Kaunokirjallisen työn esitys
Järven ympäri
Ei ole voittajia ja häviäjiä. Ei luovuttajia ja selviytyjiä, eikä rohkeita ja pelkureita. On vain niitä, jotka kestävät ja niitä, jotka eivät. Minä kuuluin luultavasti jälkimmäisiin, mutta ihmistä ei voi luokitella niin helposti. Hän – Maria siis – inhosi luokittelua. Ei ketään voi laittaa yhden otsikon alle. Jopa muka niin itsestään selvät ryhmät kuten ”tyttö” ja ”poika” ovat loppujen lopuksi vain titteleitä, lumetta joka ei merkitse mitään. Hän oli se, joka opetti minulle, etteivät nimikkeet sido ketään. Ne ovat vain sanoja.
En koskaan unohda ensimmäistä kohtaamistani Marian kanssa. Oli syksy, myöhäinen syyskuu, ja lammen pinta oli tyyni, peilikirkas, ja sen reunat oli päällystetty koivujen ja vaahteroiden lehdillä. Kuu ei ollut täysi, puolikas vasta, mutta tarpeeksi kirkas, jotta erotin hänet. Jos kuu olisi ollut uusi, sirppi tai piilossa pilvien takana, olisin kenties tutustunut Mariaan vasta seuraavan päivän lehden kuolinilmoituksen kautta. Jos edes silloinkaan.
Lammen vieressä kulkee polku, kapea metsäreitti, jota käyttävät vain koiranomistajat ja minun kaltaiseni romantikot. Itse kuljen sitä pitkin niin usein kuin mahdollista, vaikka olisinkin myöhässä koulusta. Polku on hiljainen ja rauhallinen, eikä sillä kulje sitä epämääräistä porukkaa niin kuin julkisella tiellä metsän läpi.
Sinä iltana olin tulossa Jyrin bileistä. Kuljin pimeää polkua pitkin, kunnes pysähdyin lempipaikkani kohdalla. Siinä on vanha riippakoivu, kumartuneena järven ylle kuin ikivanha koukkuselkäinen muori. Hänen allaan on syvänne, jonka pohjalla on kivi. Se on täydellinen paikka istumiseen kuumalla kesähelteellä, vesi ulottuu rintaan asti. Ranta tekee koivun kohdalla pienen mutkan; kivellä istuessa on poissa näkyvistä, rouva Koivun turvallisessa syleilyssä. Maria ei ilmeisesti halunnut tulla nähdyksi, eikä olisi tullutkaan, ellei hän olisi äkkiä liikahtanut saaden kuun järven pinnalla liplattamaan ja pirstoutumaan paloiksi.
Olin utelias. Tunnelma oli uneliaan taianomainen, ja varovasti kurkotin rouva Koivun ohi ja kurkistin hänen taakseen.
Hän oli kaunis kuun valossa, kuin nymfi. Metsän villi olento harottavine ja märkine hiuksineen, jotka lainehtivat vedessä hänen ympärillään. Hän oli kalpeudessaan melkein kuun veroinen, vain punatut huulet näkyivät mustina valkoisia kasvoja vasten. Silmämeikit olivat tummat ja levinneet ja niiden keskeltä kaksi turvonnutta silmää tuijottivat jonnekin ohitseni. Kuin hypnoosissa hän katsoi kuun valoa veden pinnalla ja huojui hiljaa paikallaan.
Vasta silloin huomasin hajun. Mädäntyvien lehtien ja vieläkin viipyvän raikkaan sateen tuoksu olivat melkein peittäneet sen alleen, mutta siellä se oli: rautainen ja pistävä. Veren haju.
En mielelläni kuvailisi tuntemuksiani tuolta illalta. En muista soittaneeni hätänumeroon, mutta varmasti soitin. Näin ainakin puhelimeni kertoi minulle seuraavana aamuna. Muistan liukuneeni kylmään veteen hänen viereensä. Oloni oli edelleen unenomainen, ilta oli liian hiljainen ja epätodellinen. Kuiskasin hänelle jotain epämääräistä ja painoin käteni hänen poskeaan vasten. Vavahdin sen kylmyyttä. En uskaltanut arvata, kuinka pitkään hän oli siellä istunut.
Äkkiä hän tuntui huomaavan minut. Hänen katseensa kohdistui ja hän hymyili suloisesti. ”En odottanut enkelini olevan noin kaunis”, hän sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli käheä ja se värisi. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli minua hellästi huulille. Ne kihelmöivät vielä kauan sen jälkeen kun hän oli painanut päänsä olkapäälleni. Havahduin shokistani, kun tunsin jotain lämmintä ja tahmeaa valuvan niskaani pitkin.
Katsoin hänen käsiään ja todellisuus rämähti takaisin ryskyen ja kolisten. Hän oli viiltänyt molemmat ranteensa auki, mutta ei kokonaan. Suihkuamisen sijaan veri pulppusi hänen ranteistaan, mutta silti sitä oli liikaa. Vesi oli täynnä sitä, hänen valkoinen ihonsa juuri rintojen yläpuolella, hänen hiuksensa, kätensä. Jopa rouva Koivun helmat olivat värjäytyneet mustiksi.
Tein paidastani hänelle jonkinlaisen siteen: painoin hänen kätensä vastakkain ja sidoin ne tiukasti toisiinsa paidan hihoilla. En osannut muutakaan. En edes yrittänyt saada häntä ylös vedestä, sillä sen kylmyys oli jo kohmettanut jäseneni. Niinpä vain pitelin häntä, kuuntelin ja odotin avun saapumista.
Olimme molemmat sairaalassa yötä. Hän joutui teholle: paha shokkitila, suuri verenhukka ja hypotermia. Hän oli mennyt tajuttomaksi ambulanssissa ja oli kuulemani mukaan edelleen unten mailla.
***
Kun heräsin sairaalasängyssä, äiti vierelläni, en aluksi muistanut mitään. En tiennyt, miksi olin siellä tai miksi oloni oli kuin olisin joutunut junan alle. Epämääräiset muistikuvat pyrkivät mieleeni, joka ilmeisesti halusi sulkea ne lukkojen taakse. Vasta kun äiti sanoi, että pelastamani tyttö tulisi toipumaan, muistin tapahtumat jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä.
”Ei sinun olisi tarvinnut kiivetä sinne kylmään veteen hänen seurakseen”, äiti sanoi.
Aijaa, kuka sitten olisi pitänyt hänet lämpimänä?
Ääneen sanoin: ”Hän on varmaan aika vihainen minulle.”
”Pötyä! Miksi joku olisi semmoisesta vihainen? Sinä pelastit hänen henkensä!”
Siinähän se ongelma olikin, kauniisti pähkinänkuoressa, johon äidillä ei ilmeisesti ollut särkijää. Hän halusi kuolla, ja minä pelastin hänet. Minäkin olisin vihainen.
***
”Hän on hereillä”, liikaa kahvia juonut nuori naishoitaja ilmoitti. ”Hän haluaa luultavasti tavata sinut.”
Ei halua, mutta väliäkö sillä. Kävelin huoneeseen, joka oli yhtä ahdistavan steriilin valkoinen kuin kaikki muutkin huoneet, käytävät ja vessat tässä paikassa. Suljin oven takanani.
Hänen tukkansa oli punainen, se oli ensimmäinen asia, jonka huomasin. Värjätty tietenkin, mutta kauniin näköinen valkoisia lakanoita vasten. Molemmat ranteet olivat siteissä ja toisessa käsivarressa oli letku. Hän ei nostanut katsettaan kirjasta, jota oli lukemassa.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän viimein puhui: ”Odotatko kiitosta?”
”En, tulin vain sanomaan, että olen pahoillani.” Käännyin lähteäkseni, mutta hän pysäytti minut sanomalla: ”Pahoillasi mistä?”
Käännyin takaisin ja tällä kertaa hänen pistävä katseensa oli kohdistunut minuun. Hänen silmänsä olivat harmaat. ”Ehkä siitä, että joudut aloittamaan alusta. Keräämään sen saman energian, päättäväisyyden ja rohkeuden uudelleen.”
Hänen silmänsä kaventuivat: hän ei ollut odottanut tällaista vastausta. Sitten hän katsoi mietteissään ulos ikkunasta. ”Kuinka monta kertaa?” hän kysyi.
”Kolme. Sen jälkeen en ole enää pystynyt.”
Hän vain nyökkäsi.
Käännyin taas ovea kohti. Hän kysyi nimeäni. ”Elena”, vastasin kääntymättä.
”Maria.” Nyökkäsin. Avasin oven ja muistin jotain. ”Ai niin, ja kiitos.”
”Mistä hyvästä?”
Hymyilin salaperäisesti valkoiselle käytävälle. Siksi, että sanoit minua enkeliksi. ”Muuten vaan”, sanoin ja lähdin.
***
Puhelin soi. Istuin ruokapöydän ääressä lukemassa kirjaa. Äiti vastasi puhelimeen. ”Se on sinulle”, hän sanoi hetken kuluttua. Otin luurin häneltä ihmetellen mitä ihmettä kukaan halusi minusta näin varhain sunnuntaiaamuna.
”Hei, enkeli.”
Se oli Maria. Vilkaisin äitiin. Sanoisi taatusti, ettei Maria muka ollut minulle sopivaa seuraa. Siis jos saisi tietää.
”Moi”, sanoin pieni hyvänolon tunne vatsassani kihisten. ”Mitä kuuluu?”
”Tule järvelle. Kävellään.”
”Viisitoista minuuttia”, sanoin.
”Saat kymmenen.”
”Sinne on vartin matka.”
”Kymmenen.” Hän sulki puhelimen. Yksitoista minuuttia myöhemmin saavuin rouva Koivun luokse, hengästyneenä ja pukeutuneena kotikuteisiini, lerpattavaan paitaan ja vanhaan valkoiseen hameeseen, jossa oli muutama veritahra. En ollut edes ehtinyt ajatella vaatteiden vaihtamista. Takin olin sentään muistanut ja kiitin itseäni siitä hyvästä. Ulkona oli nimittäin jo karmaisevan viileää.
Maria oli jo paikalla, nojaillen rennosti koivun runkoon. Hänellä oli yllään sairaalan valkoinen yöpuku. Se näytti kauniilta hänen päällään. Ei takkia. Hän katsoi minua harmailla silmillään ja hymyili. ”Karkasin.”
