hän pysähtyi näytellen solmivansa paremmin laukkunsa remmejä. Hän ei ollut aivan varma oliko joku huutanut häntä, vai kenties jotakuta hänen vierellään. Käytävä kun oli täynnä oppilaita. Eikä häntä ollut kukaan ennenkään kaivannut. Lopulta joku tarttui Vilmaa olkapäästä.
”Sainpas sinut kiinni”, kuului puuskuttava ääni. Vilman suusta pääsi yllättynyt sihahdus. Salamannopeasti hän vetäisi itsensä pois kosketusetäisyydeltä ja harppasi vielä muutaman askeleen taaksepäin.
Joona katsoi hämmästyneenä polviinsa nojaten toisen agressiivista käytöstä.
”A-anteeksi, ei ollut tarkoitus-”
”Mutta säikäytitpä silti”, Vilma lopetti kiukkuisena. Hetken Joona vain seisoi paikoillaan selvästi kerraten mielessään äskeisiä tapahtumia.
Voih, sinä typerys!
”Enkös minä ole varoittanut sinua? Pitäisi vain oppia, etteivät he ole niinkuin me.”
Ole hiljaa, en minä sinulta mitään kysynyt!
”Äh, anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla ilkeä. On vain ollut huono päivä”, hän lopulta mutisi ja koetti parasta väsynyttä hymyään. Hän oli siinä jo aika hyvä. Joonaan se ainakin upposi.
”Ai, ymmärrän”, poika sanoi ja hymyili takaisin.
”Etkä ymmärrä, kömpelys.”
Mitä minä sinulle sanoinkaan!?
”Taisin viime kerralla unohtaa kertoa: minun nimeni on Joona Salmi, entäs sinun?” Joona sanoi ja ojensi kätensä. Hetken harkittuaan Vilma ojensi omansa.
”Minä olen Vilma Vaittinen.” Kädenpuristus oli lähinnä pelkkä pieni kosketus, mutta jo sen jälkeen Vilma tunsi suurta halua pyyhkiä kätensä löysiin housuihinsa.
”Mitä sinulla on seuraavaksi?” Joona kysyi katsellen tyttöä, joka selvästi taisteli vastaan halua astua muutaman askeleen kauemmas.
”Tuota”, Vilman oli pakko selvittää kurkkuaan ensin, ”seuraavaksi minulla on matematiikkaa.”
”Onko sinulla Arwidsonia?” Joona kysyi silminnähden innostuneena.
”On”, vastasi Vilma hiljaa katsellen poikaa sivusilmällä.
”Uskomatonta! Me ollaan samalla luennolla! En ole tainnut ennen huomata sinua siellä.”
Kukapa nyt huomaisikaan.
Ääneen Vilma tyytyi vain hymähtämään.
”Mennäänkö samaa matkaa?” Joona kysyi kuin leikillään ja lähti kävelemään eteenpäin käytävää suuntaan, jonne Vilma oli alunperinkin ollut matkalla.
Mennään vaan, Vilma tyytyi ajattelemaan lähtiessään kävelemään vähän matkan päässä odottavan pojan luo.
~*~
”Huoh, minä en kyllä taaskaan ymmärtänyt mitään opetuksesta”, Joona huokaisi asteltuaan pöydän luo, jonka äärellä Vilma tunki matikankirjojaan laukkuunsa. Laukku näytti jo melko kärsivältä.
Nopeasti Vilma vilkaisi poikaa vieressään.
”Mitä tuo nyt vielä haluaa?” Kysyi ääni närkästyneenä.
En tiedä, mutta kaipa me saamme sen selville, Vilma vastasi itselleen noustessaan seisomaan.
”Mitä kohtaa sinä et tajunnut, asiahan on aivan selvä. Jaat ja kerrot, muistat vaihtaa numeroiden paikkaa ja lopulta pyöristät vastauksen”, Vilma selitti katsomatta vieläkään poikaan kunnolla.
”Sehän se juuri minut saakin sekaisin”, poika voihkaisi pudistaen päätään.
”Kaikkihan tietävät, että pojat haluavat vain yhtä asiaa...”
Ole hiljaa!
”Kuuntele nyt tämän kerran järkevää puoltasi ja pysy erossa tuosta... tuosta.”
Hah, jos sinä olet viisaampi puoleni, miksi minä sitten lasken matikanläksyjäni?
”Itsepä päätit.”
Olisin joka tapauksessa päättänyt itse.
Tuhahtaen ääni hiljeni. Vilma puisti hiljaa päätään. Joona luultavasti luuli sen olevan vastaus hänelle.
”Ihan totta! Eihän tuon opettajan selityksestä saisi selvää tekemälläkään! En usko että oppisin näitä asioita häneltä vaikka haluaisinkin...” Joona huokaisi ohittaen samalla muutaman oppilaan käytävässä.
”Hei Vilma, mitä sinulla on seuraavaksi?”
”Ei mitään”, Vilma mutisi hiljaa.
”Ajattelin vain, että jos haluaisit lähteä kahville, voisin hyvittää sinulle sen kämppääsi tunkeutumisen tarjoamalla”, Joona sanoi virnistäen. Kun Vilma ei sanonut mitään tämä levitti kätensä.
”Noh, nähdään sitten huomenna?”
”Selvä”, Vilma katseli jonnekin Joonan olkapään tienoille. Huokaisten taas kerran poika huiskautti kättään ja katosi oppilasvirtaan.
~*~
Kahvin juominen Joonan kanssa oli oikeastaan rauhoittavaa. Ehkä kahvinjuonti noin yleensäkin oli rauhoittavaa, Vilma ei vain ollut ennen kokeillut. Tuo epäilyttävä ruskea neste, joka höyrysi tummana kupissaan ei ollut ennen tavoittanut hänen makuhermojaan.
He olivat Joonan kanssa käyneet kahvilassa nyt jo kolmena viikkona. Oli ihmeellistä, miten hän oppikaan tuosta pojasta. Kiusallisia hiljaisuuksia ei syntynyt, Joona oli kova puhumaan.
Tähän mennessä Vilma oli saanut kuulla varmasti kaiken pojasta itsestään, tämän perheestä, kuinka heidän kesämökkinsä laiturilla oli mukava lokoilla kesän lämpimässä auringossa, miten Joona oli onnistunut telomaan itsensä rakentaessaan isänsä kanssa soutuvenettä.
Silti Joona ei tiennyt hänestä mitään. Niin Vilma oli sen suunnitellutkin. Tai ei hän ollut varma. Joku oli ainakin suunnitellut niin, siitä hän oli varma.
Kaiken kaikkiaan Vilma luokitteli Joonan ensimmäiseksi ystäväkseen.
~*~
Hiljaa radion mukana hyräillen Vilma laittoi teeveden kiehumaan ja otti jääkaapista salaattiainekset esiin. Sitten hän veti esiin suurimman kokkiveitsensä. Se oli juuri teroitettu, terä kiilsi kutsuvasti avokeittiön lampuissa.
”Ensin ruoka, sitten huvi”, kuului pään sisältä. Se ei tosin itsekään kuulostanut uskovan sanoihinsa.
”Joo joo”, mutisi Vilma ääneen. Ääneen? Milloin hän oli alkanut vastailla ilmeisen itsenäistyneelle alitajunnalleen ääneen.
”Onhan se mukavaa saada joskus pientä tunnustusta”, kuului vastaus.
Huokaisten hän veti salaatinkerän leikkuulaudalle.
”Tiedäthän Vilma, että sinä olet oikeasti hyvin vinksahtanut”, hän totesi itselleen pilkkoessaan salaattiaan ja nostaen ainekset sitten lautaselle.
”Toki, minähän olen sinä ja sinä olet minä.”]
En minä sinulle puhunut. Mene pois. Minä vihaan sinua.
Vasta silloin hän tajusi mitä oli juuri sanonut. Hiljaisuus tuntui soivan Vilman päässä. Se suorastaan takoi hänen korviaan. Hän tiesi mitä se tarkoitti. Hän jähmetti itsensä täysin paikoilleen, yritti suojautua. Sitten se iski. Vilmasta tuntui, kuin jokin olisi repinyt hänen rintaansa syvän avohaavan, samalla kun hänen rinnalleen olisi kasattu röykkiö vierinkiviä niin, ettei hän saanut enää kunnolla henkeä.
Vajoten henkeään haukkoen lattialle Vilma huomasi puukkonsa. Se oli niin lähellä, niin houkuttelevana. Se tarjosi pelastustaan kuin huutaen: Käytä minua, käytä minua, käytä minua! Lävistä itsesi! Vielä ehdit, jos pidät kiirettä! Ja Vilma kurkotti sitä kohti, se näytti aina olevan vain kauempana ja kauempana. Juuri kun hän uskoi sormenpäidensä koskevan siihen, uusi ahdistuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen kivuliaana saaden veitsen putoamaan lattialle lävistäen hänen kätensä. Vilman suusta pääsi avuton parkaisu silmien vuotaessa vuolaasti kyyneleitä. Rutistaen itseään kuin yrittääkseen pitää itseään vielä yhtenä kappaleena repivän voiman edessä hän unohti puukon, sen tuottaman tuskan, unohti keittiön kovan, kylmän lattian, unohti itsensä ja vaipui armeliaaseen pimeyteen.
~*~
Aamuinen aurinko paistoi keittiön ikkunoista suoraan Vilman kasvoille saaden tämän hätkähtämään hereille painajaisestaan huomaten kuitenkin heränneensä suoraan uuteen. Hänen puukkonsa törrötti pystyssä keskellä hänen kämmenselkäänsä lähettäen kivun säteitä ylös käsivartta. Inahtaen Vilma vetäisi veitsen irti kädestään ja heitti sen nopeasti lavuaariin.
Pitäen kiinni vuotavasta kämmenestään hän puoliksi juoksi kylpyhuoneeseensa, puhdisti haavan ja sitoi sen.
”Sinä olet typerä”, sanoi yksioikoinen ääni. Huokaisten Vilma vetäisi vaatteet pois päältään ja astui suihkuun.
Miksi minä nyt taas olen typerä? Hän ajatteli tympääntyneenä ja antoi veden juosta pitkin hänen laihaa vartaloaan varoen kuitenkin kättään kastumasta. Kylkiluut näkyivät helposti ja lantioluut kuulsivat ohuen ihon läpi.
”Sinä unohdit hävittää todistusaineiston. Sen, joka makaa lavuaarissa”, ääni vastasi ja sai Vilman sihahtamaan.
Miksi sinä olet täällä?
”Koska sinä tahdot minun olevan.”
Miksi minä tahtoisin sinun olevan? Mene pois!
”Itsepä pyysit, mutta älä sitten turhaan kutsu minua”, iva kuulsi läpi äänen.
”Niinkuin kaipaisin sinua”, Vilma tuhahti ja sulki hanan kietoutuen sitten pehmeään pyyhkeeseen.
Lyhyet hiukset tiputellen vettä hän tassutteli makuuhuoneeseen vaihtamaan päälleen vaatteet, siirtyen sitten keittiöön. Siellä hän sai vastaansa kaaoksen, jota ei ollut odottanut. Kaatuessaan hän oli pudottanut salaattilautasensa, joka lojui nyt pirstaleina lattialla nyhjääntyneet salaatit ympärillään. Hieman ylempänä lattiaa oli kuivuneesta verestä muodostunut lammikko, jonka keskellä Vilma tiesi olevan pienen loven lattiassa kohdassa, johon puukko oli jäänyt pystyyn.
Nopeasti hän keräsi salaattinsa jäänteet ja valkean lautasen sirpaleet pussiin, pesi tottuneesti puukon verestä, jonka jälkeen kävi hinkkaamaan lattialle kuivunutta verta. Aikansa yritettyään hän totesi toivottomaksi saada kaikki veri irti ja tyytyi vetämään räsymattoaan jäljelle jääneen jäljen päälle.
Vasta kaiken sen jälkeen hän huomasi kätensä syvän tykytyksen. Veri ei näyttänyt hyytyvän. Kyllähän Vilma tiesi vuotavansa verta helposti, mutta oli lähinnä toivonut että veri olisi päättänyt itsekseen hyytyä ja lopettaa hänen kiusaamisensa. Sinänsä verestä oli pelkkää haittaa. Se oli aina tiellä. Peittäen kohdat, joihin hän olisi vielä halunnut satuttaa, tai vain vähenemällä aivan liian nopeaan, niin että häntä alkoi huimata. Tosiaan, mihin kukaan olisikaan tarvinnut verta.
Napattuaan muutaman särkylääkkeen Vilma kävi sohvalleen pitkäkseen ja rentoutui täysin. Ei hän tänään jaksaisi minnekään lähteä.
~*~
Vilma veti harpilla uuden vedon rystyseensä katsellen kuinka se repäisi tuoretta arpea mukanaan. Pienet punaiset helmet kihosivat ylös ja kimmelsivät sumeina luentosalin loisteputkien tuomassa valosta.
”Vaittinen, osaisitko sinä vastata tähän?”
Vilma vilkaisi nopeasti opettajaa. Hän oli jo miltei onnistunut unohtamaan tämän olemassaolon. Oliko tämä nyt vuoden ja puolen jälkeen päättänyt keskeyttää hänen pienen harrastelunsa? Ei, näytti siltä, että herra Rantasella oli huono päivä. Sen näki helposti miehen punehtuneesta kaulasta ja tärisevistä käsistä.
On tainnut viina loppua kesken, Vilma ajatteli, mutta vastasi opettajan kysymykseen parhaansa mukaan vetäen sitten laukustaan valkean nenäliinan. Hän painoi sen tarkasti veripisaroiden päälle katsellen kuinka ne imeytyivät paperiin muodostaen punaisen kuvion. Lopulta hän vetäisi hansikkaan kätensä päälle.
Luento oli ohi.
