Kaunokirjallisen työn esitys
Tunneli Namibiaan
Alttari seisoi keskellä Hoitolan pihaa. Se oli valkoisia tiilikiviä, joiden päällä eli sammalta ja pieniä mustia nilviäisiä. Alttarin helmoja lipoivat limaisen märät vaahteranlehdet, jotka litisivät kenkien alla. Ne lehdet tuoksuivat savulta ja kuolemalta ja lehdiltä. Alttarin takana kohosi Hoitolan punainen tiilimuuri ja rautainen vänkyräisen muotoinen portti. Se portti näytti hiukan palaneilta luilta.
Isoveli ja pikkuveli kävelivät litisevää lehtipolkua alttarin viereen. Vielä oli aikaa ennen kuin pikkuveli menisi Hoitolaan.
“Saako tuonne mennä”, pikkuveli mietti ääneen ja katsoi alttaria. Alttarin lattialla oli havunneulasia. Pikkuveljestä se oli hauskaa, sillä koko pihassa ei kasvanut yhtään havupuuta ja alttarissa oli kattokin.
“Saa.”
Pikkuveli päästi otteensa isoveljen kädestä ja litisteli tiensä alttarille. Sitten pikkuveli nousi sen tiiliportaita ylös askelet yksi, kaksi, kolme.
“Täällä on käpy”, pikkuveli sanoi, mutta jätti kävyn rauhaan. Alttari oli aika pimeä sisältä, vaikka siinä ei ollut seiniä juuri lainkaan. Vain tiilipilareita, joiden pinnalla virtasi vesi ylöspäin. Ilma oli raskasta hengittää. Pikkuveli huomasi sen, kun yritti hengittää sisään. Alttarin ilma takertui kurkkuun ja ne havunneulaset myös.
Isoveli oli tullut pikkuveljen taakse. Se seisoi askelella kaksi.
“Ei täällä mitään käpyjä ole”, isoveli totesi.
“Se leijui pois.”
“Aijaa.”
Pikkuveli tapitti hetken isoveljeä ja kääntyi sitten alttarin puoleen. Lattiassa oli nyt jokin reikä. Se oli oikeastaan tunneli. Sen suuaukko oli kultainen rengas. Tunnelin sisäpuolella oli jonkinlaisia merkkejä, kultaisia nekin.
“Tule tänne”, pikkuveli sanoi ja ojensi kätensä isoveljelle.
“Mikä siellä nyt on.”
“Tule nyt vaan.”
Isoveli astui askelelle kolme ja tarttui pikkuveljen käteen.
Isoveljen käsi päästi napsahduksen ja rusahduksen, kun isoveljen pitkä vartalo taipui tunnelin suuaukolle ja puristui sisään. Pikkuveli työnsi niin kovaa kuin jaksoi, se mursi isoveljen kummankin jalan, ja tunneli pureskeli. Havunneulasia tarttui mukaan, mutta ne tunneli yski pois.
“Jos kiiltävään tunneliin humpsahtaa, joutuu Namibiaan”, pikkuveli lauloi ja säesti hakkaamalla käpyä alttarin lattiaan. Sitten tunneli katosi ja lattia oli taas ehjä ja ilman kultarengasta.
“Jos kiiltävään tunneliin humpsahtaa, joutuu Namibiaan.”
Hoitolan henkilökunta tuli tarkastamaan litisevän pihan myöhemmin, kun alttari oli jo kokonaan hukkunut märkään pimeyteen. Pikkuveli istui askelella kolme ja pyöritteli kädessään käpyä.
“Mistäs olet poika noin suuren kävyn löytänyt”, joku sinitakkinen kysyi.
“Se on minun veljen pää.”
“Mitenkäs sinulla veljen pää on.”
“Veli lähti Namibiaan.”
“Vai niin. Tällaisesta ei ollut kyllä puhetta. Eiköhän mennä sisälle ja soiteta veljelle. Kai Namibiassa toimii matkapuhelimet.”
“Veli ei pysty puhumaan ilman päätä.”
“No eipä tietenkään, tyhmä minä. Mennäänpä sitten.”
Alttari jäi, havunneulaset jäivät, litinä jäi, kun pikkuveli lähti sinitakkisen matkaan. Kävyn pikkuveli heitti maahan. Nilviäisille ruokaa.
“Jos kiiltävään tunneliin humpsahtaa, joutuu Namibiaan”, pikkuveli lauloi. Hoitolassa sitä laulua pidettiin tarttuvana.
Alttari seisoi keskellä Hoitolan pihaa. Se oli valkoisia tiilikiviä, joiden päällä eli sammalta ja pieniä mustia nilviäisiä. Alttarin helmoja lipoivat limaisen märät vaahteranlehdet, jotka litisivät kenkien alla. Ne lehdet tuoksuivat savulta ja kuolemalta ja lehdiltä. Alttarin takana kohosi Hoitolan punainen tiilimuuri ja rautainen vänkyräisen muotoinen portti. Se portti näytti hiukan palaneilta luilta.