”Mistä sait numeroni?”
Hän hymähti. ”Sairaalasta.”
”Eikö potilastietojen pitänyt olla luottamuksellisia?”
”Minä valehtelin”, hän totesi kohauttaen olkapäitään. ”Meni hyvin läpi.”
Pystyin hyvin kuvittelemaan. Hymyilin. ”Tietenkin.”
Kävelimme syyslammen ympäri. Keskustelimme paljon, sellaisistakin asioista, joista en yleensä puhu edes hyvien ystävieni kanssa. Maria ei kummastellut oudoimpiakaan puheenaiheita; hän itse aloitti niistä suurimman osan.
”Käveletkö useinkin keskellä yötä pimeää metsäpolkua kotiin?” hän kysyi yhtäkkiä.
Pudistin päätäni. ”Olin tulossa yhden Jyrin bileistä. Hän pitää sellaiset aina joka syksy, kutsuu niitä ”kaamos alkaa” -juhliksi. Mutta polkua kävelen aina kun voin.”
”Minun tuuriani”, Maria totesi. En ollut aivan varma oliko se sarkasmia vai ei.
Muistin kuinka vihainen ja turhautunut olin itse ollut kun minut löydettiin kylpyammeesta suunnilleen samasta tilasta. Äiti se kai oli ollut, joka huolestui, kun en vastannut oven läpi kantaneisiin huutoihin. Hän se soitti hätänumeroonkin samalla kun isä yritti paniikinomaisesti estää verta vuotamasta...
”Niinpä kai”, sanoin ja tunsin ymmärtäväni äitiä vähän paremmin. ”Minä se olisin luultavasti sinut lopulta löytänyt kuitenkin. Monet eivät tiedä rouva Koivun salaisuutta.”
”Rouva Koivu... akalta se enemmän näyttää.”
”Akka Koivu ei kuulosta yhtä hyvältä”, sanoin, ja hän nauroi.
”Mistä nuo verilaikut ovat tulleet?” Maria kysyi osoittaen valkoisen hameeni punertavia röyhelöitä. Nostin vasemman käteni ja näytin pientä valkoista arpea ranteeni sisäpinnassa. Se oli hyvin pieni verrattuna niihin, jotka olivat johtaneet kylpyammeen värjäytymiseen vaaleanpunaiseksi. Kohautin olkapäitäni pienelle, mitättömälle arvelle. Ei mitään erikoista.
”Mitä kylpyammeelle tapahtui?”
”Heitettiin menemään. Minua lukuun ottamatta kukaan ei halunnut enää kylpeä siinä. Pikkuveli ei uskaltanut mennä yläkerran vessaan kuukausiin.”
Maria oli hiljaa hetken. Hän katsoi mietteliäänä lammessa kelluvia lehtiä. ”Miten voi epäonnistua kolme kertaa?” hän kysyi hiljaa.
Melkein suutuin, mutta sitten minulla ei ollutkaan energiaa siihen. ”En tiedä”, sanoin. ”Kai minä olen liian romanttinen.”
”Niin, ja eihän se käy ihan milloin vaan.” Marian läpi kulki värähdys, joka oli puoliksi olkien kohautus ja puoliksi pään pudistus. ”Ei se vaan käy.”
Totta kai se käy, ajattelin. Mutta tavallaan yksinkertaisesti ei. En tiedä.
Maria ei kertaakaan kysynyt minulta miksi. Arvostin sitä kovasti hänessä.
”Antaisitko jonkun hirttää sinut, jos se olisi hänen tapansa osoittaa rakkautta?”
Mietin kysymystä. ”Kuka haluaisi hirttää jonkun, jota rakastaa?”
”Oleta nyt, että se olisi hänen tapansa osoittaa sinulle rakkautta. Antaisitko hänen tehdä sen?”
Marian silmät olivat vakavat.
On sitä huonompiakin syitä kuolla. ”Antaisin.”
Hän hymyili.
Maria kertoi olevansa kauhean huono olemaan omassa seurassaan. ”Kyllästyn siihen, etten voi ajatella mitään niin, että se tulee minulle yllätyksenä. En kestä, kun en voi katsoa peiliin ja ihmetellä, että mitäköhän tuo tyyppi ajattelee...”
Hän ei pitänyt peileistä. ”Turhia”, hän sanoi ja salaa olin samaa mieltä.
”Olisi ihanaa menettää muisti ja oppia tuntemaan itsensä kokonaan uudelleen.”
Olin hiljaa.
Entä jos ei pitäisikään siitä, mitä saisi selville?
”Katso, vene.”
”Oho, niin onkin.” Vaikka olimme kävelleet monta kertaa järven ympäri, emme olleet huomanneet sitä aikaisemmin. Se oli piiloutunut vanhojen lehtien ja risujen sekaan ja sitä oli melkein mahdoton hahmottaa niiden alta. Mutta ehkä tuuli oli juuri puhaltanut lehdet sivuun pikkuriikkisen veneen kyljeltä, jossa haalistunut kyltti hehkui punaisena. Kyykistyin veneen viereen ja pyyhkäisin loputkin lehdet sivuun.
”Nimi on liian haalistunut, siitä ei saa selvää. M...Mi.. Me... en tiedä.”
”Mmm. Annetaan sille nimi”, Maria ehdotti.
”Mikä?”
”Elma.”
Hymyilin. ”Ovelaa. Miksei Mael, kun ensimmäinen kirjain on selvästi ollut M?”
”Mael kuulostaa pojan nimeltä, Elma ei.”
”Entä jos tämä on poikavene?”
Siihen Marialla ei ollut vastausta. Sitten hän puhkesi ihanaan hymyyn. ”Siitä tulee Ma Elma.”
Nauroin. ”Minun Elma”, sanoin. ”Ihana, pidän siitä.”
Veneestä tuli siis Ma Elma, minun Elma.
”Melkein kuin Maailma”, Maria sanoi.
Hänen mielestään sukupuolella ei ollut mitään merkitystä. ”Rakkaus on rakkautta”, hän sanoi, ”ja silloin vain ihmisillä on väliä.”
Olin samaa mieltä ja sanoinkin sen. Maria oli ainoa henkilö, jolle uskalsin. Muistan sen tytön, joka muutti pois. Kadun yhä sitä, etten kertonut hänelle. Hän olisi varmaan katsonut minua oudosti, ehkä ottanut pari askelta taaksepäin... Silti, minun olisi pitänyt sanoa jotain, sillä tietämättömyys oikeastaan sattuu enemmän.
Maria kertoi keskustelusta, jonka hänen luokkansa oli käynyt aiheesta. ”Ja joku poika kysyi, että mitä tytöt tekisivät, jos joku toinen tyttö tulisi nuolemaan korvaa jossain baarissa tai jotain...”
”Kuka tekee niin?” kysyin.
”Niinpä! Kysyin aivan samaa.” Maria oli hetken hiljaa. ”En kyllä saanut paljon rauhaa sen jälkeen.”
Kuvittelin itseäni samassa tilanteessa. Itse en olisi uskaltanut avata suutani, tiesin sen. Mutta ehkä joskus vielä uskaltaisin.
Lähdin kotiin vasta myöhään illalla. Olimme hänen laskujensa mukaan kiertäneet lammen 32 kertaa, näin ainakin rouva Koivuun raapaistut naarmut ilmoittivat. Maria sanoi lähtevänsä kotiin, sillä hänellä ei ollut sairaalassa enää mitään tekemistä.
Sanoin hänelle, että haluaisin nähdä hänet uudelleen.
Hän hymyili. ”Älä huoli, en aio tehdä mitään vielä.”
Se vielä kaikui korvissani pitkään sen jälkeen.
***
Viikkoa myöhemmin kävin Marian kotona. Koko talo oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Vaatteita joka paikassa, kynttilänpätkiä ikkunalaudoilla ja CD-levyjä lattioilla. Kirjoja penkeillä, paljon kirjoja. Ne luultavasti tulevat valtaamaan talon, heti kun niitä lakataan vahtimasta. Yhdellä seinustalla oli vanha sumea akvaario, jossa saattoi asua muutama sitkeä kalakin, en ollut aivan varma. Maria nappasi eteisen pöydältä mandariinin ja antoi minulle, kun olimme riisumassa kenkiämme.
”Ole hyvä.”
”Miksi se on eteisessä?”
Maria kohautti olkapäitään. ”Teetä?” hän kysyi kadotessaan keittiöön. Mumisin myöntävän vastauksen mandariininpalan läpi. Kävellessäni hitaasti olohuoneen poikki kuulin kuinka hän pahoitteli sotkua. Minä hymyilin enkä vastannut. Totta puhuen pidin siitä. Meidän kotimme oli kuin kuvastolehden keskiaukeamalta. Design- sitä tätä ja tuota, valkoisia mattoja ja suuri taulutelevisio. Ja toisinaan äidille tuli pakonomainen tarve siivota koko talo lattiasta kattoon niin, että huoneeni ovesta pystyin meikkaamaan ilman peiliäkin. Silloin koti muistutti minua sairaalasta. Oman huoneeni sain sentään pitää omanani. Tämä talo näytti siltä kuin minä hetkenä hyvänsä olisi voinut törmätä unohdettuun aarteeseen, tai johonkin mielenkiintoiseen vanhaan esineeseen, joka oli joskus kuulunut jollekin esi-isälle.
Astuin keittiöön. Se oli pieni, ja keittiönpöytä oli aivan yhtä täynnä tavaraa kuin koko muukin talo. Nostin sanomalehden ja rikkinäiset aurinkolasit pois tuolilta ja istuin alas. Maria laittoi teepusseja valkoiseen teepannuun. Hellalla pieni vesikattila odotti kiehumistaan.
”Eikö teillä ole vedenkeitintä?” kysyin.
Maria hymähti. ”Energiantuhlausta. Tuossa kestää vain viisi minuuttia kauemmin, eikä kuluta läheskään yhtä paljon.”
”Ai.” En keksinyt parempaakaan sanottavaa. Marialla oli paljon periaatteita, ja toisinaan hän sai minut tuntemaan itseni pahaksi, omahyväiseksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka ei välittänyt muiden ihmisten kohtalosta tippaakaan, vaikkei se ollut ihan totta. Kyllä minä välitin, mutta en vain jaksanut ajatella asiaa hirveän paljon.
Tee oli parasta mitä olin koskaan maistanut. ”Mitä tämä on?”