Vilma tunsi kevyen kopautuksen olkapäällään.
”Vilma? Mikset ollut eilen koulussa? Et tullut matikkaan. Oletko kipeänä?” Kysyi Joonan huolestunut ääni. Vilma säpsähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa tuon pojan, joka vaikutti ottaneensa työkseen katsoa hänen peräänsä. Hitaasti hän kääntyi Joonaan päin.
”Moi vaan Joona. Juu, olen ollut vähän kipeä, huono olo”, hän nopeasti kuittasi poissaolonsa samalla kun veti kättänsä selän taakse piilottaakseen sidotun kätensä. Liian myöhään. Joona sieppasi hänen ranteestaan kiinni ja veti sen eteensä niin kauhistuneena, ettei ehtinyt nähdä Vilman tuskaista irvistystä. Ranteessa oli monia syviäkin haavoja, jotka eivät olleet vielä parantuneet.
”Mitä sinulle on oikein tapahtunut?” Joona kysyi katsellen sideharson peittämää kättä. Vilma huomasi hänen haavansitomistaitojensa taas pettäneen, kun punainen piste tunkeutui valkean lävitse.
Ei helvetti.
”Oh, olin vain kömpelö keittiössä”, hän yritti vetää kivistävän kätensä irti Joonan otteesta, mutta toinen piti lujaa kiinni.
”Oikeasti. Sinun pitäisi käydä näyttämässä tätä ainakin terkkarilla!” Joona huudahti ja otti Vilman toisestakin kädestä kiinni.
Hetken Vilma odotti sitä automaattista tapaa vetäytyä kauemmas, kauemmas Joonan huolehtivasta kosketuksesta.
Sitä ei tullut.
”Mitäs mitäs, sinähän estit minua. Taidat pitää hänestä sittenkin?”
E-estin? Enkä estänyt... sinä vain lopetit.
”Voi kun olisinkin lopettanut, mutten lopettanutkaan.”
Vilma vain jäi tuijottamaan Joonan kättä äänen katkerana lausumat sanat mielessään, Joonan taas yrittäessä saada hänet katsekontaktiin. Lopulta hän kuitenkin luovutti ja irrotti toisen kätensä nostaakseen Vilmaa hellästi leuasta. Silti Vilma piti katseensa visusti poissa Joonan palavista silmistä. Hän oli kyllä nähnyt niiden ilmeen: ne säihkyivät pelkkää elämää ja sen iloa, niihin olisi voinut upota ja olettaa olevansa aina turvassa. Houkutus oli suuri. Mutta Vilma tiesi, että Joona perääntyisi jos näkisi hänen omien silmiensä kuolleisuuden, niiden takana vellovan tyhjyyden ja tunteettomuuden, turtumuksen, joka piti häntä rautaisessa otteessaan. Ei Vilma siitä itsekään pitänyt, muttä hän tiesi, että oli ansainnut sen uhmatessaan maailmaa pelkällä olemassaolollaan. Ja mitä tapahtuisikaan, jos turtumus katoaisi? Hänen mietteensä katkaisi Joonan hiljainen ääni:
”No, mitäs sanot? Käydään nyt vaan terkkarilla. Ei siitä mitään pahaakaan koidu. Ja hän on perhetuttujani, ei Ritva ole paha tyyppi”, Joona sanoi ja virnisti päälle valloittavasti.
Hymystä auttamattomasti hämääntynyt Vilma vain nyökäytti päätään avuttomasti. Se kuitenkin riitti Joonalle hyvin.
”Hyvä. Tule, mennään”, hän sanoi lähtien kuljettamaan Vilmaa kohti terveydenhoitajan koppia.
Joona koputti kolmasti ovea, jota peitti räikeän värinen ruokailun tärkeydestä paasaava juliste. Sisältä kuului miltei heti vaimea ”sisään”, ja Joona vetäisi Vilman mukanaan huoneeseen.
”Ah, hei Joona! Mitäs sinulle kuuluu? Onko jotain... sattunut?” Terveydenhoitaja Ritva Koivisto kysyi lopulta pilkettä silmissään huomatessaan Joonan perässään vetämän tytön.
Joona naurahti. ”Eihän nyt sentään mitään sellaista, Vilmalla vain on sattunut jokin onnettomuus. Keittiössähän se oli?” Joona sanoi kääntyen katsomaan tyttöä, joka näytti myrtyneeltä. Vilma tyytyi nyökkäämään lyhyesti.
Vasta kun Ritva istutti Vilman terkkarinpedille Joona irrotti otteensa hänen kädestään.
Hitaasti Vilma istuutui aivan pedin reunalle, kun Ritva vetäisi tuolin hänen eteensä.
”No niin, katsotaanpas mitä täältä löytyy”, hän sanoi ja alkoi avata Vilman sitomaa sidettä. Sekä Ritva että Joona henkäisivät yhteen ääneen haavan paljastuttua. Noin kolmen sentin pituinen haava lävisti Vilman käden keskeltä kämmenselkää ja tuli kämmenestä läpi siinä puolentoista senttimetrin mittaisena. Vilma oli vetänyt haavaa kiinni muutamalla perhoslaastarilla, mutta haava vuosi verta.
”Niin mitä, tarkalleen ottaen, sinä siellä keittiössä teit?” Joona kysyi silmät suurina katsellen avohaavaa.
Vilma ei vastannut.
Lopulta Ritva päätti pelastaa tilanteen.
”Joka tapauksessa sinä tarvitset siihen luultavasti muutaman tikin ja kunnon siteen. Lähettäisin sinut mieluusti terveyskeskukseen. Ja kaikkein mieluiten nyt heti”, hän sanoi korottaen ääntään viimeisen lauseen kohdalla.
”Minä voin viedä hänet. Tulin aamulla isän autolla”, Joona sanoi heti irrottaen vastahakoisesti katseensa Vilmasta ja kääntäen sen Ritvaan.
”Voi, sinähän olet enkeli. Se on selvä sitten, odottakaahan hetki kun täytän muutaman tärkeän paperin. Paina tuosta”, Ritva sanoi irrottaessaan kätensä haavan päälle painamaltaan pyyhkeeseen käärityltä kylmäpussilta. Vilma ei ollut varma, mitä se auttoi, mutta luultavasti Ritva tiesi mitä teki. Niin hän ainakin toivoi.
Ritvan siirryttyä takaisin työpöytänsä ääreen Joona siirtyi hiljaa istumaan Vilman viereen. Hetkeen ei kuulunut kuin Ritvan papereiden kahistelua. Sitten Joona avasi suunsa:
”Miten sinä oikein onnistuit tuolla lailla itsesi loukkaamaan? Tuo näyttää aika pahalta”, hän sanoi hiljaa.
Hetken Vilma mietti mahdollista vastausta. Enpä mitään kummempaa, sain vain kohtauksen ja ajattelin vihdoin tappaa itseni, mutta sitten puukko putosi käteni lävitse- ei kuulostanut kovin edustavalta.
”Poimin pudonnutta lusikkaa ja puukko putosi pöydältä”, hän lopulta tyytyi sanomaan ja kohautti olkiaan kuin koko juttu olisi ollut aivan turhanpäiväinen. Joonan tutkivat silmät kuitenkin haravoivat hänen kasvojaan ja saivat hänet hermostuneeksi. Se oli yksi tunteista, joista hän ei pitänyt. Se muistutti kohtauksia. Ja kaikki kaukaakin niitä muistuttava oli ikävä asia.
”Ahaa. No, onneksi ei käynyt... pahemmin”, Joona lopetti lauseensa sarkasmilla.
Toivot vain.
”Niin, onneksi”, Vilma mutisi.
”No niin, nämä olisivat nyt valmiina. Näyttäkääpä tämä paperi sitten päivystäjälle”, kuului Ritvan suunnalta.
~*~
”Kiitos nyt kovasti”, Joona vielä hihkaisi ovelta Vilman kiinni parsineelle lääkärille. Lääkäri vain tyytyi huiskauttamaan kättään vastaukseksi.
”No niin, vienkö sinut nyt kotiin?” Joona kysyi kääntyen Vilman puoleen.
”Voin minä kävelläkin-”
”Ei siitä ole mitään haittaa!” Joona keskeytti kiiruusti. ”Sitä paitsi täältähän on vähintään viisi kilometriä kämpillesi”, hän lisäsi ja katsoi kuinka Vilma hiplasi sidottua kättänsä.
Hetken emmittyään Vilma kuitenkin suostui. Juurihan Joona oli sanonut ettei siitä olisi mitään vaivaa.
”Ikään kuin sinusta nyt ei olisi vaivaa”, ääni kertoi auliisti oman mielipiteensä. ”Jos minulta kysytään, sinä olet oikeastaan pelkkä suuri harmien asuinpaikka.”
Mutta sinultahan ei kysytty, Vilma tokaisi tylysti takaisin. Hänellä oli täysi oikeus olla tyly itselleen.
Hiljaisuuden vallitessa hän seurasi Joonaa autolle, jonka oven poika sitten avasi tarjoavasti hänelle. Mutisten kiitosta Vilma kiipesi kömpelösti autoon sisälle Joonan kiertäessä jo toiselle puolen autoa.
Kun Joona istuutui auton penkille, hän avasi suunsa. Vilma yritti katsoa minne tahansa muualle. Lopulta Joona vain puuskahti ja käynnisti auton.
He ajoivat hiljakseen eteenpäin kohti keskustaa. Vihdoin Joona sai suunsa auki.
”Mitä se lääkäri tarkoitti sillä, että hanki apua?” Poika kysyi varovaisesti. Vilman katse harhaili ohi ajelehtivissa maisemissa tämän yrittäessä keksiä keinoa päästä pinteestä.
Kun lääkäri oli sanonut ompelevansa haavaan muutaman tikin, oli Joona päättänyt suosiolla kääntyä selin. Vilma ymmärsi sen täysin; eihän hänenkään vatsansa kaikkea kestänyt. Mutta silti tämä oli kuullut kuinka lääkäri oli murahtanut nostettuaan Vilman hihaa ylemmäs. Eikä pelkän kahden tikin ompelemiseen olisi kulunut niin kauan aikaa, siitä poika oli varma. Vilmalla oli varmasti ollut joitain muitakin ruhjeita, aivan varmasti. Tyttö oli alun alkaenkin ollut tuollainen hiljainen ja vetäytyvä. Siihen oli oltava syy. Ja enemmän kuin mitään muuta, hän halusi selvittää mikä se oli. Ei Joona usein ollut muiden asioihin yhtälailla työntynyt, tässä nimenomaisessa tytössä vain oli jotain, joka veti häntä puoleensa. Eikä hän ollut yrittänyt estääkään itseään.
”E-en ole varma”, Vilma sanoi hiljaa hetken päästä keksittyään tarinan, joka saisi kelvata tähän hätätapaukseen. Hän ei halunnut muiden apua, mihin hän sitä olisi käyttänyt?
”Et ole varma? Vilma älä jaksa tehdä noin, tiedät itsekin että se lääkäri tiesi mistä puhui!” Joona puuskahti ja kääntyi risteyksestä hieman turhan rajusti. Se miltei säikäytti Vilman.
”Tai siis, uskoisin että hän puhui siitä, että olen niin toivottoman kömpelö. Minulla epäiltiin jo pienenä jonkinlaista tasapainohäiriötä. Onnistun aina kävelemään päin mitä tahansa. Minä olen kävelevä katastrofi, jos joku”, Vilma selitti nopeaan ja virnisti perään toivoen, että Joona nappaisi syötistä kiinni. Poika oli kuitenkin liian fiksu. Tuhahtaen hän kääntyi Vilman kotitielle sanomatta enää sanaakaan. Sitten hän pysäköi rivitalon eteen, jossa Vilma asui.
Joonan hiljaisuus tuntui paljon kamalammalta, kuin jos hän olisi huutanut Vilmalle päin naamaa, tyttö päätti. Hän olisi helposti kestänyt raivoamista ja lyömistä ja potkimista. Mutta tämä pettynyt hiljaisuus oli jotain todella pahaa.
”Tiedät itsekin, etten usko tuota. Kerro toki minullekin sitten, kun olet päättänyt olla valehtelematta joka kohtaan”, Joona tiuskaisi kun Vilma astui ulos autosta. Ennen kuin Vilma ehti sanoa mitään, Joona painoi jo kaasua vetäen matkustajanpuoleisen oven kiinni mennessään. Vilma jäi hetkeksi seisomaan hämmentyneenä kadunvarteen.
”Hahhaa, siitäs sait opetuksen! Mitäs et osaa valehdella kunnolla! Enkös minä sanonut, että jos haluaa olla mestari, on opeteltava joka päivä!”
Turtuneena Vilma kääntyi kohti asuntoaan.
Monellakaan opiskelijalla ei olisi ollut varaa samanlaiseen asuntoon. Sieltä löytyi jopa kolme huonetta, sekä tilava kylpyhuone ja pieni sauna. Niin, kuinka moni lukiolainen saikaan asua moisessa yksinään? Vilma ei tosin itse pitänyt siitä sen kummemmin. Jokainen vieras, joka hänen kotiinsa pöllähti ihmetteli heti asunnon laajuutta ja kallista sisutusta. Vilma ei halunnut puhua siitä. Muut eivät vain tuntuneet ymmärtävän asiaa.
Vilman vanhemmat olivat kuolleet tämän ollessa viisi. Koko perheen omaisuus oli testamentattu hänelle. Siinä oli ollut paljon rahaa, mutta koska tyttö oli vielä alaikäinen, ei hän voinut vastaanottaa valtavaa perintöään. Lopulta orvoksi jääneen lapsen oli ottanut huostaansa tytön isovanhemmat. Vilman juuri kotiuduttua oli isoisä kuollut keuhkokuumeeseen, ja isoäiti oli pian seurannut rakasta miestään perässä. Taas Vilma oli jäänyt yksin valtavan perinnön kanssa.