Isoveli ja pikkuveli kävelivät litisevää lehtipolkua alttarin viereen. Vielä oli aikaa ennen kuin pikkuveli menisi Hoitolaan.
“Saako tuonne mennä”, pikkuveli mietti ääneen ja katsoi alttaria. Alttarin lattialla oli havunneulasia. Pikkuveljestä se oli hauskaa, sillä koko pihassa ei kasvanut yhtään havupuuta ja alttarissa oli kattokin.
“Saa.”
Pikkuveli päästi otteensa isoveljen kädestä ja litisteli tiensä alttarille. Sitten pikkuveli nousi sen tiiliportaita ylös askelet yksi, kaksi, kolme.
“Täällä on käpy”, pikkuveli sanoi, mutta jätti kävyn rauhaan. Alttari oli aika pimeä sisältä, vaikka siinä ei ollut seiniä juuri lainkaan. Vain tiilipilareita, joiden pinnalla virtasi vesi ylöspäin. Ilma oli raskasta hengittää. Pikkuveli huomasi sen, kun yritti hengittää sisään. Alttarin ilma takertui kurkkuun ja ne havunneulaset myös.
Isoveli oli tullut pikkuveljen taakse. Se seisoi askelella kaksi.
“Ei täällä mitään käpyjä ole”, isoveli totesi.
“Se leijui pois.”
“Aijaa.”
Pikkuveli tapitti hetken isoveljeä ja kääntyi sitten alttarin puoleen. Lattiassa oli nyt jokin reikä. Se oli oikeastaan tunneli. Sen suuaukko oli kultainen rengas. Tunnelin sisäpuolella oli jonkinlaisia merkkejä, kultaisia nekin.
“Tule tänne”, pikkuveli sanoi ja ojensi kätensä isoveljelle.
“Mikä siellä nyt on.”
“Tule nyt vaan.”
Isoveli astui askelelle kolme ja tarttui pikkuveljen käteen.
Isoveljen käsi päästi napsahduksen ja rusahduksen, kun isoveljen pitkä vartalo taipui tunnelin suuaukolle ja puristui sisään. Pikkuveli työnsi niin kovaa kuin jaksoi, se mursi isoveljen kummankin jalan, ja tunneli pureskeli. Havunneulasia tarttui mukaan, mutta ne tunneli yski pois.
“Jos kiiltävään tunneliin humpsahtaa, joutuu Namibiaan”, pikkuveli lauloi ja säesti hakkaamalla käpyä alttarin lattiaan. Sitten tunneli katosi ja lattia oli taas ehjä ja ilman kultarengasta.
“Jos kiiltävään tunneliin humpsahtaa, joutuu Namibiaan.”
Hoitolan henkilökunta tuli tarkastamaan litisevän pihan myöhemmin, kun alttari oli jo kokonaan hukkunut märkään pimeyteen. Pikkuveli istui askelella kolme ja pyöritteli kädessään käpyä.
“Mistäs olet poika noin suuren kävyn löytänyt”, joku sinitakkinen kysyi.
“Se on minun veljen pää.”
“Mitenkäs sinulla veljen pää on.”
“Veli lähti Namibiaan.”
“Vai niin. Tällaisesta ei ollut kyllä puhetta. Eiköhän mennä sisälle ja soiteta veljelle. Kai Namibiassa toimii matkapuhelimet.”
“Veli ei pysty puhumaan ilman päätä.”
“No eipä tietenkään, tyhmä minä. Mennäänpä sitten.”
Alttari jäi, havunneulaset jäivät, litinä jäi, kun pikkuveli lähti sinitakkisen matkaan. Kävyn pikkuveli heitti maahan. Nilviäisille ruokaa.
“Jos kiiltävään tunneliin humpsahtaa, joutuu Namibiaan”, pikkuveli lauloi. Hoitolassa sitä laulua pidettiin tarttuvana.
Työn tiedot
Tunneli Namibiaan
Palladium
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 386 sanaa» Työ lisätty: 23.01 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Perustuu uneeni.
Kommentit
Anrietta
22:03 // 23.01 - 2008
hui,aika pelottava :D mutta jotenkin. tosi jännä. en tiiä. tykkäsin :D
Feral
15:54 // 25.01 - 2008
Aika hemmetin jännittävä. Pidin, paljon. Hienoja mielikuvia maalailit - uniin perustuvat kirjoitukset ovatkin yleensä niitä visuaalisimpia.
Ketturuukku
12:00 // 01.02 - 2008
Aika jännä=) Mukavan simppeli, värisyttävä ja kuitenkin hyväntuulinen. Pidin!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!