Maria näytti pakkausta. Organic Indian Chai, Reilun kaupan, tietenkin. Reilun kaupan banaaneja, Reilun kaupan suklaata ja Reilun kaupan teetä. Hän ei suostunut muita syömään, jos mitenkään mahdollista. Ja tietenkin vain vapaan kanan kananmunia, luomumaitoa. Pistin itselleni mieleen, että ostaisin Reilun kaupan suklaata seuraavalla kerralla kun kävisin kaupassa. Saisin ehkä nakuttavan omantunnon hetkeksi lopettamaan.
Joimme teetä ja puhuimme taas niin kuin emme olisi nähneet toisiamme vuosiin. Kuusi tuntia kertoi kello keittiön seinällä, vaikka sen hahmottaminen olikin minulle hieman vaikeaa, sillä se kävi vastapäivään.
”Siihen tottuu”, Maria sanoi naurahtaen. ”Jopa niin paljon, että tavallisia kelloja alkaa olla vaikea lukea.”
***
Marialla oli paljon enemmän tuttuja ja ystäviä kuin minulla oli koskaan ollut. Hän näki heitä päivittäin, melkein. He olivat pienen kaupunkimme ”musta nuoriso” ja erottuivat joukosta tavalla, jolla en itse olisi ikinä uskaltanut. Heitä oli paljon, he pukeutuivat miten tahtoivat – yleensä mustaan, mutta Maria esimerkiksi laittoi usein päälleen pelkkää valkoista – melusivat ja saivat olla nuoria ihan luvan kanssa. Aikuiset pudistelivat päitään ja unohtivat asian heti käveltyään seuraavan kulman ympäri. Jos minä olisin käyttäytynyt kuten he, äiti olisi varmaan passittanut minut terapiaan. Tietenkin vain jos saisi tietää.
Halusin olla kuin hän, ja hetkeksi, ihan pieneksi murto-osaksi elämääni, onnistuin.
Tapasin hänen ystävänsä ja yllätyin kun he itseasiassa toivottivat minut tervetulleeksi. Olin luullut heitä pelottaviksi, mutteivät he olleetkaan. Minun ei tarvinnut muuttua ulkonaisesti, mutta halusin kuitenkin. Halusin kuulua joukkoon.
Monena iltana istuimme Marian kanssa kaksistaan tai ryhmän kanssa Muurilla. Se on paikka keskustassa, puiston vieressä. Se on matala aita, joka kulkee puiston, kirkon ja sen hautausmaan ympäri. Lähellä on paljon menomestoja. Baarit, klubit, elokuvat – kaikki paikat olivat meille auki.
Mutta hauskinta Muurissa olivat pojat. Muuri keräsi kaikki tytöt paikalle, mikä tarkoitti luonnollisesti sitä, että kaikki pojatkin olivat siellä. Välillä me viis veisasimme heistä, toisinaan taas otimme heidän kutsunsa vastaan ja lähdimme tanssimaan.
Meiltä ei koskaan loppunut seura. Luulen, että se oli Marian ansiota. Ilman meikkiäkin hän oli kaunis, mutta meikattuna hän näytti villiltä. Hän piti meikkaamisesta, mutta ei koskaan lyönyt yli – minun mielestäni ainakaan. Hän ei hakenut, eikä flirttaillut, mutta veti väkeä – sekä tyttöjä että poikia – luokseen kuin magneetti.
Välillä kadehdin häntä siitä. Useimmiten kuitenkin olin vain ylpeä, että sain olla hänen ystävänsä.
Äidille kerroin olevani Marialla yötä tai milloin missäkin – elokuvissa, ystävien luona, missä tahansa. Hän taisi kuitenkin aavistaa jotain, muttei koskaan sanonut mitään.
Järvi oli yhä lempipaikkamme. Siellä me kävelimme päivisin, kun vaahterat hiljalleen pudottelivat lehtiään. Lehtisade oli kauneinta mitä tiesin, mutta Maria kertoi pitävänsä lumesta enemmän.
”Kun sataa lunta”, hän sanoi, ”maailma katoaa. Hiutaleet tukahduttavat kaikki äänet, ja sitä voi kuvitella olevansa ainoa henkilö maailmassa.”
”Kunnes joku tulee vastaan koiran kanssa”, tokaisin. Hän heitti minua kourallisella lehtiä ja minä juoksin karkuun nauraen. Yhtäkkiä pysähdyin. ”Katso”, kuiskasin ja osoitin järvelle. Tyynellä vedellä purjehti kaksi majesteettista joutsenta, jotka heijastuivat veteen lähes täydellisinä kopioina. Ja hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin järvessä olisi toinen maailma, meidän peilikuvamme. Hetkeen en ollut enää varma kummassa maailmassa olin. Kuvittelin olevani veden alla katselemassa toista paria joutsenia lipumassa järven pinnalla ja ajattelin, että jos pääsisin pinnan läpi, putoaisin toiseen, ehkä todelliseen, maailmaan. Joutsenet lipuivat hiljaa kuin aavelaivat, sulkaakaan liikauttamatta, kaulat siroina kaarina. Heikot väreet saivat peilikuvat lainehtimaan ja illuusio särkyi.
Yhtäkkiä linnut, aivan kuin tietoisina siitä, että heidän lumouksensa oli haihtunut, avasivat valtavat siipensä, räpyttelivät voimakkaasti ja pian olivat kadonneet puiden latvojen taakse.
”Ne ovat myöhässä”, sanoin hiljaa. ”Niiden ei pitäisi olla täällä enää.”
”Joutsen ei ole muuttolintu, ne vain etsivät sulia vesiä”, Maria sanoi. ”Ne ovat täällä kunnes järvi alkaa jäätyä.”
Menin rantaan ja upotin sormeni veteen. Se oli puistattavan kylmää. Oliko se todella ollut yhtä kylmää sinä iltana kun olin löytänyt Marian? Varmastikaan ei.
Yhtäkkiä Maria tarttui minua olkapäästä. ”Tule, jatketaan.”
”Miksi?” kysyin ihmeissäni. Meillä ei ollut koskaan kiire minnekään.
Marian ilme oli outo. ”Älä koske veteen, voit vaikka pudota toiseen ulottuvuuteen”, hän sanoi muka vakavissaan.
Naurahdin, mutta vedin käteni pois. Joskus meidän ajatuksemme kulkivat niin lähellä toisiaan, että se oli melkein pelottavaa.
***
”Se kylpyamme pitää viedä pois. Jan ei kestä sitä, enkä minäkään.”
”Soitin jo pari puhelua, mutta ne sanoivat, etteivät pääse tälläkään viikolla.”
”Mitä?” kysyin ja käännyin ympäri. Maria ja muut tytöt katsoivat minua oudosti.
”Mia sanoi, että se aikoo pyytää Jyriä tänään tanssimaan”, eräs Tiia sanoi. Muut nyökyttelivät.
Istuimme Muurilla pienellä tyttöporukalla ja keskustelu oli juuri kääntynyt poikiin. ”Ei sitä”, sanoin. ”Joku puhui kylpyammeesta.”
”Kylpyammeesta? Se oli varmaan sun omatunto. Millon oot viimeksi käynyt pesulla?” Anu tokaisi ja muut nauroivat. Itsekin hymähdin mukana ja keskustelu kääntyi takaisin Jyrin ja Mian monimutkaiseen suhteeseen. Maria ei ollut sanonut mitään pitkään aikaan, vaan tuijotellut ohikulkevia ihmisiä mietteissään. Nyt hän kuitenkin tuijotti minua pistävästi läpitunkevilla silmillään. ”Mitä?”
”Ei mitään”, hän sanoi kääntäen katseensa muualle. ”Ajattelin vain.” Hän näytti hieman surulliselta.
”Mikä on?” kysyin hiljaa ja liikahdin lähemmäksi. Muut tytöt edelleen pälättivät iloisina kaikesta turhasta.
Maria huokaisi melkein vihaisena. ”Tämä kaikki loppuu liian pian.”
”Miten niin? Mikä kaikki?”
”Ei mikään, unohda koko juttu!” Maria kivahti ja ponkaisi ylös. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oli hypännyt muurilta alas ja juoksi väkijoukon keskellä valkoiset vaatteet vilkkuen tumman massan seasta.
”Mikä sille tuli?” Anu kysyi.
Kohautin olkiani ja tuijotin kohtaa, jossa Maria oli hetki sitten ollut. ”En tiedä.”
***
Puhelin tuuttasi ja tuuttasi, mutta kukaan ei vastannut. Missä Marian vanhemmat olivat? Nyt kun tulin ajatelleeksi, en ollut koskaan nähnyt hänen vanhempiaan. Missä Maria oli? Ilmeisesti ei ainakaan kotona, tai sitten ei halunnut vastata puhelimeen.
Ennen kuin ehdin kunnolla edes ajatella asiaa, minulla oli ulkovaatteet päällä, kengät jalassa ja olin matkalla järvelle. Äidille olin sanonut jotain, mitä en enää muistanut.
Maria oli siellä, missä olin arvannut – ei, tiennyt hänen olevan. Hän istui rouva Koivun kylkeä vasten rantapenkereellä, valkoinen hame rypyssä ja likaisena hänen allaan. Vaahteran lehdet olivat jo kuuran peitossa, mutta hän ei näyttänyt välittävän. Hän oli nostanut polvet rintaansa vasten ja painanut pään käsivarsiinsa. Hän ei nostanut sitä, kun lähestyin.
Istahdin hänen viereensä, kylmästä välittämättä. Olimme pitkään hiljaa.
”En halua että se loppuu.”
”Mikä loppuu?” kysyin tuskastuneena. Ensimmäistä kertaa tunsin, etten ymmärtänyt Mariaa ollenkaan.
”Tämä. Sinä lähdet kohta, minä tiedän sen.”
”En minä ole menossa minnekään”, sanoin lempeästi. ”Mistä sinä olet saanut sellaista päähäsi?”
”Sinä et voi sille mitään. Sinä menet, ja minä jään tänne yksin.” Maria kohotti katseensa. Hän oli itkenyt.
”En tiedä mistä sinä puhut. En minä halua mennä minnekään. Kukaan ei voi pakottaa.”
”Sinä teetkin sen itse.”
”Minkä?”