Hänet oli toki sijoitettu mukavaan perheeseen, mutta silti jokin oli mennyt pois paikoiltaan. Vilma muisti sen päivän. Hän ei ollut osannut enää itkeä läheistensä menettämistä. Aamulla herättyään hänestä oli tuntunut, kuin jokin tärkeä olisi mennyt rikki. Ja se pisteli hänen sisällään, sen hajottaja oli valmiina hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä. Ja niin olivat alkaneet kohtaukset, kuten Vilma niitä nimitti. Ei hän ollut keksinyt mitään muutakaan nimeä niille. Ne alkoivat syvästä hiljaisuudesta, joka suorastaan takoi Vilman tärykalvoja. Hän ei osannut kuvitella mitään muuta yhtä kamalaa ääntä, kuin se hiljaisuus, joka peitti alleen kaikki muut äänet, jättäen hänet yksin pedon armoille.
Sijaisvanhemmat eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Lopulta Vilma oli vaihtanut perheestä toiseen.
Heti kun hän oli täyttänyt kahdeksantoista hän oli päättänyt ostaa oman asunnon. Lopulta hänen ei ollut tarvinnut. Rivitalon mukava ja tilava asunto, jossa hän sillä hetkellä asui, oli ollut hänen isänsä omistuksessa. Nyt se oli hänen.
Hitaasti hän otti avaimet taskustaan ja keplotteli oven auki. Jättäen ulkovaatteensa pieneen eteiseen hän raahautui sisälle asuntoon.
Huokaisten Vilma heittäytyi muhkealle sohvalleen ja sulki silmänsä. Joona oli vihainen hänelle. Joona, joka oli ainoa ihminen joka oli oikeasti yrittänyt puhua hänelle. Ja hän oli saanut Joonan vihaiseksi. Ei, loukkaantuneeksi, niin se oli. Joona oli loukkaantunut. Että hän oli tyhmä! Kierähtäen alas sohvalta hän asettui kontalleen lattialle. Sitten hän laski koko painonsa loukkaantuneelle kädelleen, kaatuen sen lopulta pettäessä kyljelleen. Hetken hän hengitti kiivaasti ja räpytteli silmiään kivun myöt nousseita kyyneleitä vastaan. Hän oli tehnyt väärin. Hänen täytyi rangaista itseään. Hän oli ollut typerä, typerä, typerä! Vilma hakkasi kättään lattiaan yhä kovempaa parkaisten lopulta tuntiessaan tikin ratkevan. Käsi tuntui olevan kuin tulessa, ja Vilma tiesi siitä vuotavan verta. Mutta hänen oli tehtävä se. Joonasta tuntui nyt pahalta, ja se oli kokonaan hänen syytään. Hänen!
Vilma konttasi linkuttaen kylpyhuoneeseen. Terät! Terät! Terät! Ne olivat ylhäällä peilikaapissa. Huojuvasti hän nousi seisaalleen ja paiskasi lasikaapin ovet auki. Työntäen kaiken tiellä olevan niin, että lasia pirkoutui ja voiteita levisi lattiaa pisin hän sieppasi pussillisen partakoneen teriä. Hän vajosi takaisin lattialle ja pussia puristaen veti itsensä lattiaa myöden suihkun alle.
”Tuhma, tuhma tuhma tuhma...” Vilma hoki kiukkuisena kaataessaan pussista teriä lattialle. Kuumat kyyneleet valuivat pisin hänen poskiaan ja ärähtäen hän pyyhkäisi niitä kasvoiltaan jättäen hentoja punaisia viivoja kasvoilleen. Terät olivat raapineet hänen sormiaan, mutta Vilma ei huomannut sitä. Hänen päänsä sisällä tuntui sykkivän ja kaikki oli väritöntä, sekamelskaa.
Hetkeksi Vilma tuntui rauhoittuvan. Kylmän rauhallisesti hän asetteli kymmenen terää tarkasti vierekkäin ja valitsi niistä sitten yhden. Nostaen sen silmiensä korkeudelle hän tutki sitä. Liu'utti sormeaan pitkin sen ohutta terää, ja lopulta painoi siihen peukalonsa. Veri alkoi tihkua, se liukui pitkin hopeista kärkeä ja tipahtaessaan lattiaan se sai koko kylpyhuoneen soimaan. Se sai Vilman heräämään rauhallisesta tilastaan. Miltei karjahtaen hän alkoi repiä vaatteita pois päältään. Ensin paidat, perässä housut ja sukat.
Taas Vilma pysähtyi. Jostain kaukaa kuului yllyttävä ääni ”Typerä, typerä, typerä! Surkimus, surkimus, surkimus! Että kehtasitkin! Etkö sinä muuta osaa kuin satuttaa! Mikä oikeus tuollaisella on edes elää? Tee se, tee se!”
Vilma istuutui lattialle asettaen terän kuumottavalle iholleen. Sitten hän painoi, painoi ja veti, teki saman uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Veri putoili suihkun lattialle lähtien tekemään omia lyhyitä polkujaan siniseen kaakeliin.
Lopulta Vilma oli väsynyt. Hänen oli kylmä ja jano. Silti hän ei jaksanut kääntää suihkua päälle, se olisi ollut aivan liian raskasta. Niinpä hän tyytyi katselemaan kuinka veri valui hänen ranteestaan.
Vihdoin hän saisi olla vapaa.
Silloin kuului eteisestä ääntä:
”Vilma? Vilma! Missä sinä olet? Olen kamalan pahoillani!” Kuului Joonan ääni eteisestä.
Täällä. Kylpyhuoneessa.
Joona ei tuntunut kuulevan häntä. Silti hän ei jaksanut yrittää kovempaa. Hänen kurkkunsa tuntui olevan yhä karkeampi, kuin hiekkapaperi. Kaikki kävi suhruiseksi. Kaikki olisi pian ohi.
Ei tarvitse enää pelätä, oli Vilman viimeinen ajatus. Juuri ennen kuin pimeys nielaisi hänet, hän ehti nähdä Joonan kauhistuneet kasvot ja kuuli tämän huutavan nimeään.
~*~
Kaikkialla oli pimeää. Vilma ei nähnyt eteensä. Ei sinänsä, minne hän olisi mennytkään? Hänellä ei ollut mitään tietoa missä voisi olla. Ehkä hän oli eksyksissä. Miettiessään mitä tehdä, hän tuli tietoiseksi epämääräisestä nykimisestä. Se ei oikeastaan tuntunut missään tietyssä kohtaa, se oli kaikkialla.
Tietyssä kohtaa. Niinpä. Missä tietyssä? Vilma ei ainakaan tuntenut olevansa minkäänlaisen ruumiin vankina. Silti tuntui, kuin hän olisi leijunut hiljaisessa pimeydessä. Pimeys tuntui kummalla tavalla tutulta, aivan kuin hän olisi käynyt tuolla ennenkin, jopa asunut siellä.
Sitten hiljaisuus muuttui. Se oli ensin ollut rauhallista, sellaista, johon jokainen illalla nukahti onnellisena ja raukeana. Seuraavassa hetkessä siihen oli tullut uusi haju. Hiljaisuus muuttui sillä sekunnilla varautuneeksi, kuin valmiina juoksemaan pakoon jonkin tieltä. Se oli onttoa, se ei enää ollut hiljaisuutta.
Vilma yhdisti sen johonkin. Se saattoi olla muisto, mutta mistä se tuli, sitä hän ei tiennyt. Muistoon liittyi kipua. Sitä ajatellessaan hiljaisuus hänen ympärillään välähti punaisena. Välähdys kesti vain sekunnin sadasosan, mutta silti Vilma rekisteröi sen. Heti perään näkyi hopeainen välähdys. Vilma oli varma, että oli nähnyt sen ennenkin. Mutta milloin?
Silloin hiljaisuuden pimeys ratkesi. Mutta sieltä ei tullutkaan valoa, ehei. Sieltä tuli jotain pimeyttäkin pimeämpää, mustempaa kuin musta. Sinä hetkenä Vilma olisi ehkä nimittänyt sitä anti-pimeydeksi. Parempaa hän ei keksinyt.
Mustuus lähestyi Vilmaa. Hän ei ollut varma miten se sen teki, mutta tekipä kuitenkin. Se ei liikkunut, eikä liikkunut hänkään, mutta silti pimeys lähestyi häntä, ikään kuin lipuen. Kohta se oli hänen edessään.
”Tervetuloa”, se sanoi äänellä, jonka Vilma hämärästi muisti jostain kaukaa.
”Oi, sinä siis muistat minut!” Se ei ollut kysymys, Vilma ei siis vastannut mitään. Tuo tuttu ääni kiusasi häntä. Missä hän oli sen kuullut?
”Tosin tuskin kokonaan”, ääni sanoi teeskennellen surullista. ”Mutta emmeköhän me voi tehdä asialle jotain. Auttaa sinua muistamaan... meidät”, pimeys lopetti ja Vilma saattoi nähdä kuinka se irvisti. Vaikkei sillä kasvoja ollutkaan.
Yht'äkkiä hänen ympärillään sykähti saaden Vilman keikkumaan. Se pyöritti häntä ympäri ja ympäri ja ympäri. Kunnes se pysähtyi.
Nousten ylös -niin Vilma ainakin oletti tekevänsä- hän katseli ympärilleen. Siinä makasi luultavasti hän. Huone oli valkoinen ja hän makasi valkoisessa sängyssä. Ympärille oli vedetty valkoinen verho.
Vilma oli melko varma että nukkui. Ainakin hän hengitti.
”Ymmärrätköhän sinä nyt?” Kuului ääni jostain hänen takaansa. Kääntymättä Vilma vastasi:
Sinä et ole minä. Se ei kuulostanut hänestä itsestäänkään järkevältä vastaukselta kysymykseen, mutta ääntä se vaikutti järkyttävän.
Sinä et ole minä, Vilma toisti kääntyen nyt raivokkaasti ympäri. Hänen takanaan seisoi olento, joka oli... hän. Hetken katseltuaan Vilma kuitenkin huomasi: se ei ollut hän, se oli hänen peilikuvansa. Peilikuvansa silloin pienenä, aamuna jolloin hän oli huomannut jonkin särkyneen.
Hetken kuluttua pieni hän näytti kokoavan itsensä.
”Kyllä minä olen sinä”, se sanoi ja nyökäytti sitten pontevasti päätään kuin lukitakseen asian niinkuin tahtoi sen olevan.
Et ole, sinä vain haluaisit olla minä, Vilma vastasi silmäten itseään. Koska jos olisit minä, sinun ei tarvitsisi olla sinä.
”Mitä järkeä tuossa nyt on? Miksi minä haluaisin olla sinä, jos voisin olla minä. Minä olen mestari. Sinä olet minun oppilaani”, se sanoi kallistaen pientä päätään. Vilma ei sanonut mitään. Hän vain tutkiskeli tuota pientä peilikuvaansa. Silloin hän ymmärsi jotain.
Se olit sinä. Sinä hajotit minut, hän kuiskasi.
”Sinähän olet fiksu. Mutta kyllä, olet aivan oikeassa. Se olin minä. Mutta sitten minä hallitsin sinua. Sinä olet minä, minä olen sinä”, otus sanoi kuin se olisi itsestäänselvyys. Kuten se siitä luultavasti olikin.
Et sinä minua hallinnut, Vilma sihahti hampaidensa välistä. Hän ei tosin ollut huomannut omaavansa hampaita sillä hetkellä.
”Voi, kyllä minä vain niin tein. Luulitko, että sinä tosiaan hallitsit keskustelujamme? Se olin minä, minä sain sinut haluamaan mitä halusimme ja inhoamaan mitä me emme halunneet”, hahmo sihahti takaisin. Vilma oli taas vaiti tarkkaillen, kuinka hänen joskus pitkät hiuksensa oli letitetty kahdelle kauniille letille, jotka oli kiinnitetty kahdella kauniilla punaisella nauhalla. Hiljaisuus kesti vielä jonkin aikaa heidän tarkkaillessa toisiaan.
Paitsi Joona, Vilma lopulta tokaisi muistaessaan pojan. Se sai hahmon hätkähtämään. Et saanut hallittua mitä mieltä olin Joonasta, Vilma jatkoi itsensä tapittaessa häntä vihaisesti. Et saanut minua vihaamaan häntä. Et, vaikka yritit.
”Sinä estit minua”, hahmo selvästi kihisi kiukusta. ”En tiedä miten teit sen, mutta sinä estit minua! Minua! Minä olen ainut. Minä olen sinä! Sinä et kaipaa häntä! Et, et et!” Otus vaikeroi ja huusi. ”Minä olen ainut!” Se huusi vielä lopuksi ja takoi jalkaansa tyhjyyteen saaden sen kumahtelemaan ontosti.
Sinä... sinähän olet mustasukkainen, Vilma sanoi ihmetellen. Tuo hänen peilikuvansa oli kateellinen hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään.
”Minä en ole kateellinen. En ainakaan sinusta”, otus sanoi kylmästi kuin lukien hänen ajatuksensa. Ehkä se oli tehnytkin niin. Niin se oli ollut jo monta vuotta.
Älä valehtele! Luulin sinun sanoneen olevasi mestari! Ja mestarihan valehtelee leikiten, Vilma tiuskaisi ja alkoi itsekin tulistua. Mikä oikeus tuolla oli suuttua hänelle. Tuolla, joka oli ottanut koko hänen elämänsä itselleen. Tuolla, joka tahtoi olla hän.
”Minä olen mestari. Sinä et tunnista enää valehtelua todesta. Minä olen tehnyt sen! Minä! Minä olen sekoittanut pääsi, minä olen vallinnut sinua! Se olen minä ja nyt minä olen sinä!” Olento näytti jo siltä kuin olisi väräjöinyt, kadonnut. Mutta se tapahtui niin nopeasti, ettei Vilma ollut enää varma oliko niin tapahtunut.