Maria ei vastannut. Hän nousi ylös, pudisteli roskat hameestaan ja katsoi järvelle. Heikko tuulenvire kuiski puissa ja veden pinta väreili, saaden järven näyttämään jotenkin pienemmältä. ”Ota minut mukaasi, kun lähdet”, hän sanoi. ”Ole kiltti.”
”Maria, kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle? Minä – en – ole – lähdössä – minnekään.” Nousin itsekin ylös. Yhtäkkiä hän kääntyi minuun päin kasvoillaan epätoivoinen ilme. ”Mennään yhdessä”, hän sanoi. ”Minä tarvitsen sinua. Tämä ei onnistu ilman sinua.”
”Minne? Minne sinä haluat mennä?” Aloin olla hädissäni. Maria käyttäytyi oudosti, mutta jostain syystä se ei huolestuttanut minua läheskään yhtä paljon kuin sen ehkä olisi pitänyt.
Maria osoitti järveä. ”Tuonne”, hän sanoi hiljaa.
Tuijotimme kauan hiljaa toisiamme. Tuuli leikki hänen hiuksissaan ja hänen silmänsä olivat epätoivoiset, mutta vakavat. Hän ei muuttaisi mieltään, tiesin sen kysymättäkin.
”Maria, haluaistitko sinä hirttää minut?” kysyin hiljaa. Hän hymyili, kuin sanoen sinä muistit. Hitaasti hän nyökkäsi.
No, minähän lupasin, ajattelin ja nyökkäsin. Hänen hymynsä oli niin kaunis.
***
”Minä itseasiassa saattaisin pitää siitä köydestä enemmän”, sanoin. Maria tökkäisi minua kyynärpäällä.
”Hys, sinä pilaat tunnelman.”
Minä nauroin, mutta en hermostuneesti. Jollain tavalla tunsin itseni vapaaksi. Ma Elma oli vanha, reikäinen ja se keikkui. Mutta se sopi tarkoitukseemme loistavasti. Vesi valui hitaasti sisälle pienistä koloista ja halkeamista, mutta se ei haitannut. Yö oli kaunis, kuu killui viikatteen muotoisena taivaalla. Jostain syystä pidin siitä enemmän sirppinä kuin täytenä. Tuuli oli lakannut ja kaikkialla oli hiljaista. Vain veden liplatus veneen kylkiä vasten kertoi, ettemme olleet aavemaailmassa.
Katsoin alas veneen pohjalle. Siellä lojui muodoton säkki täynnä kaikenlaista painavaa roinaa. Se oli sidottu köydellä, jonka toinen pää oli meidän jaloissamme kiinni. Vettä oli nilkkaan asti.
Me katselimme tähtiä ja toisiamme. Minun varpaani palelivat, mutta en välittänyt siitä.
Sitten me kaadoimme veneen ympäri.
Vilahdus valkoista. Käsivarsi ja olkapään kaari hehkuivat kuunvalossa. Marian vaaleilla kasvoilla oli hymy ja hän oli sulkenut silmänsä. Minun ei olisi pitänyt nähdä veden alla mitään, mutta näin silti. Vesi oli kirkasta ja ylhäällä kuun valo, jota oli paljon enemmän kuin olisi luullut, kimalteli järven pinnalla. Alhaalla odotti musta, kylmä pimeys, mutta sitten me pysähdyimme. Jalkani koskettivat liejuista pohjaa, eikä se ällöttänyt minua.
Kelluin kauan kuin unessa. Maria avasi harmaat silmänsä ja hänen hymynsä takaa purkautui ohut kuplavana. Sitten hänen päänsä vajosi. Nappasin hänet käsivarsilleni. Katsoin hänen kauniita kasvojaan, mutta hän oli sulkenut silmänsä eikä avannut niitä enää.
Paniikki alkoi liikahdella sisälläni. En ymmärtänyt mitään, en tuntenut kylmää kunnolla, enkä märkää. En tuntenut enää juuri mitään, en edes Marian painoa käsivarsillani. En tuntenut painetta keuhkoissani, vaikka en hengittänyt. Vai hengitinkö? En ollut enää varma siitä. Tajusin vain, että Maria oli mennyt ja jättänyt minut yksin.
Avasin suuni ja kiljuin, mutta ääntä tai kuplia ei tullut ulos. Kuunvalo vaaleni ja kirkastui, kunnes se näytti päivänvalolta.
Viimeiseksi, ennen kuin kaikki katosi valkoiseen, suutelin Marian yhä hymyileviä huulia.
***
”- ihan kuin ennenkin. Mutta onneksi se kylpyamme saatiin viimein ulos talosta.”
”Niinkö?”
”Niin. Miriam ei kestänyt sitä enää. Ja Jan-parka oli aivan poissa tolaltaan, ei ole uskaltanut mennä yläkertaan lainkaan.”
”Eikö se väri lähtenyt pesemällä?”
”Ei, vaikka sitä kuinka hinkkasi.”
”Hmm.”
Kuuntelin jostain kantautuvaa keskustelua. Puhujat eivät olleet aivan lähellä, mutta jossakin. Kuulin hurinaa ja tasaista piippausta. Tunnistin äänen heti: olin jälleen sairaalassa. Samalla tunnistin toisen puhujista: isä.
Avasin silmäni. Se oli hyvin vaikeaa, ne tuntuivat liimautuneen umpeen. Edessäni näkyi sairaalan siniset ikkunaverhot ja koivun oksat vaaleanharmaata taivasta vasten. Kaikki oli sumeaa, päähäni sattui. Isä puhui jonkun kanssa käytävässä. Missä äiti oli?
Yhtäkkiä muistin... Vene, järven pohja, kirkas kuun valo... Oliko meidät löydetty? Ja Maria, valkoinen iho, valkoiset, kylmät huulet. Ikuisesti sulkeutuneet harmaat silmät. Ei, ei voinut olla. Meidät oli pelastettu, varmasti. Maria oli jossain lähellä. Ehkä hän ei kuollutkaan, ehkä hän selviytyi. Hän selviytyi siitä kerran, voi selviytyä toistekin. En halunnut olla yksin, en halunnut olla yksin. Toistin tätä itselleni, mutta jollain tasolla tiesin, että hän oli jättänyt minut.
Kiljuin niin kovaa kuin pystyin, mutta kurkustani lähti vain pieni käheä pihinä. Ilmeisesti joku kuitenkin kuuli sen, sillä äkkiä huoneeseen tulvi ihmisiä. Isä kumartui sänkyni viereen, kasvoillaan epäuskoinen, toivokas ilme. ”Elena?”
”Missä Maria on?” kysyin.
Lääkäri ja isä katsoivat toisiaan kauan kummallinen ilme kasvoillaan. Sitten isä kumartui taas puoleeni. ”Kuka?”
”Maria, se joka oli siellä kanssani”, yritin selittää. Miksi kaikki katsoivat minua kuin olisin menettänyt järkeni? ”Se, jonka pelastin silloin järvestä. Se, joka oli kanssani järvessä.” Nyyhkäisin. ”Hän kuoli, eikö niin?” Hirveä kipu tuntui porautuvan rintani läpi. Maria ei saanut olla kuollut, ei saanut.
”Missä järvessä? Kultaseni, sinä olet ollut täällä viimeiset kolme viikkoa.”
Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. He eivät olleet löytäneet häntä, hän oli yhä siellä. Järven pohjassa. Nostin käteni kasvoilleni ja itkin kuin pikkulapsi. Isä yritti lohdutella, mutta en kuunnellut häntä. Sitten huomasin siteet. Ne raapivat nenääni ja poskiani, karheat sairaalasiteet, joilla paikattiin suuria verenvuotoja. Katsoin ranteitani sumeasti kyyneleitteni läpi. Rypistin otsaani, minulla ei ollut ollut siteitä pitkään aikaan. Miksi käsissäni oli siteet?
”Isä... Mitä on tapahtunut?”
”Etkö sinä muista?” lääkäri kysyi.
”Muistan Marian. Saman ikäinen kuin minä, punainen tukka?” Kaikki pudistelivat päätään ja vilkuilivat toisiaan. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivasi? ”Järvessä, hän oli kanssani järvessä!”
Isä katsoi minua huolestuneena, ja sitten kääntyi lääkärin puoleen. ”Onko tämä normaalia?”
Lääkäri nyökkäsi. ”On täysin normaalia, että hän on vähän sekaisin tapahtumista.”
”Isä!”
Isä kyyristyi vierelleni. ”Kultaseni, sinä... Sinä yritit tapaa itsesi... kylpyammeeseen.”
Kai minä nyt sen muistan, mietin. Kuinka sellaisen voi unohtaa? ”Ei kun nyt! Sehän tapahtui monta kuukautta sitten.”
”Ei, Elena. Se tapahtui kolme viikkoa sitten. Olet ollut tajuttomana”, isä selitti kärsivällisesti. ”Olet nähnyt unta.”
”Enkä ole!” huusin vihaisesti. ”Maria on todellinen! Hän on ystäväni!”
”Kuka Maria? Täällä ei ole ollut ketään Mariaa!” isä huusi takaisin.
”Onpas!”
”Ei ole! Maria on sinun mielikuvituksesi tuotetta! Häntä ei ole olemassa!” Lääkäri laittoi rauhoittavan käden isän olkapäälle.
”Kuka sanoo, ettei minua muka ole?”
Katsoin isän olkapään yli. Maria seisoi huoneen ovella kauniissa valkoisessa mekossaan juuri sen näköisenä kuin muistin, harmaat silmät tuikkien sotkuisen punaisen hiuspehkon alta. ”Maria!” huudahdin.
Isä kääntyi katsomaan, mutta katsoi sitten silmät huolestuneina takaisin. ”Täällä ei ole ketään, Elena.”
Katsoin isää epäuskoisesti. Oliko hän sokea? Siinä Maria seisoi, kahden metrin päässä. Mutta isän huoli näytti olevan todellista, ja kun katsoin ympärilleni, kukaan muukaan huoneessa ei tuntunut huomanneen Mariaa. Vasta nyt huomasin, keitä muita oli tullut minua katsomaan. Joukko lääkäreitä, pari hoitajaa. Juuri silloin äiti astui huoneeseen.
”Elena!” hän huusi ja ryntäsi halaamaan minua. ”Tulin heti, kun sain puhelun! Kuinka sinä voit?”
”Huonommin, ellet anna minun hengittää. Muistatko Marian, jonka pelastin silloin järvestä?”
”Elena...”, isä aloitti.
Äiti katsoi minua kummastuneena. ”Kenet?”
Äiti olisi muistanut, hän olisi tiennyt, eikä hän olisi valehdellut minulle. Katsoin Mariaa, joka yhä seisoi ovella. Silloin uskoin ymmärtäväni: Maria oli tullut mukaani. Hän ei ollutkaan jättänyt minua yksin.
”Ei kukaan”, sanoin. ”Näin varmaan unta.”
Maria hymyili. Se oli kaunein hymy, jonka olin koskaan nähnyt.
Ei ole voittajia ja häviäjiä. Ei luovuttajia ja selviytyjiä, eikä rohkeita ja pelkureita. On vain niitä, jotka kestävät ja niitä, jotka eivät. Minä kuuluin luultavasti jälkimmäisiin, mutta ihmistä ei voi luokitella niin helposti. Hän – Maria siis – inhosi luokittelua. Ei ketään voi laittaa yhden otsikon alle. Jopa muka niin itsestään selvät ryhmät kuten ”tyttö” ja ”poika” ovat loppujen lopuksi vain titteleitä, lumetta joka ei merkitse mitään. Hän oli se, joka opetti minulle, etteivät nimikkeet sido ketään. Ne ovat vain sanoja.
En koskaan unohda ensimmäistä kohtaamistani Marian kanssa. Oli syksy, myöhäinen syyskuu, ja lammen pinta oli tyyni, peilikirkas, ja sen reunat oli päällystetty koivujen ja vaahteroiden lehdillä. Kuu ei ollut täysi, puolikas vasta, mutta tarpeeksi kirkas, jotta erotin hänet. Jos kuu olisi ollut uusi, sirppi tai piilossa pilvien takana, olisin kenties tutustunut Mariaan vasta seuraavan päivän lehden kuolinilmoituksen kautta. Jos edes silloinkaan.
Lammen vieressä kulkee polku, kapea metsäreitti, jota käyttävät vain koiranomistajat ja minun kaltaiseni romantikot. Itse kuljen sitä pitkin niin usein kuin mahdollista, vaikka olisinkin myöhässä koulusta. Polku on hiljainen ja rauhallinen, eikä sillä kulje sitä epämääräistä porukkaa niin kuin julkisella tiellä metsän läpi.
Sinä iltana olin tulossa Jyrin bileistä. Kuljin pimeää polkua pitkin, kunnes pysähdyin lempipaikkani kohdalla. Siinä on vanha riippakoivu, kumartuneena järven ylle kuin ikivanha koukkuselkäinen muori. Hänen allaan on syvänne, jonka pohjalla on kivi. Se on täydellinen paikka istumiseen kuumalla kesähelteellä, vesi ulottuu rintaan asti. Ranta tekee koivun kohdalla pienen mutkan; kivellä istuessa on poissa näkyvistä, rouva Koivun turvallisessa syleilyssä. Maria ei ilmeisesti halunnut tulla nähdyksi, eikä olisi tullutkaan, ellei hän olisi äkkiä liikahtanut saaden kuun järven pinnalla liplattamaan ja pirstoutumaan paloiksi.
Olin utelias. Tunnelma oli uneliaan taianomainen, ja varovasti kurkotin rouva Koivun ohi ja kurkistin hänen taakseen.
Hän oli kaunis kuun valossa, kuin nymfi. Metsän villi olento harottavine ja märkine hiuksineen, jotka lainehtivat vedessä hänen ympärillään. Hän oli kalpeudessaan melkein kuun veroinen, vain punatut huulet näkyivät mustina valkoisia kasvoja vasten. Silmämeikit olivat tummat ja levinneet ja niiden keskeltä kaksi turvonnutta silmää tuijottivat jonnekin ohitseni. Kuin hypnoosissa hän katsoi kuun valoa veden pinnalla ja huojui hiljaa paikallaan.
Vasta silloin huomasin hajun. Mädäntyvien lehtien ja vieläkin viipyvän raikkaan sateen tuoksu olivat melkein peittäneet sen alleen, mutta siellä se oli: rautainen ja pistävä. Veren haju.
En mielelläni kuvailisi tuntemuksiani tuolta illalta. En muista soittaneeni hätänumeroon, mutta varmasti soitin. Näin ainakin puhelimeni kertoi minulle seuraavana aamuna. Muistan liukuneeni kylmään veteen hänen viereensä. Oloni oli edelleen unenomainen, ilta oli liian hiljainen ja epätodellinen. Kuiskasin hänelle jotain epämääräistä ja painoin käteni hänen poskeaan vasten. Vavahdin sen kylmyyttä. En uskaltanut arvata, kuinka pitkään hän oli siellä istunut.
Äkkiä hän tuntui huomaavan minut. Hänen katseensa kohdistui ja hän hymyili suloisesti. ”En odottanut enkelini olevan noin kaunis”, hän sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli käheä ja se värisi. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli minua hellästi huulille. Ne kihelmöivät vielä kauan sen jälkeen kun hän oli painanut päänsä olkapäälleni. Havahduin shokistani, kun tunsin jotain lämmintä ja tahmeaa valuvan niskaani pitkin.
Katsoin hänen käsiään ja todellisuus rämähti takaisin ryskyen ja kolisten. Hän oli viiltänyt molemmat ranteensa auki, mutta ei kokonaan. Suihkuamisen sijaan veri pulppusi hänen ranteistaan, mutta silti sitä oli liikaa. Vesi oli täynnä sitä, hänen valkoinen ihonsa juuri rintojen yläpuolella, hänen hiuksensa, kätensä. Jopa rouva Koivun helmat olivat värjäytyneet mustiksi.
Tein paidastani hänelle jonkinlaisen siteen: painoin hänen kätensä vastakkain ja sidoin ne tiukasti toisiinsa paidan hihoilla. En osannut muutakaan. En edes yrittänyt saada häntä ylös vedestä, sillä sen kylmyys oli jo kohmettanut jäseneni. Niinpä vain pitelin häntä, kuuntelin ja odotin avun saapumista.
Olimme molemmat sairaalassa yötä. Hän joutui teholle: paha shokkitila, suuri verenhukka ja hypotermia. Hän oli mennyt tajuttomaksi ambulanssissa ja oli kuulemani mukaan edelleen unten mailla.
***
Kun heräsin sairaalasängyssä, äiti vierelläni, en aluksi muistanut mitään. En tiennyt, miksi olin siellä tai miksi oloni oli kuin olisin joutunut junan alle. Epämääräiset muistikuvat pyrkivät mieleeni, joka ilmeisesti halusi sulkea ne lukkojen taakse. Vasta kun äiti sanoi, että pelastamani tyttö tulisi toipumaan, muistin tapahtumat jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä.
”Ei sinun olisi tarvinnut kiivetä sinne kylmään veteen hänen seurakseen”, äiti sanoi.
Aijaa, kuka sitten olisi pitänyt hänet lämpimänä?
Ääneen sanoin: ”Hän on varmaan aika vihainen minulle.”
”Pötyä! Miksi joku olisi semmoisesta vihainen? Sinä pelastit hänen henkensä!”
Siinähän se ongelma olikin, kauniisti pähkinänkuoressa, johon äidillä ei ilmeisesti ollut särkijää. Hän halusi kuolla, ja minä pelastin hänet. Minäkin olisin vihainen.
***
”Hän on hereillä”, liikaa kahvia juonut nuori naishoitaja ilmoitti. ”Hän haluaa luultavasti tavata sinut.”
Ei halua, mutta väliäkö sillä. Kävelin huoneeseen, joka oli yhtä ahdistavan steriilin valkoinen kuin kaikki muutkin huoneet, käytävät ja vessat tässä paikassa. Suljin oven takanani.
Hänen tukkansa oli punainen, se oli ensimmäinen asia, jonka huomasin. Värjätty tietenkin, mutta kauniin näköinen valkoisia lakanoita vasten. Molemmat ranteet olivat siteissä ja toisessa käsivarressa oli letku. Hän ei nostanut katsettaan kirjasta, jota oli lukemassa.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän viimein puhui: ”Odotatko kiitosta?”
”En, tulin vain sanomaan, että olen pahoillani.” Käännyin lähteäkseni, mutta hän pysäytti minut sanomalla: ”Pahoillasi mistä?”
Käännyin takaisin ja tällä kertaa hänen pistävä katseensa oli kohdistunut minuun. Hänen silmänsä olivat harmaat. ”Ehkä siitä, että joudut aloittamaan alusta. Keräämään sen saman energian, päättäväisyyden ja rohkeuden uudelleen.”
Hänen silmänsä kaventuivat: hän ei ollut odottanut tällaista vastausta. Sitten hän katsoi mietteissään ulos ikkunasta. ”Kuinka monta kertaa?” hän kysyi.
”Kolme. Sen jälkeen en ole enää pystynyt.”
Hän vain nyökkäsi.
Käännyin taas ovea kohti. Hän kysyi nimeäni. ”Elena”, vastasin kääntymättä.
”Maria.” Nyökkäsin. Avasin oven ja muistin jotain. ”Ai niin, ja kiitos.”
”Mistä hyvästä?”
Hymyilin salaperäisesti valkoiselle käytävälle. Siksi, että sanoit minua enkeliksi. ”Muuten vaan”, sanoin ja lähdin.
***
Puhelin soi. Istuin ruokapöydän ääressä lukemassa kirjaa. Äiti vastasi puhelimeen. ”Se on sinulle”, hän sanoi hetken kuluttua. Otin luurin häneltä ihmetellen mitä ihmettä kukaan halusi minusta näin varhain sunnuntaiaamuna.
”Hei, enkeli.”
Se oli Maria. Vilkaisin äitiin. Sanoisi taatusti, ettei Maria muka ollut minulle sopivaa seuraa. Siis jos saisi tietää.
”Moi”, sanoin pieni hyvänolon tunne vatsassani kihisten. ”Mitä kuuluu?”
”Tule järvelle. Kävellään.”
”Viisitoista minuuttia”, sanoin.
”Saat kymmenen.”
”Sinne on vartin matka.”
”Kymmenen.” Hän sulki puhelimen. Yksitoista minuuttia myöhemmin saavuin rouva Koivun luokse, hengästyneenä ja pukeutuneena kotikuteisiini, lerpattavaan paitaan ja vanhaan valkoiseen hameeseen, jossa oli muutama veritahra. En ollut edes ehtinyt ajatella vaatteiden vaihtamista. Takin olin sentään muistanut ja kiitin itseäni siitä hyvästä. Ulkona oli nimittäin jo karmaisevan viileää.