”Kukaan ei voi kieltää minua! Sinä et kiellä minua!” Kuva kirkui ja repi hiuksiaan. Silloin Vilma ymmärsi. Nyt olisi hetki, jolloin hän voisi päästä eroon tuskastaan. Hän voisi päästä eroon pedosta, joka hänessä oli asunut jo niin monien vuosien ajan.
Minä... Hän epäröi. Olento oli vajonnut polvilleen ja pimeys ympäröi tätä, vaikka Vilma huomasi vielä olevansa sairaalan huoneessa nukkuvan itsensä kanssa.
Peilikuva vaikeroi ja piteli päätään. Nyt Vilma näki sen. Hahmo värähteli, kadoten ja tullen taas esiin.
Minä kiellän sinut, hän viimein sanoi painottaen jokaista sanaa vakaasti.
Minä kiellän sinut. Minä kiellän sinut. Mene pois. Sinua ei enää ole.
Vilman viimeisten sanojen kohdalla otus oli alkanut kiemurrella kiljuen korkealta. Ääni sai Vilman läimäisemään olemattomat kädet olemattomille korvillensa.
Minä kiellän sinut, Vilma huusi vielä kerran lopullisesti. Hahmo katosi värähdettyään vielä kerran. Sitten se oli poissa.
Vilma tunsi kuinka se sama nykiminen, jonka oli tuntenut herätessään pimeyteen alkoi taas vetää häntä. Pimeys nielaisi hänet taas kieputtaen häntä ympäriinsä. Vilma ei enää pystynyt ajattelemaan, ei näkemään, ei kuulemaan.
Lopulta kaikki pysähtyi.
Varovaisesti Vilma siristi toista silmäänsä.
Hän makasi valkoisessa huoneessa valkoisessa sängyssä, jonka ympärille oli vedetty valkoiset verhot. Seuraavaksi hän tuli tietoiseksi jomotuksessa, joka tuntui vahvimpana hänen käsissään. Silti hän oli liian väsynyt katsoakseen alas kohti käsiään.
Hetken ruumistaan tutkittuaan hän huomasi jonkun pitävän kiinni toisesta kädestään.
Mietittyään tarkasti omat voimavaransa Vilma päätti uskaltautua avaamaan toisenkin silmänsä ja kääntämään päänsä kohti käden omistajaa.
Siinä istui Joona. Poika oli nukahtanut siihen, nojaten toista kättään Vilman sängynreunaan ja antaen päänsä levätä sen päällä. Pieni hymy nousi Vilman kasvoille katsellessaan nukahtanutta poikaa.
”Hei”, oli ainut, mitä hän jaksoi sanoa Joonalle. Vilma ei ollut varma oliko poika kuullut sen, ainakin pieni hymy näytti nousseen myös pojan huulille. Tai ehkä hän vain kuvitteli sen.
Lopulta Vilma tyytyi vain katselemaan nukkuvaa poikaa. Se ei ollut niin tylsää, kuin olisi voinut luulla, Vilma ajatteli katsellen Joonan hienostuneita kasvonpiirteitä.
Kohta Vilma päätti jaksaa nostaa kättään. Se ei ollut vaikeaa, jos keskittyi kunnolla. Nostaessaan kättään hän sai huomata ranteiden ympärille asetetut kiristyssiteet. Lisäksi Vilma huomasi, kuinka vanhempiakin haavoja oli sidottu tarpeen mukaan.
Huokaisten Vilma nosti kätensä Joonan hiusten päälle. Ne olivat paljon pehmeämmät, kuin hän olisi odottanut. Antaen kätensä ensin lipua niiden lomassa alaspäin hän nosti kätensä uudelleen ylös.
”Hei”, kuului raukea ääni Joonan suusta. ”Heräsit sitten viimein.”
Vilma ei voinut olla hymyilemättä.
”Niin tein. Ja ihan sinun vuoksesi.”
~fin.
Vilma katseli hiljaa kuinka veri valui pitkin hänen kättänsä jättäen punertavan, viilenevän vanan peräänsä.
Tila loppuu, hän ajatteli katsellen arvioiden arpista käsivarttaan. Sitten hän käänsi katseensa vatsaansa, jota halkoi vain muutama pitkä vaalea arpi. Tyhjästi hymyillen Vilma käänsi terää kädessään paremmin. Se oli kovin liukas verestä, mutta huolettomasti Vilma pyyhkäisi sen vanulappuun, joka odotti hänen vieressään.
No niin, se voi alkaa vaikka, tyttö haki terälleen sopivaa paikkaa, asettaen sen lopulta vasemmalle kyljelleen, tästä. Ja hän painoi terän sisään. Sihahtaen terän upotessa lihaan, hän kuuli kuinka ulko-oveen koputettiin lujaa. Välittämättä siitä sen enempää Vilma veti terää edemmäs. Hän tunsi kivun alkavan tunkeutua turtuneeseen mieleensä. Oveen koputettiin uudelleen, entistä lujemmin. Murahtaen Vilma veti terän irti. Vasta sitten hän huomasi runsaan verenvuodon, joka oli jo tahrinut osan lattiasta. Ovea hakattiin miltei hysteerisesti. Huokaus. Nopeasti hän veti mahdollisimman ison kasan vanua ja yritti teipata sitä paikoilleen valuvien haavojen päälle. Ja juuri sillä hetkellä hän kuuli oven avautuvan.
”Anteeksi, onko täällä ketään?!”
~*~
Helvetin helvetin helvetti! Vilma kirosi tunkiessaan paksua hupparia laihan ylävartalonsa päälle.
”Öh, on täällä!” Vilma huusi karhealla äänellä rynnistäen samalla eteiseen paiskaten kylpyhuoneen oven voimalla kiinni mennessään. Ties mitä tuo tunkeilija tekisi, jos näkisi siivoamattomat verijäljet suihkun lattialla.
”Olen kamalan pahoillani että tulen näin vain sisään, mutta ystäväni loukkaantui ja minun pitäisi saada soitettua ambulanssi ja ovi oli auki ja...” nuori poika selitti niin nopeasti että Vilma pysyi vain vaivoin perässä. Lopulta pojan ääni hiljeni kun hän pysähtyi katsomaan tyttöä, joka seisoi hänen edessään vain ylisuuri huppari päällään.
”Tuota...” Vilma mutisi kiusaantuneena huomattuaan unohtaneensa vetää housut jalkaansa. ”Puhelin on täällä”, hän lopulta tyytyi sanomaan ja kuljetti pojan kohti pientä olohuonetta, johon liittyi avokeittiö.
Poika oli suunnilteen hänen ikäisensä, nuorten keskuudessa kutsuttu "emopoika" vaatetuksesta ja hiuksista päätellen. Vilma hymyili hieman itsekseen, hänet luokiteltiin usein samaan kategoriaan, vaikka tyttö olikin. Kukapa nyt jaksaisi katsoa häneen kahta kertaa enempää.
”Kiitos”, poika mutisi ja tarttui luuriin näppäillen hätänumeron.
Eipä kestä, Vilma ajatteli, mutta tapansa mukaan jätti sanomatta sen ääneen. Hän itse asiassa puhui harvoin ääneen, ellei satunnaista yksinpuhelua laskettu. Ajan myötä hän ei enää edes tuntenut tarvetta puhua ja hänen äänensä oli muuttunut karheaksi puhumattomuudesta.
Poika tunsi itsensä varmasti vaivaantuneeksi tytön vain jäädessä tuijottamaan häntä vakaasti. Kohta puhelimen toisessa päässä kuitenkin vastattiin.
”Joona Salmi täällä hei, tarvitsisin ambulanssia osoitteeseen...”
Joona Salmi, ajatteli Vilma ja pyöritteli nimeä mielessään. Se kuulosti ihmeellisen tutulta, vaikkei hän saanut sitä millään mieleensä. Hän oli varma, että oli kuullut sen aikaisemmin tänään. Mutta hän ei halunnut muistella sitä. Koulupäivä oli ollut kamala, aivan liian kamala muistamiseen. Hän oli jo heittänyt sen jonnekin Unohdettujen Päivien Lokeron moniin kansioihin. Silti Vilmasta tuntui, kuin hänen olisi pitänyt muistaa se.
Samalla hetkellä hän tunsi jonkin kuuman valuvan pitkin kylkeään. Vilkaisten nopeasti alas, hän huomasi hupparinsa sivussa kasvavan punaisen jäljen, jonka tiesi laajenevan hetki hetkeltä. Joona oli saatava ulos hänen kämpästään, ennen kuin tämä huomaisi ja pyytäisi toisenkin ambulanssin. Sitten hän olisikin jo puolimatkassa hullujenhuoneelle.
Kääntyen sivuttain ja kylkeään tiukasti puristaen hän toivoi toisen olevan niin huolissaan ystävästään, ettei tämä huomaisi mitään outoa. Äkkiä hän tunsi jonkin tippuneen jalalleen. Myös hiha oli veressä. Huppari oli nyt totaalisen pilalla. Joona ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan kuunteli puhelimesta ohjeita, nyökytteli ja vastaili lyhyesti. Vilma yritti parhaansa mukaan olla kuin kaikki olisi tavallisesti, ja toivoi ettei hänen nojautumisensa seinään näyttänyt niin raskaalta kuin se tuntui. Häntä huimasi.
”Selvä, kiitos”, Joona lopetti puhelun ja laski luurin.
”Kiitos todella paljon, että sain käyttää puhelintanne”, Joona sanoi hymyillen vaisusti.
”Eh, ei mitään”, Vilma mutisi räpytellen silmiään hetken kiivaasti saadakseen näkökenttänsä selväksi.
”Oletko sinä ihan kunnossa?” Joona kysyi huolestuneisuuden tulvahtaessa taas hänen silmiinsä.
”Ihan kunnossa ollaan”, Vilma sanoi ja yritti hymyillä vakuuttavasti. Hän tosin arveli sen muistuttavan ennemminkin irvistystä kuin somaa hymyä. Joona näyttikin olevan kahden vaiheilla.
”Öh, mihin sinä muuten jätit sen loukkaantuneen ystäväsi?” Vilma päätti sen olevan hyvä keino päästä pojasta eroon.
”Voi ei, ai niin!” Tämä parahti ja suuntasi kohti ovea.
”Kiitos nyt vielä paljon, toivottavasti nähdään vielä!” Joona huudahti vielä kun oli saavuttanut oven.
Nähdään. Ehkä, Vilma ajatteli ja horjui oven naksahdettua kiinni takaisin kylpyhuoneensa rauhoittavan siniseen valtakuntaan.
~*~
”Huomenta Vilma”, kuului pieni ääni jostain kaukaa. Vilma istui koulun pihalla penkillä ja luki kirjaa. Hän kyllä tiesi mistä ääni tuli. Nostamatta katsettaan hän vastasi:
Hei vain, harhani. Millainen on ollut aamusi?
”Höh, on hyvin epäreilua, että tunnistat minut niin helposti.”
Miksen tunnistaisi, olethan oikeastaan vain minun päässäni, ja minä voisin lopettaa tämän keskustelun milloin vain haluan. Hän käänsi kirjastaan uuden aukeaman. Sitä paitsi, sinä olet minä ja kaiken lisäksi aivan liian läpinäkyvä ollaksesi todellinen. Hänen kuuloharhansa vaikutti murjottavan, eikä vastannut. Huokaisten hän asetti kirjanmerkin paikoilleen ja pakkasi kirjan huolellisesti laukkuunsa.
Jos minä nyt kerran haluan alitajunnassani niin paljon tietää: kyllä, minä olen kunnossa. Ehkä se meni vähän turhan syvälle, mutta tässähän sitä ollaan. Kun vain muistaisin vielä syödä tänään kunnolla, olen varmasti hyvässä terässä illalla.
”Terässä, sinä sanot. Tuo oli mielestäsi hyväkin vitsi. Mutta muista, että kerta olisi voinut jäädä viimeiseksesi! Sinun pitäisi olla varovaisempi, katsoa paremmin mihin sen teräsi pistät.”
Haha, ole sinä hiljaa. Omatuntoani kirvelee.
”Minä olen omatuntosi.”
No ihmekkös tuo sitten.
Niine hyvineen hän nousi ylös ja lähti kävelemään kohti koulurakennusta. Hiljainen murina soi hänen päässään.
~*~
”Hei! Hei, sinä siellä!” Kuului huutoa Vilman takaa. ”Odota!” Hitaasti hän pysähtyi näytellen solmivansa paremmin laukkunsa remmejä. Hän ei ollut aivan varma oliko joku huutanut häntä, vai kenties jotakuta hänen vierellään. Käytävä kun oli täynnä oppilaita. Eikä häntä ollut kukaan ennenkään kaivannut. Lopulta joku tarttui Vilmaa olkapäästä.
”Sainpas sinut kiinni”, kuului puuskuttava ääni. Vilman suusta pääsi yllättynyt sihahdus. Salamannopeasti hän vetäisi itsensä pois kosketusetäisyydeltä ja harppasi vielä muutaman askeleen taaksepäin.
Joona katsoi hämmästyneenä polviinsa nojaten toisen agressiivista käytöstä.
”A-anteeksi, ei ollut tarkoitus-”
”Mutta säikäytitpä silti”, Vilma lopetti kiukkuisena. Hetken Joona vain seisoi paikoillaan selvästi kerraten mielessään äskeisiä tapahtumia.
Voih, sinä typerys!
”Enkös minä ole varoittanut sinua? Pitäisi vain oppia, etteivät he ole niinkuin me.”
Ole hiljaa, en minä sinulta mitään kysynyt!