Maria oli jo paikalla, nojaillen rennosti koivun runkoon. Hänellä oli yllään sairaalan valkoinen yöpuku. Se näytti kauniilta hänen päällään. Ei takkia. Hän katsoi minua harmailla silmillään ja hymyili. ”Karkasin.”
”Mistä sait numeroni?”
Hän hymähti. ”Sairaalasta.”
”Eikö potilastietojen pitänyt olla luottamuksellisia?”
”Minä valehtelin”, hän totesi kohauttaen olkapäitään. ”Meni hyvin läpi.”
Pystyin hyvin kuvittelemaan. Hymyilin. ”Tietenkin.”
Kävelimme syyslammen ympäri. Keskustelimme paljon, sellaisistakin asioista, joista en yleensä puhu edes hyvien ystävieni kanssa. Maria ei kummastellut oudoimpiakaan puheenaiheita; hän itse aloitti niistä suurimman osan.
”Käveletkö useinkin keskellä yötä pimeää metsäpolkua kotiin?” hän kysyi yhtäkkiä.
Pudistin päätäni. ”Olin tulossa yhden Jyrin bileistä. Hän pitää sellaiset aina joka syksy, kutsuu niitä ”kaamos alkaa” -juhliksi. Mutta polkua kävelen aina kun voin.”
”Minun tuuriani”, Maria totesi. En ollut aivan varma oliko se sarkasmia vai ei.
Muistin kuinka vihainen ja turhautunut olin itse ollut kun minut löydettiin kylpyammeesta suunnilleen samasta tilasta. Äiti se kai oli ollut, joka huolestui, kun en vastannut oven läpi kantaneisiin huutoihin. Hän se soitti hätänumeroonkin samalla kun isä yritti paniikinomaisesti estää verta vuotamasta...
”Niinpä kai”, sanoin ja tunsin ymmärtäväni äitiä vähän paremmin. ”Minä se olisin luultavasti sinut lopulta löytänyt kuitenkin. Monet eivät tiedä rouva Koivun salaisuutta.”
”Rouva Koivu... akalta se enemmän näyttää.”
”Akka Koivu ei kuulosta yhtä hyvältä”, sanoin, ja hän nauroi.
”Mistä nuo verilaikut ovat tulleet?” Maria kysyi osoittaen valkoisen hameeni punertavia röyhelöitä. Nostin vasemman käteni ja näytin pientä valkoista arpea ranteeni sisäpinnassa. Se oli hyvin pieni verrattuna niihin, jotka olivat johtaneet kylpyammeen värjäytymiseen vaaleanpunaiseksi. Kohautin olkapäitäni pienelle, mitättömälle arvelle. Ei mitään erikoista.
”Mitä kylpyammeelle tapahtui?”
”Heitettiin menemään. Minua lukuun ottamatta kukaan ei halunnut enää kylpeä siinä. Pikkuveli ei uskaltanut mennä yläkerran vessaan kuukausiin.”
Maria oli hiljaa hetken. Hän katsoi mietteliäänä lammessa kelluvia lehtiä. ”Miten voi epäonnistua kolme kertaa?” hän kysyi hiljaa.
Melkein suutuin, mutta sitten minulla ei ollutkaan energiaa siihen. ”En tiedä”, sanoin. ”Kai minä olen liian romanttinen.”
”Niin, ja eihän se käy ihan milloin vaan.” Marian läpi kulki värähdys, joka oli puoliksi olkien kohautus ja puoliksi pään pudistus. ”Ei se vaan käy.”
Totta kai se käy, ajattelin. Mutta tavallaan yksinkertaisesti ei. En tiedä.
Maria ei kertaakaan kysynyt minulta miksi. Arvostin sitä kovasti hänessä.
”Antaisitko jonkun hirttää sinut, jos se olisi hänen tapansa osoittaa rakkautta?”
Mietin kysymystä. ”Kuka haluaisi hirttää jonkun, jota rakastaa?”
”Oleta nyt, että se olisi hänen tapansa osoittaa sinulle rakkautta. Antaisitko hänen tehdä sen?”
Marian silmät olivat vakavat.
On sitä huonompiakin syitä kuolla. ”Antaisin.”
Hän hymyili.
Maria kertoi olevansa kauhean huono olemaan omassa seurassaan. ”Kyllästyn siihen, etten voi ajatella mitään niin, että se tulee minulle yllätyksenä. En kestä, kun en voi katsoa peiliin ja ihmetellä, että mitäköhän tuo tyyppi ajattelee...”
Hän ei pitänyt peileistä. ”Turhia”, hän sanoi ja salaa olin samaa mieltä.
”Olisi ihanaa menettää muisti ja oppia tuntemaan itsensä kokonaan uudelleen.”
Olin hiljaa.
Entä jos ei pitäisikään siitä, mitä saisi selville?
”Katso, vene.”
”Oho, niin onkin.” Vaikka olimme kävelleet monta kertaa järven ympäri, emme olleet huomanneet sitä aikaisemmin. Se oli piiloutunut vanhojen lehtien ja risujen sekaan ja sitä oli melkein mahdoton hahmottaa niiden alta. Mutta ehkä tuuli oli juuri puhaltanut lehdet sivuun pikkuriikkisen veneen kyljeltä, jossa haalistunut kyltti hehkui punaisena. Kyykistyin veneen viereen ja pyyhkäisin loputkin lehdet sivuun.
”Nimi on liian haalistunut, siitä ei saa selvää. M...Mi.. Me... en tiedä.”
”Mmm. Annetaan sille nimi”, Maria ehdotti.
”Mikä?”
”Elma.”
Hymyilin. ”Ovelaa. Miksei Mael, kun ensimmäinen kirjain on selvästi ollut M?”
”Mael kuulostaa pojan nimeltä, Elma ei.”
”Entä jos tämä on poikavene?”
Siihen Marialla ei ollut vastausta. Sitten hän puhkesi ihanaan hymyyn. ”Siitä tulee Ma Elma.”
Nauroin. ”Minun Elma”, sanoin. ”Ihana, pidän siitä.”
Veneestä tuli siis Ma Elma, minun Elma.
”Melkein kuin Maailma”, Maria sanoi.
Hänen mielestään sukupuolella ei ollut mitään merkitystä. ”Rakkaus on rakkautta”, hän sanoi, ”ja silloin vain ihmisillä on väliä.”
Olin samaa mieltä ja sanoinkin sen. Maria oli ainoa henkilö, jolle uskalsin. Muistan sen tytön, joka muutti pois. Kadun yhä sitä, etten kertonut hänelle. Hän olisi varmaan katsonut minua oudosti, ehkä ottanut pari askelta taaksepäin... Silti, minun olisi pitänyt sanoa jotain, sillä tietämättömyys oikeastaan sattuu enemmän.
Maria kertoi keskustelusta, jonka hänen luokkansa oli käynyt aiheesta. ”Ja joku poika kysyi, että mitä tytöt tekisivät, jos joku toinen tyttö tulisi nuolemaan korvaa jossain baarissa tai jotain...”
”Kuka tekee niin?” kysyin.
”Niinpä! Kysyin aivan samaa.” Maria oli hetken hiljaa. ”En kyllä saanut paljon rauhaa sen jälkeen.”
Kuvittelin itseäni samassa tilanteessa. Itse en olisi uskaltanut avata suutani, tiesin sen. Mutta ehkä joskus vielä uskaltaisin.
Lähdin kotiin vasta myöhään illalla. Olimme hänen laskujensa mukaan kiertäneet lammen 32 kertaa, näin ainakin rouva Koivuun raapaistut naarmut ilmoittivat. Maria sanoi lähtevänsä kotiin, sillä hänellä ei ollut sairaalassa enää mitään tekemistä.
Sanoin hänelle, että haluaisin nähdä hänet uudelleen.
Hän hymyili. ”Älä huoli, en aio tehdä mitään vielä.”
Se vielä kaikui korvissani pitkään sen jälkeen.
***
Viikkoa myöhemmin kävin Marian kotona. Koko talo oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Vaatteita joka paikassa, kynttilänpätkiä ikkunalaudoilla ja CD-levyjä lattioilla. Kirjoja penkeillä, paljon kirjoja. Ne luultavasti tulevat valtaamaan talon, heti kun niitä lakataan vahtimasta. Yhdellä seinustalla oli vanha sumea akvaario, jossa saattoi asua muutama sitkeä kalakin, en ollut aivan varma. Maria nappasi eteisen pöydältä mandariinin ja antoi minulle, kun olimme riisumassa kenkiämme.
”Ole hyvä.”
”Miksi se on eteisessä?”
Maria kohautti olkapäitään. ”Teetä?” hän kysyi kadotessaan keittiöön. Mumisin myöntävän vastauksen mandariininpalan läpi. Kävellessäni hitaasti olohuoneen poikki kuulin kuinka hän pahoitteli sotkua. Minä hymyilin enkä vastannut. Totta puhuen pidin siitä. Meidän kotimme oli kuin kuvastolehden keskiaukeamalta. Design- sitä tätä ja tuota, valkoisia mattoja ja suuri taulutelevisio. Ja toisinaan äidille tuli pakonomainen tarve siivota koko talo lattiasta kattoon niin, että huoneeni ovesta pystyin meikkaamaan ilman peiliäkin. Silloin koti muistutti minua sairaalasta. Oman huoneeni sain sentään pitää omanani. Tämä talo näytti siltä kuin minä hetkenä hyvänsä olisi voinut törmätä unohdettuun aarteeseen, tai johonkin mielenkiintoiseen vanhaan esineeseen, joka oli joskus kuulunut jollekin esi-isälle.
Astuin keittiöön. Se oli pieni, ja keittiönpöytä oli aivan yhtä täynnä tavaraa kuin koko muukin talo. Nostin sanomalehden ja rikkinäiset aurinkolasit pois tuolilta ja istuin alas. Maria laittoi teepusseja valkoiseen teepannuun. Hellalla pieni vesikattila odotti kiehumistaan.
”Eikö teillä ole vedenkeitintä?” kysyin.
Maria hymähti. ”Energiantuhlausta. Tuossa kestää vain viisi minuuttia kauemmin, eikä kuluta läheskään yhtä paljon.”
”Ai.” En keksinyt parempaakaan sanottavaa. Marialla oli paljon periaatteita, ja toisinaan hän sai minut tuntemaan itseni pahaksi, omahyväiseksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka ei välittänyt muiden ihmisten kohtalosta tippaakaan, vaikkei se ollut ihan totta. Kyllä minä välitin, mutta en vain jaksanut ajatella asiaa hirveän paljon.
Tee oli parasta mitä olin koskaan maistanut. ”Mitä tämä on?”
Maria näytti pakkausta. Organic Indian Chai, Reilun kaupan, tietenkin. Reilun kaupan banaaneja, Reilun kaupan suklaata ja Reilun kaupan teetä. Hän ei suostunut muita syömään, jos mitenkään mahdollista. Ja tietenkin vain vapaan kanan kananmunia, luomumaitoa. Pistin itselleni mieleen, että ostaisin Reilun kaupan suklaata seuraavalla kerralla kun kävisin kaupassa. Saisin ehkä nakuttavan omantunnon hetkeksi lopettamaan.
Joimme teetä ja puhuimme taas niin kuin emme olisi nähneet toisiamme vuosiin. Kuusi tuntia kertoi kello keittiön seinällä, vaikka sen hahmottaminen olikin minulle hieman vaikeaa, sillä se kävi vastapäivään.
”Siihen tottuu”, Maria sanoi naurahtaen. ”Jopa niin paljon, että tavallisia kelloja alkaa olla vaikea lukea.”
***
Marialla oli paljon enemmän tuttuja ja ystäviä kuin minulla oli koskaan ollut. Hän näki heitä päivittäin, melkein. He olivat pienen kaupunkimme ”musta nuoriso” ja erottuivat joukosta tavalla, jolla en itse olisi ikinä uskaltanut. Heitä oli paljon, he pukeutuivat miten tahtoivat – yleensä mustaan, mutta Maria esimerkiksi laittoi usein päälleen pelkkää valkoista – melusivat ja saivat olla nuoria ihan luvan kanssa. Aikuiset pudistelivat päitään ja unohtivat asian heti käveltyään seuraavan kulman ympäri. Jos minä olisin käyttäytynyt kuten he, äiti olisi varmaan passittanut minut terapiaan. Tietenkin vain jos saisi tietää.
Halusin olla kuin hän, ja hetkeksi, ihan pieneksi murto-osaksi elämääni, onnistuin.
Tapasin hänen ystävänsä ja yllätyin kun he itseasiassa toivottivat minut tervetulleeksi. Olin luullut heitä pelottaviksi, mutteivät he olleetkaan. Minun ei tarvinnut muuttua ulkonaisesti, mutta halusin kuitenkin. Halusin kuulua joukkoon.
Monena iltana istuimme Marian kanssa kaksistaan tai ryhmän kanssa Muurilla. Se on paikka keskustassa, puiston vieressä. Se on matala aita, joka kulkee puiston, kirkon ja sen hautausmaan ympäri. Lähellä on paljon menomestoja. Baarit, klubit, elokuvat – kaikki paikat olivat meille auki.
Mutta hauskinta Muurissa olivat pojat. Muuri keräsi kaikki tytöt paikalle, mikä tarkoitti luonnollisesti sitä, että kaikki pojatkin olivat siellä. Välillä me viis veisasimme heistä, toisinaan taas otimme heidän kutsunsa vastaan ja lähdimme tanssimaan.
Meiltä ei koskaan loppunut seura. Luulen, että se oli Marian ansiota. Ilman meikkiäkin hän oli kaunis, mutta meikattuna hän näytti villiltä. Hän piti meikkaamisesta, mutta ei koskaan lyönyt yli – minun mielestäni ainakaan. Hän ei hakenut, eikä flirttaillut, mutta veti väkeä – sekä tyttöjä että poikia – luokseen kuin magneetti.
Välillä kadehdin häntä siitä. Useimmiten kuitenkin olin vain ylpeä, että sain olla hänen ystävänsä.
Äidille kerroin olevani Marialla yötä tai milloin missäkin – elokuvissa, ystävien luona, missä tahansa. Hän taisi kuitenkin aavistaa jotain, muttei koskaan sanonut mitään.
Järvi oli yhä lempipaikkamme. Siellä me kävelimme päivisin, kun vaahterat hiljalleen pudottelivat lehtiään. Lehtisade oli kauneinta mitä tiesin, mutta Maria kertoi pitävänsä lumesta enemmän.
”Kun sataa lunta”, hän sanoi, ”maailma katoaa. Hiutaleet tukahduttavat kaikki äänet, ja sitä voi kuvitella olevansa ainoa henkilö maailmassa.”
”Kunnes joku tulee vastaan koiran kanssa”, tokaisin. Hän heitti minua kourallisella lehtiä ja minä juoksin karkuun nauraen. Yhtäkkiä pysähdyin. ”Katso”, kuiskasin ja osoitin järvelle. Tyynellä vedellä purjehti kaksi majesteettista joutsenta, jotka heijastuivat veteen lähes täydellisinä kopioina. Ja hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin järvessä olisi toinen maailma, meidän peilikuvamme. Hetkeen en ollut enää varma kummassa maailmassa olin. Kuvittelin olevani veden alla katselemassa toista paria joutsenia lipumassa järven pinnalla ja ajattelin, että jos pääsisin pinnan läpi, putoaisin toiseen, ehkä todelliseen, maailmaan. Joutsenet lipuivat hiljaa kuin aavelaivat, sulkaakaan liikauttamatta, kaulat siroina kaarina. Heikot väreet saivat peilikuvat lainehtimaan ja illuusio särkyi.
Yhtäkkiä linnut, aivan kuin tietoisina siitä, että heidän lumouksensa oli haihtunut, avasivat valtavat siipensä, räpyttelivät voimakkaasti ja pian olivat kadonneet puiden latvojen taakse.
”Ne ovat myöhässä”, sanoin hiljaa. ”Niiden ei pitäisi olla täällä enää.”
”Joutsen ei ole muuttolintu, ne vain etsivät sulia vesiä”, Maria sanoi. ”Ne ovat täällä kunnes järvi alkaa jäätyä.”
Menin rantaan ja upotin sormeni veteen. Se oli puistattavan kylmää. Oliko se todella ollut yhtä kylmää sinä iltana kun olin löytänyt Marian? Varmastikaan ei.
Yhtäkkiä Maria tarttui minua olkapäästä. ”Tule, jatketaan.”
”Miksi?” kysyin ihmeissäni. Meillä ei ollut koskaan kiire minnekään.
Marian ilme oli outo. ”Älä koske veteen, voit vaikka pudota toiseen ulottuvuuteen”, hän sanoi muka vakavissaan.
Naurahdin, mutta vedin käteni pois. Joskus meidän ajatuksemme kulkivat niin lähellä toisiaan, että se oli melkein pelottavaa.
***
”Se kylpyamme pitää viedä pois. Jan ei kestä sitä, enkä minäkään.”
”Soitin jo pari puhelua, mutta ne sanoivat, etteivät pääse tälläkään viikolla.”
”Mitä?” kysyin ja käännyin ympäri. Maria ja muut tytöt katsoivat minua oudosti.
”Mia sanoi, että se aikoo pyytää Jyriä tänään tanssimaan”, eräs Tiia sanoi. Muut nyökyttelivät.
Istuimme Muurilla pienellä tyttöporukalla ja keskustelu oli juuri kääntynyt poikiin. ”Ei sitä”, sanoin. ”Joku puhui kylpyammeesta.”
”Kylpyammeesta? Se oli varmaan sun omatunto. Millon oot viimeksi käynyt pesulla?” Anu tokaisi ja muut nauroivat. Itsekin hymähdin mukana ja keskustelu kääntyi takaisin Jyrin ja Mian monimutkaiseen suhteeseen. Maria ei ollut sanonut mitään pitkään aikaan, vaan tuijotellut ohikulkevia ihmisiä mietteissään. Nyt hän kuitenkin tuijotti minua pistävästi läpitunkevilla silmillään. ”Mitä?”
”Ei mitään”, hän sanoi kääntäen katseensa muualle. ”Ajattelin vain.” Hän näytti hieman surulliselta.
”Mikä on?” kysyin hiljaa ja liikahdin lähemmäksi. Muut tytöt edelleen pälättivät iloisina kaikesta turhasta.
Maria huokaisi melkein vihaisena. ”Tämä kaikki loppuu liian pian.”
”Miten niin? Mikä kaikki?”
”Ei mikään, unohda koko juttu!” Maria kivahti ja ponkaisi ylös. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oli hypännyt muurilta alas ja juoksi väkijoukon keskellä valkoiset vaatteet vilkkuen tumman massan seasta.
”Mikä sille tuli?” Anu kysyi.
Kohautin olkiani ja tuijotin kohtaa, jossa Maria oli hetki sitten ollut. ”En tiedä.”
***
Puhelin tuuttasi ja tuuttasi, mutta kukaan ei vastannut. Missä Marian vanhemmat olivat? Nyt kun tulin ajatelleeksi, en ollut koskaan nähnyt hänen vanhempiaan. Missä Maria oli? Ilmeisesti ei ainakaan kotona, tai sitten ei halunnut vastata puhelimeen.
Ennen kuin ehdin kunnolla edes ajatella asiaa, minulla oli ulkovaatteet päällä, kengät jalassa ja olin matkalla järvelle. Äidille olin sanonut jotain, mitä en enää muistanut.
Maria oli siellä, missä olin arvannut – ei, tiennyt hänen olevan. Hän istui rouva Koivun kylkeä vasten rantapenkereellä, valkoinen hame rypyssä ja likaisena hänen allaan. Vaahteran lehdet olivat jo kuuran peitossa, mutta hän ei näyttänyt välittävän. Hän oli nostanut polvet rintaansa vasten ja painanut pään käsivarsiinsa. Hän ei nostanut sitä, kun lähestyin.
Istahdin hänen viereensä, kylmästä välittämättä. Olimme pitkään hiljaa.
”En halua että se loppuu.”
”Mikä loppuu?” kysyin tuskastuneena. Ensimmäistä kertaa tunsin, etten ymmärtänyt Mariaa ollenkaan.
”Tämä. Sinä lähdet kohta, minä tiedän sen.”
”En minä ole menossa minnekään”, sanoin lempeästi. ”Mistä sinä olet saanut sellaista päähäsi?”