”Äh, anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla ilkeä. On vain ollut huono päivä”, hän lopulta mutisi ja koetti parasta väsynyttä hymyään. Hän oli siinä jo aika hyvä. Joonaan se ainakin upposi.
”Ai, ymmärrän”, poika sanoi ja hymyili takaisin.
”Etkä ymmärrä, kömpelys.”
Mitä minä sinulle sanoinkaan!?
”Taisin viime kerralla unohtaa kertoa: minun nimeni on Joona Salmi, entäs sinun?” Joona sanoi ja ojensi kätensä. Hetken harkittuaan Vilma ojensi omansa.
”Minä olen Vilma Vaittinen.” Kädenpuristus oli lähinnä pelkkä pieni kosketus, mutta jo sen jälkeen Vilma tunsi suurta halua pyyhkiä kätensä löysiin housuihinsa.
”Mitä sinulla on seuraavaksi?” Joona kysyi katsellen tyttöä, joka selvästi taisteli vastaan halua astua muutaman askeleen kauemmas.
”Tuota”, Vilman oli pakko selvittää kurkkuaan ensin, ”seuraavaksi minulla on matematiikkaa.”
”Onko sinulla Arwidsonia?” Joona kysyi silminnähden innostuneena.
”On”, vastasi Vilma hiljaa katsellen poikaa sivusilmällä.
”Uskomatonta! Me ollaan samalla luennolla! En ole tainnut ennen huomata sinua siellä.”
Kukapa nyt huomaisikaan.
Ääneen Vilma tyytyi vain hymähtämään.
”Mennäänkö samaa matkaa?” Joona kysyi kuin leikillään ja lähti kävelemään eteenpäin käytävää suuntaan, jonne Vilma oli alunperinkin ollut matkalla.
Mennään vaan, Vilma tyytyi ajattelemaan lähtiessään kävelemään vähän matkan päässä odottavan pojan luo.
~*~
”Huoh, minä en kyllä taaskaan ymmärtänyt mitään opetuksesta”, Joona huokaisi asteltuaan pöydän luo, jonka äärellä Vilma tunki matikankirjojaan laukkuunsa. Laukku näytti jo melko kärsivältä.
Nopeasti Vilma vilkaisi poikaa vieressään.
”Mitä tuo nyt vielä haluaa?” Kysyi ääni närkästyneenä.
En tiedä, mutta kaipa me saamme sen selville, Vilma vastasi itselleen noustessaan seisomaan.
”Mitä kohtaa sinä et tajunnut, asiahan on aivan selvä. Jaat ja kerrot, muistat vaihtaa numeroiden paikkaa ja lopulta pyöristät vastauksen”, Vilma selitti katsomatta vieläkään poikaan kunnolla.
”Sehän se juuri minut saakin sekaisin”, poika voihkaisi pudistaen päätään.
”Kaikkihan tietävät, että pojat haluavat vain yhtä asiaa...”
Ole hiljaa!
”Kuuntele nyt tämän kerran järkevää puoltasi ja pysy erossa tuosta... tuosta.”
Hah, jos sinä olet viisaampi puoleni, miksi minä sitten lasken matikanläksyjäni?
”Itsepä päätit.”
Olisin joka tapauksessa päättänyt itse.
Tuhahtaen ääni hiljeni. Vilma puisti hiljaa päätään. Joona luultavasti luuli sen olevan vastaus hänelle.
”Ihan totta! Eihän tuon opettajan selityksestä saisi selvää tekemälläkään! En usko että oppisin näitä asioita häneltä vaikka haluaisinkin...” Joona huokaisi ohittaen samalla muutaman oppilaan käytävässä.
”Hei Vilma, mitä sinulla on seuraavaksi?”
”Ei mitään”, Vilma mutisi hiljaa.
”Ajattelin vain, että jos haluaisit lähteä kahville, voisin hyvittää sinulle sen kämppääsi tunkeutumisen tarjoamalla”, Joona sanoi virnistäen. Kun Vilma ei sanonut mitään tämä levitti kätensä.
”Noh, nähdään sitten huomenna?”
”Selvä”, Vilma katseli jonnekin Joonan olkapään tienoille. Huokaisten taas kerran poika huiskautti kättään ja katosi oppilasvirtaan.
~*~
Kahvin juominen Joonan kanssa oli oikeastaan rauhoittavaa. Ehkä kahvinjuonti noin yleensäkin oli rauhoittavaa, Vilma ei vain ollut ennen kokeillut. Tuo epäilyttävä ruskea neste, joka höyrysi tummana kupissaan ei ollut ennen tavoittanut hänen makuhermojaan.
He olivat Joonan kanssa käyneet kahvilassa nyt jo kolmena viikkona. Oli ihmeellistä, miten hän oppikaan tuosta pojasta. Kiusallisia hiljaisuuksia ei syntynyt, Joona oli kova puhumaan.
Tähän mennessä Vilma oli saanut kuulla varmasti kaiken pojasta itsestään, tämän perheestä, kuinka heidän kesämökkinsä laiturilla oli mukava lokoilla kesän lämpimässä auringossa, miten Joona oli onnistunut telomaan itsensä rakentaessaan isänsä kanssa soutuvenettä.
Silti Joona ei tiennyt hänestä mitään. Niin Vilma oli sen suunnitellutkin. Tai ei hän ollut varma. Joku oli ainakin suunnitellut niin, siitä hän oli varma.
Kaiken kaikkiaan Vilma luokitteli Joonan ensimmäiseksi ystäväkseen.
~*~
Hiljaa radion mukana hyräillen Vilma laittoi teeveden kiehumaan ja otti jääkaapista salaattiainekset esiin. Sitten hän veti esiin suurimman kokkiveitsensä. Se oli juuri teroitettu, terä kiilsi kutsuvasti avokeittiön lampuissa.
”Ensin ruoka, sitten huvi”, kuului pään sisältä. Se ei tosin itsekään kuulostanut uskovan sanoihinsa.
”Joo joo”, mutisi Vilma ääneen. Ääneen? Milloin hän oli alkanut vastailla ilmeisen itsenäistyneelle alitajunnalleen ääneen.
”Onhan se mukavaa saada joskus pientä tunnustusta”, kuului vastaus.
Huokaisten hän veti salaatinkerän leikkuulaudalle.
”Tiedäthän Vilma, että sinä olet oikeasti hyvin vinksahtanut”, hän totesi itselleen pilkkoessaan salaattiaan ja nostaen ainekset sitten lautaselle.
”Toki, minähän olen sinä ja sinä olet minä.”]
En minä sinulle puhunut. Mene pois. Minä vihaan sinua.
Vasta silloin hän tajusi mitä oli juuri sanonut. Hiljaisuus tuntui soivan Vilman päässä. Se suorastaan takoi hänen korviaan. Hän tiesi mitä se tarkoitti. Hän jähmetti itsensä täysin paikoilleen, yritti suojautua. Sitten se iski. Vilmasta tuntui, kuin jokin olisi repinyt hänen rintaansa syvän avohaavan, samalla kun hänen rinnalleen olisi kasattu röykkiö vierinkiviä niin, ettei hän saanut enää kunnolla henkeä.
Vajoten henkeään haukkoen lattialle Vilma huomasi puukkonsa. Se oli niin lähellä, niin houkuttelevana. Se tarjosi pelastustaan kuin huutaen: Käytä minua, käytä minua, käytä minua! Lävistä itsesi! Vielä ehdit, jos pidät kiirettä! Ja Vilma kurkotti sitä kohti, se näytti aina olevan vain kauempana ja kauempana. Juuri kun hän uskoi sormenpäidensä koskevan siihen, uusi ahdistuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen kivuliaana saaden veitsen putoamaan lattialle lävistäen hänen kätensä. Vilman suusta pääsi avuton parkaisu silmien vuotaessa vuolaasti kyyneleitä. Rutistaen itseään kuin yrittääkseen pitää itseään vielä yhtenä kappaleena repivän voiman edessä hän unohti puukon, sen tuottaman tuskan, unohti keittiön kovan, kylmän lattian, unohti itsensä ja vaipui armeliaaseen pimeyteen.
~*~
Aamuinen aurinko paistoi keittiön ikkunoista suoraan Vilman kasvoille saaden tämän hätkähtämään hereille painajaisestaan huomaten kuitenkin heränneensä suoraan uuteen. Hänen puukkonsa törrötti pystyssä keskellä hänen kämmenselkäänsä lähettäen kivun säteitä ylös käsivartta. Inahtaen Vilma vetäisi veitsen irti kädestään ja heitti sen nopeasti lavuaariin.
Pitäen kiinni vuotavasta kämmenestään hän puoliksi juoksi kylpyhuoneeseensa, puhdisti haavan ja sitoi sen.
”Sinä olet typerä”, sanoi yksioikoinen ääni. Huokaisten Vilma vetäisi vaatteet pois päältään ja astui suihkuun.
Miksi minä nyt taas olen typerä? Hän ajatteli tympääntyneenä ja antoi veden juosta pitkin hänen laihaa vartaloaan varoen kuitenkin kättään kastumasta. Kylkiluut näkyivät helposti ja lantioluut kuulsivat ohuen ihon läpi.
”Sinä unohdit hävittää todistusaineiston. Sen, joka makaa lavuaarissa”, ääni vastasi ja sai Vilman sihahtamaan.
Miksi sinä olet täällä?
”Koska sinä tahdot minun olevan.”
Miksi minä tahtoisin sinun olevan? Mene pois!
”Itsepä pyysit, mutta älä sitten turhaan kutsu minua”, iva kuulsi läpi äänen.
”Niinkuin kaipaisin sinua”, Vilma tuhahti ja sulki hanan kietoutuen sitten pehmeään pyyhkeeseen.
Lyhyet hiukset tiputellen vettä hän tassutteli makuuhuoneeseen vaihtamaan päälleen vaatteet, siirtyen sitten keittiöön. Siellä hän sai vastaansa kaaoksen, jota ei ollut odottanut. Kaatuessaan hän oli pudottanut salaattilautasensa, joka lojui nyt pirstaleina lattialla nyhjääntyneet salaatit ympärillään. Hieman ylempänä lattiaa oli kuivuneesta verestä muodostunut lammikko, jonka keskellä Vilma tiesi olevan pienen loven lattiassa kohdassa, johon puukko oli jäänyt pystyyn.
Nopeasti hän keräsi salaattinsa jäänteet ja valkean lautasen sirpaleet pussiin, pesi tottuneesti puukon verestä, jonka jälkeen kävi hinkkaamaan lattialle kuivunutta verta. Aikansa yritettyään hän totesi toivottomaksi saada kaikki veri irti ja tyytyi vetämään räsymattoaan jäljelle jääneen jäljen päälle.
Vasta kaiken sen jälkeen hän huomasi kätensä syvän tykytyksen. Veri ei näyttänyt hyytyvän. Kyllähän Vilma tiesi vuotavansa verta helposti, mutta oli lähinnä toivonut että veri olisi päättänyt itsekseen hyytyä ja lopettaa hänen kiusaamisensa. Sinänsä verestä oli pelkkää haittaa. Se oli aina tiellä. Peittäen kohdat, joihin hän olisi vielä halunnut satuttaa, tai vain vähenemällä aivan liian nopeaan, niin että häntä alkoi huimata. Tosiaan, mihin kukaan olisikaan tarvinnut verta.
Napattuaan muutaman särkylääkkeen Vilma kävi sohvalleen pitkäkseen ja rentoutui täysin. Ei hän tänään jaksaisi minnekään lähteä.
~*~
Vilma veti harpilla uuden vedon rystyseensä katsellen kuinka se repäisi tuoretta arpea mukanaan. Pienet punaiset helmet kihosivat ylös ja kimmelsivät sumeina luentosalin loisteputkien tuomassa valosta.
”Vaittinen, osaisitko sinä vastata tähän?”
Vilma vilkaisi nopeasti opettajaa. Hän oli jo miltei onnistunut unohtamaan tämän olemassaolon. Oliko tämä nyt vuoden ja puolen jälkeen päättänyt keskeyttää hänen pienen harrastelunsa? Ei, näytti siltä, että herra Rantasella oli huono päivä. Sen näki helposti miehen punehtuneesta kaulasta ja tärisevistä käsistä.
On tainnut viina loppua kesken, Vilma ajatteli, mutta vastasi opettajan kysymykseen parhaansa mukaan vetäen sitten laukustaan valkean nenäliinan. Hän painoi sen tarkasti veripisaroiden päälle katsellen kuinka ne imeytyivät paperiin muodostaen punaisen kuvion. Lopulta hän vetäisi hansikkaan kätensä päälle.
Luento oli ohi.
Vilma tunsi kevyen kopautuksen olkapäällään.
”Vilma? Mikset ollut eilen koulussa? Et tullut matikkaan. Oletko kipeänä?” Kysyi Joonan huolestunut ääni. Vilma säpsähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa tuon pojan, joka vaikutti ottaneensa työkseen katsoa hänen peräänsä. Hitaasti hän kääntyi Joonaan päin.
”Moi vaan Joona. Juu, olen ollut vähän kipeä, huono olo”, hän nopeasti kuittasi poissaolonsa samalla kun veti kättänsä selän taakse piilottaakseen sidotun kätensä. Liian myöhään. Joona sieppasi hänen ranteestaan kiinni ja veti sen eteensä niin kauhistuneena, ettei ehtinyt nähdä Vilman tuskaista irvistystä. Ranteessa oli monia syviäkin haavoja, jotka eivät olleet vielä parantuneet.
”Mitä sinulle on oikein tapahtunut?” Joona kysyi katsellen sideharson peittämää kättä. Vilma huomasi hänen haavansitomistaitojensa taas pettäneen, kun punainen piste tunkeutui valkean lävitse.
Ei helvetti.
”Oh, olin vain kömpelö keittiössä”, hän yritti vetää kivistävän kätensä irti Joonan otteesta, mutta toinen piti lujaa kiinni.
”Oikeasti. Sinun pitäisi käydä näyttämässä tätä ainakin terkkarilla!” Joona huudahti ja otti Vilman toisestakin kädestä kiinni.
Hetken Vilma odotti sitä automaattista tapaa vetäytyä kauemmas, kauemmas Joonan huolehtivasta kosketuksesta.
Sitä ei tullut.
”Mitäs mitäs, sinähän estit minua. Taidat pitää hänestä sittenkin?”
E-estin? Enkä estänyt... sinä vain lopetit.
”Voi kun olisinkin lopettanut, mutten lopettanutkaan.”
Vilma vain jäi tuijottamaan Joonan kättä äänen katkerana lausumat sanat mielessään, Joonan taas yrittäessä saada hänet katsekontaktiin. Lopulta hän kuitenkin luovutti ja irrotti toisen kätensä nostaakseen Vilmaa hellästi leuasta. Silti Vilma piti katseensa visusti poissa Joonan palavista silmistä. Hän oli kyllä nähnyt niiden ilmeen: ne säihkyivät pelkkää elämää ja sen iloa, niihin olisi voinut upota ja olettaa olevansa aina turvassa. Houkutus oli suuri. Mutta Vilma tiesi, että Joona perääntyisi jos näkisi hänen omien silmiensä kuolleisuuden, niiden takana vellovan tyhjyyden ja tunteettomuuden, turtumuksen, joka piti häntä rautaisessa otteessaan. Ei Vilma siitä itsekään pitänyt, muttä hän tiesi, että oli ansainnut sen uhmatessaan maailmaa pelkällä olemassaolollaan. Ja mitä tapahtuisikaan, jos turtumus katoaisi? Hänen mietteensä katkaisi Joonan hiljainen ääni:
”No, mitäs sanot? Käydään nyt vaan terkkarilla. Ei siitä mitään pahaakaan koidu. Ja hän on perhetuttujani, ei Ritva ole paha tyyppi”, Joona sanoi ja virnisti päälle valloittavasti.
Hymystä auttamattomasti hämääntynyt Vilma vain nyökäytti päätään avuttomasti. Se kuitenkin riitti Joonalle hyvin.
”Hyvä. Tule, mennään”, hän sanoi lähtien kuljettamaan Vilmaa kohti terveydenhoitajan koppia.
Joona koputti kolmasti ovea, jota peitti räikeän värinen ruokailun tärkeydestä paasaava juliste. Sisältä kuului miltei heti vaimea ”sisään”, ja Joona vetäisi Vilman mukanaan huoneeseen.
”Ah, hei Joona! Mitäs sinulle kuuluu? Onko jotain... sattunut?” Terveydenhoitaja Ritva Koivisto kysyi lopulta pilkettä silmissään huomatessaan Joonan perässään vetämän tytön.
Joona naurahti. ”Eihän nyt sentään mitään sellaista, Vilmalla vain on sattunut jokin onnettomuus. Keittiössähän se oli?” Joona sanoi kääntyen katsomaan tyttöä, joka näytti myrtyneeltä. Vilma tyytyi nyökkäämään lyhyesti.
Vasta kun Ritva istutti Vilman terkkarinpedille Joona irrotti otteensa hänen kädestään.
Hitaasti Vilma istuutui aivan pedin reunalle, kun Ritva vetäisi tuolin hänen eteensä.
”No niin, katsotaanpas mitä täältä löytyy”, hän sanoi ja alkoi avata Vilman sitomaa sidettä. Sekä Ritva että Joona henkäisivät yhteen ääneen haavan paljastuttua. Noin kolmen sentin pituinen haava lävisti Vilman käden keskeltä kämmenselkää ja tuli kämmenestä läpi siinä puolentoista senttimetrin mittaisena. Vilma oli vetänyt haavaa kiinni muutamalla perhoslaastarilla, mutta haava vuosi verta.
”Niin mitä, tarkalleen ottaen, sinä siellä keittiössä teit?” Joona kysyi silmät suurina katsellen avohaavaa.
Vilma ei vastannut.
Lopulta Ritva päätti pelastaa tilanteen.
”Joka tapauksessa sinä tarvitset siihen luultavasti muutaman tikin ja kunnon siteen. Lähettäisin sinut mieluusti terveyskeskukseen. Ja kaikkein mieluiten nyt heti”, hän sanoi korottaen ääntään viimeisen lauseen kohdalla.
”Minä voin viedä hänet. Tulin aamulla isän autolla”, Joona sanoi heti irrottaen vastahakoisesti katseensa Vilmasta ja kääntäen sen Ritvaan.
”Voi, sinähän olet enkeli. Se on selvä sitten, odottakaahan hetki kun täytän muutaman tärkeän paperin. Paina tuosta”, Ritva sanoi irrottaessaan kätensä haavan päälle painamaltaan pyyhkeeseen käärityltä kylmäpussilta. Vilma ei ollut varma, mitä se auttoi, mutta luultavasti Ritva tiesi mitä teki. Niin hän ainakin toivoi.
Ritvan siirryttyä takaisin työpöytänsä ääreen Joona siirtyi hiljaa istumaan Vilman viereen. Hetkeen ei kuulunut kuin Ritvan papereiden kahistelua. Sitten Joona avasi suunsa:
”Miten sinä oikein onnistuit tuolla lailla itsesi loukkaamaan? Tuo näyttää aika pahalta”, hän sanoi hiljaa.
Hetken Vilma mietti mahdollista vastausta. Enpä mitään kummempaa, sain vain kohtauksen ja ajattelin vihdoin tappaa itseni, mutta sitten puukko putosi käteni lävitse- ei kuulostanut kovin edustavalta.
”Poimin pudonnutta lusikkaa ja puukko putosi pöydältä”, hän lopulta tyytyi sanomaan ja kohautti olkiaan kuin koko juttu olisi ollut aivan turhanpäiväinen. Joonan tutkivat silmät kuitenkin haravoivat hänen kasvojaan ja saivat hänet hermostuneeksi. Se oli yksi tunteista, joista hän ei pitänyt. Se muistutti kohtauksia. Ja kaikki kaukaakin niitä muistuttava oli ikävä asia.
”Ahaa. No, onneksi ei käynyt... pahemmin”, Joona lopetti lauseensa sarkasmilla.
Toivot vain.
”Niin, onneksi”, Vilma mutisi.
”No niin, nämä olisivat nyt valmiina. Näyttäkääpä tämä paperi sitten päivystäjälle”, kuului Ritvan suunnalta.
~*~
”Kiitos nyt kovasti”, Joona vielä hihkaisi ovelta Vilman kiinni parsineelle lääkärille. Lääkäri vain tyytyi huiskauttamaan kättään vastaukseksi.
”No niin, vienkö sinut nyt kotiin?” Joona kysyi kääntyen Vilman puoleen.
”Voin minä kävelläkin-”
”Ei siitä ole mitään haittaa!” Joona keskeytti kiiruusti. ”Sitä paitsi täältähän on vähintään viisi kilometriä kämpillesi”, hän lisäsi ja katsoi kuinka Vilma hiplasi sidottua kättänsä.
Hetken emmittyään Vilma kuitenkin suostui. Juurihan Joona oli sanonut ettei siitä olisi mitään vaivaa.
”Ikään kuin sinusta nyt ei olisi vaivaa”, ääni kertoi auliisti oman mielipiteensä. ”Jos minulta kysytään, sinä olet oikeastaan pelkkä suuri harmien asuinpaikka.”
Mutta sinultahan ei kysytty, Vilma tokaisi tylysti takaisin. Hänellä oli täysi oikeus olla tyly itselleen.
Hiljaisuuden vallitessa hän seurasi Joonaa autolle, jonka oven poika sitten avasi tarjoavasti hänelle. Mutisten kiitosta Vilma kiipesi kömpelösti autoon sisälle Joonan kiertäessä jo toiselle puolen autoa.
Kun Joona istuutui auton penkille, hän avasi suunsa. Vilma yritti katsoa minne tahansa muualle. Lopulta Joona vain puuskahti ja käynnisti auton.
He ajoivat hiljakseen eteenpäin kohti keskustaa. Vihdoin Joona sai suunsa auki.
”Mitä se lääkäri tarkoitti sillä, että hanki apua?” Poika kysyi varovaisesti. Vilman katse harhaili ohi ajelehtivissa maisemissa tämän yrittäessä keksiä keinoa päästä pinteestä.
Kun lääkäri oli sanonut ompelevansa haavaan muutaman tikin, oli Joona päättänyt suosiolla kääntyä selin. Vilma ymmärsi sen täysin; eihän hänenkään vatsansa kaikkea kestänyt. Mutta silti tämä oli kuullut kuinka lääkäri oli murahtanut nostettuaan Vilman hihaa ylemmäs. Eikä pelkän kahden tikin ompelemiseen olisi kulunut niin kauan aikaa, siitä poika oli varma. Vilmalla oli varmasti ollut joitain muitakin ruhjeita, aivan varmasti. Tyttö oli alun alkaenkin ollut tuollainen hiljainen ja vetäytyvä. Siihen oli oltava syy. Ja enemmän kuin mitään muuta, hän halusi selvittää mikä se oli. Ei Joona usein ollut muiden asioihin yhtälailla työntynyt, tässä nimenomaisessa tytössä vain oli jotain, joka veti häntä puoleensa. Eikä hän ollut yrittänyt estääkään itseään.
”E-en ole varma”, Vilma sanoi hiljaa hetken päästä keksittyään tarinan, joka saisi kelvata tähän hätätapaukseen. Hän ei halunnut muiden apua, mihin hän sitä olisi käyttänyt?
”Et ole varma? Vilma älä jaksa tehdä noin, tiedät itsekin että se lääkäri tiesi mistä puhui!” Joona puuskahti ja kääntyi risteyksestä hieman turhan rajusti. Se miltei säikäytti Vilman.
”Tai siis, uskoisin että hän puhui siitä, että olen niin toivottoman kömpelö. Minulla epäiltiin jo pienenä jonkinlaista tasapainohäiriötä. Onnistun aina kävelemään päin mitä tahansa. Minä olen kävelevä katastrofi, jos joku”, Vilma selitti nopeaan ja virnisti perään toivoen, että Joona nappaisi syötistä kiinni. Poika oli kuitenkin liian fiksu. Tuhahtaen hän kääntyi Vilman kotitielle sanomatta enää sanaakaan. Sitten hän pysäköi rivitalon eteen, jossa Vilma asui.
Joonan hiljaisuus tuntui paljon kamalammalta, kuin jos hän olisi huutanut Vilmalle päin naamaa, tyttö päätti. Hän olisi helposti kestänyt raivoamista ja lyömistä ja potkimista. Mutta tämä pettynyt hiljaisuus oli jotain todella pahaa.
”Tiedät itsekin, etten usko tuota. Kerro toki minullekin sitten, kun olet päättänyt olla valehtelematta joka kohtaan”, Joona tiuskaisi kun Vilma astui ulos autosta. Ennen kuin Vilma ehti sanoa mitään, Joona painoi jo kaasua vetäen matkustajanpuoleisen oven kiinni mennessään. Vilma jäi hetkeksi seisomaan hämmentyneenä kadunvarteen.
”Hahhaa, siitäs sait opetuksen! Mitäs et osaa valehdella kunnolla! Enkös minä sanonut, että jos haluaa olla mestari, on opeteltava joka päivä!”
Turtuneena Vilma kääntyi kohti asuntoaan.
Monellakaan opiskelijalla ei olisi ollut varaa samanlaiseen asuntoon. Sieltä löytyi jopa kolme huonetta, sekä tilava kylpyhuone ja pieni sauna. Niin, kuinka moni lukiolainen saikaan asua moisessa yksinään? Vilma ei tosin itse pitänyt siitä sen kummemmin. Jokainen vieras, joka hänen kotiinsa pöllähti ihmetteli heti asunnon laajuutta ja kallista sisutusta. Vilma ei halunnut puhua siitä. Muut eivät vain tuntuneet ymmärtävän asiaa.
Vilman vanhemmat olivat kuolleet tämän ollessa viisi. Koko perheen omaisuus oli testamentattu hänelle. Siinä oli ollut paljon rahaa, mutta koska tyttö oli vielä alaikäinen, ei hän voinut vastaanottaa valtavaa perintöään. Lopulta orvoksi jääneen lapsen oli ottanut huostaansa tytön isovanhemmat. Vilman juuri kotiuduttua oli isoisä kuollut keuhkokuumeeseen, ja isoäiti oli pian seurannut rakasta miestään perässä. Taas Vilma oli jäänyt yksin valtavan perinnön kanssa.
Hänet oli toki sijoitettu mukavaan perheeseen, mutta silti jokin oli mennyt pois paikoiltaan. Vilma muisti sen päivän. Hän ei ollut osannut enää itkeä läheistensä menettämistä. Aamulla herättyään hänestä oli tuntunut, kuin jokin tärkeä olisi mennyt rikki. Ja se pisteli hänen sisällään, sen hajottaja oli valmiina hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä. Ja niin olivat alkaneet kohtaukset, kuten Vilma niitä nimitti. Ei hän ollut keksinyt mitään muutakaan nimeä niille. Ne alkoivat syvästä hiljaisuudesta, joka suorastaan takoi Vilman tärykalvoja. Hän ei osannut kuvitella mitään muuta yhtä kamalaa ääntä, kuin se hiljaisuus, joka peitti alleen kaikki muut äänet, jättäen hänet yksin pedon armoille.
Sijaisvanhemmat eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Lopulta Vilma oli vaihtanut perheestä toiseen.
Heti kun hän oli täyttänyt kahdeksantoista hän oli päättänyt ostaa oman asunnon. Lopulta hänen ei ollut tarvinnut. Rivitalon mukava ja tilava asunto, jossa hän sillä hetkellä asui, oli ollut hänen isänsä omistuksessa. Nyt se oli hänen.
Hitaasti hän otti avaimet taskustaan ja keplotteli oven auki. Jättäen ulkovaatteensa pieneen eteiseen hän raahautui sisälle asuntoon.
Huokaisten Vilma heittäytyi muhkealle sohvalleen ja sulki silmänsä. Joona oli vihainen hänelle. Joona, joka oli ainoa ihminen joka oli oikeasti yrittänyt puhua hänelle. Ja hän oli saanut Joonan vihaiseksi. Ei, loukkaantuneeksi, niin se oli. Joona oli loukkaantunut. Että hän oli tyhmä! Kierähtäen alas sohvalta hän asettui kontalleen lattialle. Sitten hän laski koko painonsa loukkaantuneelle kädelleen, kaatuen sen lopulta pettäessä kyljelleen. Hetken hän hengitti kiivaasti ja räpytteli silmiään kivun myöt nousseita kyyneleitä vastaan. Hän oli tehnyt väärin. Hänen täytyi rangaista itseään. Hän oli ollut typerä, typerä, typerä! Vilma hakkasi kättään lattiaan yhä kovempaa parkaisten lopulta tuntiessaan tikin ratkevan. Käsi tuntui olevan kuin tulessa, ja Vilma tiesi siitä vuotavan verta. Mutta hänen oli tehtävä se. Joonasta tuntui nyt pahalta, ja se oli kokonaan hänen syytään. Hänen!
Vilma konttasi linkuttaen kylpyhuoneeseen. Terät! Terät! Terät! Ne olivat ylhäällä peilikaapissa. Huojuvasti hän nousi seisaalleen ja paiskasi lasikaapin ovet auki. Työntäen kaiken tiellä olevan niin, että lasia pirkoutui ja voiteita levisi lattiaa pisin hän sieppasi pussillisen partakoneen teriä. Hän vajosi takaisin lattialle ja pussia puristaen veti itsensä lattiaa myöden suihkun alle.
”Tuhma, tuhma tuhma tuhma...” Vilma hoki kiukkuisena kaataessaan pussista teriä lattialle. Kuumat kyyneleet valuivat pisin hänen poskiaan ja ärähtäen hän pyyhkäisi niitä kasvoiltaan jättäen hentoja punaisia viivoja kasvoilleen. Terät olivat raapineet hänen sormiaan, mutta Vilma ei huomannut sitä. Hänen päänsä sisällä tuntui sykkivän ja kaikki oli väritöntä, sekamelskaa.
Hetkeksi Vilma tuntui rauhoittuvan. Kylmän rauhallisesti hän asetteli kymmenen terää tarkasti vierekkäin ja valitsi niistä sitten yhden. Nostaen sen silmiensä korkeudelle hän tutki sitä. Liu'utti sormeaan pitkin sen ohutta terää, ja lopulta painoi siihen peukalonsa. Veri alkoi tihkua, se liukui pitkin hopeista kärkeä ja tipahtaessaan lattiaan se sai koko kylpyhuoneen soimaan. Se sai Vilman heräämään rauhallisesta tilastaan. Miltei karjahtaen hän alkoi repiä vaatteita pois päältään. Ensin paidat, perässä housut ja sukat.
Taas Vilma pysähtyi. Jostain kaukaa kuului yllyttävä ääni ”Typerä, typerä, typerä! Surkimus, surkimus, surkimus! Että kehtasitkin! Etkö sinä muuta osaa kuin satuttaa! Mikä oikeus tuollaisella on edes elää? Tee se, tee se!”
Vilma istuutui lattialle asettaen terän kuumottavalle iholleen. Sitten hän painoi, painoi ja veti, teki saman uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Veri putoili suihkun lattialle lähtien tekemään omia lyhyitä polkujaan siniseen kaakeliin.
Lopulta Vilma oli väsynyt. Hänen oli kylmä ja jano. Silti hän ei jaksanut kääntää suihkua päälle, se olisi ollut aivan liian raskasta. Niinpä hän tyytyi katselemaan kuinka veri valui hänen ranteestaan.
Vihdoin hän saisi olla vapaa.
Silloin kuului eteisestä ääntä:
”Vilma? Vilma! Missä sinä olet? Olen kamalan pahoillani!” Kuului Joonan ääni eteisestä.
Täällä. Kylpyhuoneessa.
Joona ei tuntunut kuulevan häntä. Silti hän ei jaksanut yrittää kovempaa. Hänen kurkkunsa tuntui olevan yhä karkeampi, kuin hiekkapaperi. Kaikki kävi suhruiseksi. Kaikki olisi pian ohi.
Ei tarvitse enää pelätä, oli Vilman viimeinen ajatus. Juuri ennen kuin pimeys nielaisi hänet, hän ehti nähdä Joonan kauhistuneet kasvot ja kuuli tämän huutavan nimeään.
~*~
Kaikkialla oli pimeää. Vilma ei nähnyt eteensä. Ei sinänsä, minne hän olisi mennytkään? Hänellä ei ollut mitään tietoa missä voisi olla. Ehkä hän oli eksyksissä. Miettiessään mitä tehdä, hän tuli tietoiseksi epämääräisestä nykimisestä. Se ei oikeastaan tuntunut missään tietyssä kohtaa, se oli kaikkialla.
Tietyssä kohtaa. Niinpä. Missä tietyssä? Vilma ei ainakaan tuntenut olevansa minkäänlaisen ruumiin vankina. Silti tuntui, kuin hän olisi leijunut hiljaisessa pimeydessä. Pimeys tuntui kummalla tavalla tutulta, aivan kuin hän olisi käynyt tuolla ennenkin, jopa asunut siellä.
Sitten hiljaisuus muuttui. Se oli ensin ollut rauhallista, sellaista, johon jokainen illalla nukahti onnellisena ja raukeana. Seuraavassa hetkessä siihen oli tullut uusi haju. Hiljaisuus muuttui sillä sekunnilla varautuneeksi, kuin valmiina juoksemaan pakoon jonkin tieltä. Se oli onttoa, se ei enää ollut hiljaisuutta.
Vilma yhdisti sen johonkin. Se saattoi olla muisto, mutta mistä se tuli, sitä hän ei tiennyt. Muistoon liittyi kipua. Sitä ajatellessaan hiljaisuus hänen ympärillään välähti punaisena. Välähdys kesti vain sekunnin sadasosan, mutta silti Vilma rekisteröi sen. Heti perään näkyi hopeainen välähdys. Vilma oli varma, että oli nähnyt sen ennenkin. Mutta milloin?
Silloin hiljaisuuden pimeys ratkesi. Mutta sieltä ei tullutkaan valoa, ehei. Sieltä tuli jotain pimeyttäkin pimeämpää, mustempaa kuin musta. Sinä hetkenä Vilma olisi ehkä nimittänyt sitä anti-pimeydeksi. Parempaa hän ei keksinyt.
Mustuus lähestyi Vilmaa. Hän ei ollut varma miten se sen teki, mutta tekipä kuitenkin. Se ei liikkunut, eikä liikkunut hänkään, mutta silti pimeys lähestyi häntä, ikään kuin lipuen. Kohta se oli hänen edessään.
”Tervetuloa”, se sanoi äänellä, jonka Vilma hämärästi muisti jostain kaukaa.
”Oi, sinä siis muistat minut!” Se ei ollut kysymys, Vilma ei siis vastannut mitään. Tuo tuttu ääni kiusasi häntä. Missä hän oli sen kuullut?
”Tosin tuskin kokonaan”, ääni sanoi teeskennellen surullista. ”Mutta emmeköhän me voi tehdä asialle jotain. Auttaa sinua muistamaan... meidät”, pimeys lopetti ja Vilma saattoi nähdä kuinka se irvisti. Vaikkei sillä kasvoja ollutkaan.
Yht'äkkiä hänen ympärillään sykähti saaden Vilman keikkumaan. Se pyöritti häntä ympäri ja ympäri ja ympäri. Kunnes se pysähtyi.
Nousten ylös -niin Vilma ainakin oletti tekevänsä- hän katseli ympärilleen. Siinä makasi luultavasti hän. Huone oli valkoinen ja hän makasi valkoisessa sängyssä. Ympärille oli vedetty valkoinen verho.
Vilma oli melko varma että nukkui. Ainakin hän hengitti.
”Ymmärrätköhän sinä nyt?” Kuului ääni jostain hänen takaansa. Kääntymättä Vilma vastasi:
Sinä et ole minä. Se ei kuulostanut hänestä itsestäänkään järkevältä vastaukselta kysymykseen, mutta ääntä se vaikutti järkyttävän.
Sinä et ole minä, Vilma toisti kääntyen nyt raivokkaasti ympäri. Hänen takanaan seisoi olento, joka oli... hän. Hetken katseltuaan Vilma kuitenkin huomasi: se ei ollut hän, se oli hänen peilikuvansa. Peilikuvansa silloin pienenä, aamuna jolloin hän oli huomannut jonkin särkyneen.
Hetken kuluttua pieni hän näytti kokoavan itsensä.
”Kyllä minä olen sinä”, se sanoi ja nyökäytti sitten pontevasti päätään kuin lukitakseen asian niinkuin tahtoi sen olevan.
Et ole, sinä vain haluaisit olla minä, Vilma vastasi silmäten itseään. Koska jos olisit minä, sinun ei tarvitsisi olla sinä.
”Mitä järkeä tuossa nyt on? Miksi minä haluaisin olla sinä, jos voisin olla minä. Minä olen mestari. Sinä olet minun oppilaani”, se sanoi kallistaen pientä päätään. Vilma ei sanonut mitään. Hän vain tutkiskeli tuota pientä peilikuvaansa. Silloin hän ymmärsi jotain.
Se olit sinä. Sinä hajotit minut, hän kuiskasi.
”Sinähän olet fiksu. Mutta kyllä, olet aivan oikeassa. Se olin minä. Mutta sitten minä hallitsin sinua. Sinä olet minä, minä olen sinä”, otus sanoi kuin se olisi itsestäänselvyys. Kuten se siitä luultavasti olikin.
Et sinä minua hallinnut, Vilma sihahti hampaidensa välistä. Hän ei tosin ollut huomannut omaavansa hampaita sillä hetkellä.
”Voi, kyllä minä vain niin tein. Luulitko, että sinä tosiaan hallitsit keskustelujamme? Se olin minä, minä sain sinut haluamaan mitä halusimme ja inhoamaan mitä me emme halunneet”, hahmo sihahti takaisin. Vilma oli taas vaiti tarkkaillen, kuinka hänen joskus pitkät hiuksensa oli letitetty kahdelle kauniille letille, jotka oli kiinnitetty kahdella kauniilla punaisella nauhalla. Hiljaisuus kesti vielä jonkin aikaa heidän tarkkaillessa toisiaan.
Paitsi Joona, Vilma lopulta tokaisi muistaessaan pojan. Se sai hahmon hätkähtämään. Et saanut hallittua mitä mieltä olin Joonasta, Vilma jatkoi itsensä tapittaessa häntä vihaisesti. Et saanut minua vihaamaan häntä. Et, vaikka yritit.
”Sinä estit minua”, hahmo selvästi kihisi kiukusta. ”En tiedä miten teit sen, mutta sinä estit minua! Minua! Minä olen ainut. Minä olen sinä! Sinä et kaipaa häntä! Et, et et!” Otus vaikeroi ja huusi. ”Minä olen ainut!” Se huusi vielä lopuksi ja takoi jalkaansa tyhjyyteen saaden sen kumahtelemaan ontosti.
Sinä... sinähän olet mustasukkainen, Vilma sanoi ihmetellen. Tuo hänen peilikuvansa oli kateellinen hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään.
”Minä en ole kateellinen. En ainakaan sinusta”, otus sanoi kylmästi kuin lukien hänen ajatuksensa. Ehkä se oli tehnytkin niin. Niin se oli ollut jo monta vuotta.
Älä valehtele! Luulin sinun sanoneen olevasi mestari! Ja mestarihan valehtelee leikiten, Vilma tiuskaisi ja alkoi itsekin tulistua. Mikä oikeus tuolla oli suuttua hänelle. Tuolla, joka oli ottanut koko hänen elämänsä itselleen. Tuolla, joka tahtoi olla hän.
”Minä olen mestari. Sinä et tunnista enää valehtelua todesta. Minä olen tehnyt sen! Minä! Minä olen sekoittanut pääsi, minä olen vallinnut sinua! Se olen minä ja nyt minä olen sinä!” Olento näytti jo siltä kuin olisi väräjöinyt, kadonnut. Mutta se tapahtui niin nopeasti, ettei Vilma ollut enää varma oliko niin tapahtunut.
”Kukaan ei voi kieltää minua! Sinä et kiellä minua!” Kuva kirkui ja repi hiuksiaan. Silloin Vilma ymmärsi. Nyt olisi hetki, jolloin hän voisi päästä eroon tuskastaan. Hän voisi päästä eroon pedosta, joka hänessä oli asunut jo niin monien vuosien ajan.
Minä... Hän epäröi. Olento oli vajonnut polvilleen ja pimeys ympäröi tätä, vaikka Vilma huomasi vielä olevansa sairaalan huoneessa nukkuvan itsensä kanssa.
Peilikuva vaikeroi ja piteli päätään. Nyt Vilma näki sen. Hahmo värähteli, kadoten ja tullen taas esiin.
Minä kiellän sinut, hän viimein sanoi painottaen jokaista sanaa vakaasti.
Minä kiellän sinut. Minä kiellän sinut. Mene pois. Sinua ei enää ole.
Vilman viimeisten sanojen kohdalla otus oli alkanut kiemurrella kiljuen korkealta. Ääni sai Vilman läimäisemään olemattomat kädet olemattomille korvillensa.
Minä kiellän sinut, Vilma huusi vielä kerran lopullisesti. Hahmo katosi värähdettyään vielä kerran. Sitten se oli poissa.
Vilma tunsi kuinka se sama nykiminen, jonka oli tuntenut herätessään pimeyteen alkoi taas vetää häntä. Pimeys nielaisi hänet taas kieputtaen häntä ympäriinsä. Vilma ei enää pystynyt ajattelemaan, ei näkemään, ei kuulemaan.
Lopulta kaikki pysähtyi.
Varovaisesti Vilma siristi toista silmäänsä.
Hän makasi valkoisessa huoneessa valkoisessa sängyssä, jonka ympärille oli vedetty valkoiset verhot. Seuraavaksi hän tuli tietoiseksi jomotuksessa, joka tuntui vahvimpana hänen käsissään. Silti hän oli liian väsynyt katsoakseen alas kohti käsiään.
Hetken ruumistaan tutkittuaan hän huomasi jonkun pitävän kiinni toisesta kädestään.
Mietittyään tarkasti omat voimavaransa Vilma päätti uskaltautua avaamaan toisenkin silmänsä ja kääntämään päänsä kohti käden omistajaa.
Siinä istui Joona. Poika oli nukahtanut siihen, nojaten toista kättään Vilman sängynreunaan ja antaen päänsä levätä sen päällä. Pieni hymy nousi Vilman kasvoille katsellessaan nukahtanutta poikaa.
”Hei”, oli ainut, mitä hän jaksoi sanoa Joonalle. Vilma ei ollut varma oliko poika kuullut sen, ainakin pieni hymy näytti nousseen myös pojan huulille. Tai ehkä hän vain kuvitteli sen.
Lopulta Vilma tyytyi vain katselemaan nukkuvaa poikaa. Se ei ollut niin tylsää, kuin olisi voinut luulla, Vilma ajatteli katsellen Joonan hienostuneita kasvonpiirteitä.
Kohta Vilma päätti jaksaa nostaa kättään. Se ei ollut vaikeaa, jos keskittyi kunnolla. Nostaessaan kättään hän sai huomata ranteiden ympärille asetetut kiristyssiteet. Lisäksi Vilma huomasi, kuinka vanhempiakin haavoja oli sidottu tarpeen mukaan.
Huokaisten Vilma nosti kätensä Joonan hiusten päälle. Ne olivat paljon pehmeämmät, kuin hän olisi odottanut. Antaen kätensä ensin lipua niiden lomassa alaspäin hän nosti kätensä uudelleen ylös.
”Hei”, kuului raukea ääni Joonan suusta. ”Heräsit sitten viimein.”
Vilma ei voinut olla hymyilemättä.
”Niin tein. Ja ihan sinun vuoksesi.”
~fin.
Työn tiedot
Koska minä olen yksin
Mimiru
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 5238 sanaa» Työ lisätty: 19.01 - 2008» Kommentoitu: 17 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 12 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tällainen kirjoitelma, en ollut varma kategoriasta. .__.
Tämä oli haaste ihmiseltä, jonka nick on painunut mieleni syövereihin. Sain "ohjeiksi" päähenkilöiden nimet, toisen persoonan jaaa asioita jotka unohdin.
On kamalaa lähettää johonkin tällaiseen kirjoitelma, jossa on paljon kursivoitua tekstiä, jotka pitää väen vängällä etsiä tekstistä. En tee niin enää koskaan.
Olkaa hyvät ja ilmoittakaa, jos löydätte tekstistä virheitä, korjaisin ne mieluusti.
// amulanssi korjattu :D Kiitos vihjeestä.
Kommentit
lutte
23:08 // 19.01 - 2008
Hienosti oot kuvaillu tytön tuskaa ja ahdistuneisuutta. Myös keskustelut itsensä kanssa oli vakuuttavia. Oot saanu viiltelemisen kuvattua omaperäsesti ja yksityiskohtasesti. Aika paljo oli kirjotusvirheitä esim. "amulanssi" tuosa alusa. Mua häirihti vaan se, että tää oli aika itsestäänselvä. Heti kun tyttö tapasi tämän pojan, tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Mutta miten kuvailet asioita on hienoa.
"Hiljaisuus tuntui soivan Vilman päässä. Hän tiesi mitä se tarkoitti. Hän jähmetti itsensä täysin paikoilleen, yritti suojautua. Sitten se iski. Vilmasta tuntui, kuin jokin olisi repinyt hänen rintaansa syvän avohaavan, samalla kun hänen rinnalleen oli kasattu röykkiö vierinkiviä niin ettei hän saanut enää kunnolla henkeä."
Tuosta tykkään erityisesti. Onpa kivasti sanottu ko aika rankkaa tekstiä, että tästä tykkään. :D
Siir474
23:59 // 19.01 - 2008
Kirjotin nää samaan aikaan kun luin:
Ooh, toi ensimmäinen kappale sai tosi ahdistuneen tunteen mullekkin. En oo tajunnu, että viillellä voi mahaankin ja ihan mihkä vaan. Kuvailit siinä tosi hyvin sitä tunnetta, mikä tulis. Hyi, melkein tunsin miltä se tuntuis jos viiltäis terällä mahaan.. :S
Toi oli vähän hassu toi omatunto kohta, tai ainakin tässä vaiheessa se jäi vielä epäselväksi koska yleensä omatunto kertoo mitä tehdä, ja yleensä ihminen totteleekin sitä mitä oma omatuntonsa sanoo, ainakin mun mielestä.
Nyt muuten tajusin ton omatunto jutun, se on se toinen päähenkilö tässä niinkun. :)
Kiva kun kerroit vähän tota taustaa, muuten ois tullu mieleen vaan että Mitä ihmettä?
Toi loppu meni niin nopsaa, että en ehtiny melkein ees tajuta sitä. Sanat vaan vilisi silmissä, jotenkin niin aidosti, ihan niinkun oisin ollu toi Vilma :D
Tää oli yks parhaimmista teksteistä minkä oon lukenu, ja tää aihe oikeesti sai mut vihdoinkin uskomaan viiltelyyn ja sen vakavuuteen. Sitä ei todellakaan tehdä vain huomion puutteessa, vaan jostain paljon syvellisemmistä syistä.
Saanko kysyy: mistä keksit nää kaikki tunne tilat ja kaikki?
Loppu oli tosi hyvä. Siinä kerrottiin että mikä aiheutti sen tuskan, ja kuinka helposti pääsi irti siitä, kunhan vaan jakso yrittää.
Toivottavasti sait jotain selvää tästä, mutta pää asia oli se, että tää oli hyvä, ja että sen takia lisäsin suosikkeihin. :)
empty
16:53 // 21.01 - 2008
Ihan älyttömän hyvä. Rankkaa, mutta liiankin todellista tekstiä. En nyt jaksa kirjoittaa niin pitkää kommenttia, mutta parhaimpia tekstejä mitä olen koskaan lukenut. Suosikoin!
jennyn
14:36 // 22.01 - 2008
Hyvä teksti,vaikkakin rankkaa.Hyvin kuvasit tuskaa ym. muita tunteita. Teksti piti minut ainakin otteessaan kokoajan,jäin koukkuun:)
LittleTiger
20:04 // 20.02 - 2008
Upea teksti, vaikka synkkä onkin. Mutta itsekin kirjoitan lähinnä synkkiä tuotoksia. Ainut vaan että sairaalloisen verikammoinen kun olen niin jo pelkkä ajatus viiltelystä ja verestä alkoi heikottaa. Siitä huolimatta oli pakko lukea loppuun...
0328
11:00 // 01.03 - 2008
upea teksti.koskettava.ajattelin ensin kun tämän näin että en varmaan jaksa lukea kun on niin pitkä mutta oli pakko lukea loppuun kun oli niin hyvin kerrottu :D suosikkeihin menee.harvoin tulee vastaan näin hyvin kirjoitettuja juttuja.
kaipuusi
00:19 // 02.03 - 2008
Todella upea teksti. Melkein sain palautettua omilta masennuskausiltani nuo tunteet mieleeni. Todella elävästi kuvailtu kaikki. Olen suorastaan hämmentynyt. Mieleen tuli niin hyvin tämä oma elämä. Sai miettimään, että miksi itse alunperin toimin niinkuin toimin ja miksi sen olen lopettanut. Kyllä kipu helpottaa... Vielä joskus.
Niin loistavaa sanailua ja kuvailua että tämä menee suoraan suosikkeihin.
Niin ja kiitos, tämä teksti inspiroi minut kirjoittamaan taas. Avasi ns. lukot. Kiitos, kiitos, kiitos.
Täytyy lukea aamulla uudestaan niin saa sitten huomiseksi tekemistä kun kirjoittaa. :)
everdreamer
17:33 // 19.04 - 2008
Kiitos kommentista :)
Tämäpä oli tarina, hyvin todentuntuinen, ahdistavakin, ja loppu kuitenkin toiveikas. Sujuvaa kielenkäyttöä, tällaista on mukava lukea! :)
Kristallikeiju
23:25 // 03.05 - 2008
Voi kuinka tykkäsin. Löysin kyllä muutamia kirjoitusvirheitä, mutta unohdin niiden paikan, eli ne ovat hukassa. Ehdoton suosikki :)
Moonsoon
21:22 // 25.05 - 2008
Otsikon jälkeen heti kahden lauseen luettuani palasin alkuun ja aloitin uudestaan - vaihtaen kaikkien tekstissä esiintyvien henkilöiden sukupuolta.
Etkä muuten uskokaan, minkälainen lukuelämys tämä oli.
Kirjoitelma antoi minulle enemmän pohdittavaa kuin olin odottanut.
En vaadi sinua muuttamaan yhtään mitään. Silloinhan se ei olisi sinun tekemä.
Se olisi kirjoitettu yhdessä muiden kanssa.
'Ryhmätyö' - tiedäthän.
Tein vaihdoksen vain itseäni varten. Olen tarpeekseni nähnyt itsesäälissä rypeviä teinityttöjä, joten kun rentoudun ja luen, tahdon lukea myös vastakkaisesta sukupuolesta.
Tahdon lukea kuinka miehilläkin on vaikeaa.
Näen heidänkin kärsivän
PALIKKA
11:13 // 07.06 - 2008
Mun mielestä tämä on todella mahtava, se oli todellakin miltei pakko lukea loppuun alotettuaan. Lopun ehkä arvasi jotenkuten, mutta novelli on silti todella erinomainen.
Ketturuukku
13:52 // 13.06 - 2008
Tämän luin oikeastaan jo silloin, kun törmäilin täällä ensi kertaa. En vain ujona tyttönä uskaltanut kommentoida=D
Tämä on hyvin vahva novelli, harvoin muistan näin selkeästi mitään, minkä lukemisesta on kuukausia aikaan, mutta tämä tarinan muistan hyvin, jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa.
Kaiken kaikkiaan siis loistava novelli! Hyvin kirjoitettu ja sisältää vahvaa kuvailua ja selkeää tunneilmaisua:)
Porzi
19:03 // 02.08 - 2008
Tykkäsin keskustelusta sairauden (tjsp) kanssa.
Kiristyssidettä käytetään muistaakseni vain äärimmäisessä tapauksessa. Ja jos en ihan väärin muista se lopettaa verenkierron raajaan kokonaan, jonka seurauksena se joudutaan kai amputoimaan. Eipä tällä mitään väliä kylläkään ole.
ssherlock
16:21 // 27.08 - 2008
No enpäs jaksa sanoa mitään muuta kuin että loistavaa, koska en kuitenkaan osaa. Tai no, sanon vielä sen että toivoisinpa osaavani kirjoittaa kliseistä epäkliseitä yhtä hienosti kuin sinä teit.
Ninni90
18:06 // 27.10 - 2008
Hienoo tekstiä ja aihe oli aivan mahtava!
Tän novellin täytyy olla erityisen hyvä, sillä minä...MINÄ joka en koskaan lue hyhtään mitään mikä on kahtalausetta pitempi :]...niin jaksoi lukea loppuun (mulla jopa harmitti ku huomasin et se loppu:( ).
En vaan kertakaikkiaan voinu irrottaa silmiäni tekstistä, vaikka niitä kyllä rupes särkemään/väsyttämään :)(mikä kylläkin johtunee siitä et tulin just töistä!)
MUTTA kiitos ja kumarrus siitä että sain kerrankin lukea mielenkiintoista tekstiä!!!!!!
(emo<3)
AntoineDeSaint-Exupery
15:52 // 15.11 - 2008
Jaksoinpas lukea. Kiitän kokemuksesta.
Huonot puolet ensin. Virheitä löytyy aika rutkasti, pilkkuja puuttuu ja osa sanoista on niin epämuodostuneita, että pitää arvata mitä ne ovat. Mutta hyvän oikolukutaidon omaava kyllä pärjää, jopa niin, ettei pahemmin häiritse. Nämä minimaaliset kirjoituserheet ja tekstiin upotetut repliikit sekä
kursivoinnit tekivät tästä hieman ahtaan ja hengästyttävän luettavan.
Paljon kaunista tästä silti löytyy. Alku oli loistava ja oman mieleni mukaan olisin joiltain osin karsinut tästä lyhyempää. Lisäksi jotkut valitsemasi ilmaisut olivat turhan kömpelöitä. Tuliko ideakin siis jolta kulta muulta, vai vain ohjeistus hahmojen suhteen? Ei kovin yllätyksellistä tekstiä, mutta kiehtovaa silti. Helppolukuista siinä mielessä, että tekstin juoni on turvallisen tuttu. Lopun fiktiivisyys meni osin yli, mutta loistava ajatus kuitenkin. Pidin muutenkin näistä päänsisäisistä keskusteluista. Hyvää kuvailua ja lopun replat oikein somat, hymyilyttää.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!