”Sinä et voi sille mitään. Sinä menet, ja minä jään tänne yksin.” Maria kohotti katseensa. Hän oli itkenyt.
”En tiedä mistä sinä puhut. En minä halua mennä minnekään. Kukaan ei voi pakottaa.”
”Sinä teetkin sen itse.”
”Minkä?”
Maria ei vastannut. Hän nousi ylös, pudisteli roskat hameestaan ja katsoi järvelle. Heikko tuulenvire kuiski puissa ja veden pinta väreili, saaden järven näyttämään jotenkin pienemmältä. ”Ota minut mukaasi, kun lähdet”, hän sanoi. ”Ole kiltti.”
”Maria, kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle? Minä – en – ole – lähdössä – minnekään.” Nousin itsekin ylös. Yhtäkkiä hän kääntyi minuun päin kasvoillaan epätoivoinen ilme. ”Mennään yhdessä”, hän sanoi. ”Minä tarvitsen sinua. Tämä ei onnistu ilman sinua.”
”Minne? Minne sinä haluat mennä?” Aloin olla hädissäni. Maria käyttäytyi oudosti, mutta jostain syystä se ei huolestuttanut minua läheskään yhtä paljon kuin sen ehkä olisi pitänyt.
Maria osoitti järveä. ”Tuonne”, hän sanoi hiljaa.
Tuijotimme kauan hiljaa toisiamme. Tuuli leikki hänen hiuksissaan ja hänen silmänsä olivat epätoivoiset, mutta vakavat. Hän ei muuttaisi mieltään, tiesin sen kysymättäkin.
”Maria, haluaistitko sinä hirttää minut?” kysyin hiljaa. Hän hymyili, kuin sanoen sinä muistit. Hitaasti hän nyökkäsi.
No, minähän lupasin, ajattelin ja nyökkäsin. Hänen hymynsä oli niin kaunis.
***
”Minä itseasiassa saattaisin pitää siitä köydestä enemmän”, sanoin. Maria tökkäisi minua kyynärpäällä.
”Hys, sinä pilaat tunnelman.”
Minä nauroin, mutta en hermostuneesti. Jollain tavalla tunsin itseni vapaaksi. Ma Elma oli vanha, reikäinen ja se keikkui. Mutta se sopi tarkoitukseemme loistavasti. Vesi valui hitaasti sisälle pienistä koloista ja halkeamista, mutta se ei haitannut. Yö oli kaunis, kuu killui viikatteen muotoisena taivaalla. Jostain syystä pidin siitä enemmän sirppinä kuin täytenä. Tuuli oli lakannut ja kaikkialla oli hiljaista. Vain veden liplatus veneen kylkiä vasten kertoi, ettemme olleet aavemaailmassa.
Katsoin alas veneen pohjalle. Siellä lojui muodoton säkki täynnä kaikenlaista painavaa roinaa. Se oli sidottu köydellä, jonka toinen pää oli meidän jaloissamme kiinni. Vettä oli nilkkaan asti.
Me katselimme tähtiä ja toisiamme. Minun varpaani palelivat, mutta en välittänyt siitä.
Sitten me kaadoimme veneen ympäri.
Vilahdus valkoista. Käsivarsi ja olkapään kaari hehkuivat kuunvalossa. Marian vaaleilla kasvoilla oli hymy ja hän oli sulkenut silmänsä. Minun ei olisi pitänyt nähdä veden alla mitään, mutta näin silti. Vesi oli kirkasta ja ylhäällä kuun valo, jota oli paljon enemmän kuin olisi luullut, kimalteli järven pinnalla. Alhaalla odotti musta, kylmä pimeys, mutta sitten me pysähdyimme. Jalkani koskettivat liejuista pohjaa, eikä se ällöttänyt minua.
Kelluin kauan kuin unessa. Maria avasi harmaat silmänsä ja hänen hymynsä takaa purkautui ohut kuplavana. Sitten hänen päänsä vajosi. Nappasin hänet käsivarsilleni. Katsoin hänen kauniita kasvojaan, mutta hän oli sulkenut silmänsä eikä avannut niitä enää.
Paniikki alkoi liikahdella sisälläni. En ymmärtänyt mitään, en tuntenut kylmää kunnolla, enkä märkää. En tuntenut enää juuri mitään, en edes Marian painoa käsivarsillani. En tuntenut painetta keuhkoissani, vaikka en hengittänyt. Vai hengitinkö? En ollut enää varma siitä. Tajusin vain, että Maria oli mennyt ja jättänyt minut yksin.
Avasin suuni ja kiljuin, mutta ääntä tai kuplia ei tullut ulos. Kuunvalo vaaleni ja kirkastui, kunnes se näytti päivänvalolta.
Viimeiseksi, ennen kuin kaikki katosi valkoiseen, suutelin Marian yhä hymyileviä huulia.
***
”- ihan kuin ennenkin. Mutta onneksi se kylpyamme saatiin viimein ulos talosta.”
”Niinkö?”
”Niin. Miriam ei kestänyt sitä enää. Ja Jan-parka oli aivan poissa tolaltaan, ei ole uskaltanut mennä yläkertaan lainkaan.”
”Eikö se väri lähtenyt pesemällä?”
”Ei, vaikka sitä kuinka hinkkasi.”
”Hmm.”
Kuuntelin jostain kantautuvaa keskustelua. Puhujat eivät olleet aivan lähellä, mutta jossakin. Kuulin hurinaa ja tasaista piippausta. Tunnistin äänen heti: olin jälleen sairaalassa. Samalla tunnistin toisen puhujista: isä.
Avasin silmäni. Se oli hyvin vaikeaa, ne tuntuivat liimautuneen umpeen. Edessäni näkyi sairaalan siniset ikkunaverhot ja koivun oksat vaaleanharmaata taivasta vasten. Kaikki oli sumeaa, päähäni sattui. Isä puhui jonkun kanssa käytävässä. Missä äiti oli?
Yhtäkkiä muistin... Vene, järven pohja, kirkas kuun valo... Oliko meidät löydetty? Ja Maria, valkoinen iho, valkoiset, kylmät huulet. Ikuisesti sulkeutuneet harmaat silmät. Ei, ei voinut olla. Meidät oli pelastettu, varmasti. Maria oli jossain lähellä. Ehkä hän ei kuollutkaan, ehkä hän selviytyi. Hän selviytyi siitä kerran, voi selviytyä toistekin. En halunnut olla yksin, en halunnut olla yksin. Toistin tätä itselleni, mutta jollain tasolla tiesin, että hän oli jättänyt minut.
Kiljuin niin kovaa kuin pystyin, mutta kurkustani lähti vain pieni käheä pihinä. Ilmeisesti joku kuitenkin kuuli sen, sillä äkkiä huoneeseen tulvi ihmisiä. Isä kumartui sänkyni viereen, kasvoillaan epäuskoinen, toivokas ilme. ”Elena?”
”Missä Maria on?” kysyin.
Lääkäri ja isä katsoivat toisiaan kauan kummallinen ilme kasvoillaan. Sitten isä kumartui taas puoleeni. ”Kuka?”
”Maria, se joka oli siellä kanssani”, yritin selittää. Miksi kaikki katsoivat minua kuin olisin menettänyt järkeni? ”Se, jonka pelastin silloin järvestä. Se, joka oli kanssani järvessä.” Nyyhkäisin. ”Hän kuoli, eikö niin?” Hirveä kipu tuntui porautuvan rintani läpi. Maria ei saanut olla kuollut, ei saanut.
”Missä järvessä? Kultaseni, sinä olet ollut täällä viimeiset kolme viikkoa.”
Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. He eivät olleet löytäneet häntä, hän oli yhä siellä. Järven pohjassa. Nostin käteni kasvoilleni ja itkin kuin pikkulapsi. Isä yritti lohdutella, mutta en kuunnellut häntä. Sitten huomasin siteet. Ne raapivat nenääni ja poskiani, karheat sairaalasiteet, joilla paikattiin suuria verenvuotoja. Katsoin ranteitani sumeasti kyyneleitteni läpi. Rypistin otsaani, minulla ei ollut ollut siteitä pitkään aikaan. Miksi käsissäni oli siteet?
”Isä... Mitä on tapahtunut?”
”Etkö sinä muista?” lääkäri kysyi.
”Muistan Marian. Saman ikäinen kuin minä, punainen tukka?” Kaikki pudistelivat päätään ja vilkuilivat toisiaan. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivasi? ”Järvessä, hän oli kanssani järvessä!”
Isä katsoi minua huolestuneena, ja sitten kääntyi lääkärin puoleen. ”Onko tämä normaalia?”
Lääkäri nyökkäsi. ”On täysin normaalia, että hän on vähän sekaisin tapahtumista.”
”Isä!”
Isä kyyristyi vierelleni. ”Kultaseni, sinä... Sinä yritit tapaa itsesi... kylpyammeeseen.”
Kai minä nyt sen muistan, mietin. Kuinka sellaisen voi unohtaa? ”Ei kun nyt! Sehän tapahtui monta kuukautta sitten.”
”Ei, Elena. Se tapahtui kolme viikkoa sitten. Olet ollut tajuttomana”, isä selitti kärsivällisesti. ”Olet nähnyt unta.”
”Enkä ole!” huusin vihaisesti. ”Maria on todellinen! Hän on ystäväni!”
”Kuka Maria? Täällä ei ole ollut ketään Mariaa!” isä huusi takaisin.
”Onpas!”
”Ei ole! Maria on sinun mielikuvituksesi tuotetta! Häntä ei ole olemassa!” Lääkäri laittoi rauhoittavan käden isän olkapäälle.
”Kuka sanoo, ettei minua muka ole?”
Katsoin isän olkapään yli. Maria seisoi huoneen ovella kauniissa valkoisessa mekossaan juuri sen näköisenä kuin muistin, harmaat silmät tuikkien sotkuisen punaisen hiuspehkon alta. ”Maria!” huudahdin.
Isä kääntyi katsomaan, mutta katsoi sitten silmät huolestuneina takaisin. ”Täällä ei ole ketään, Elena.”
Katsoin isää epäuskoisesti. Oliko hän sokea? Siinä Maria seisoi, kahden metrin päässä. Mutta isän huoli näytti olevan todellista, ja kun katsoin ympärilleni, kukaan muukaan huoneessa ei tuntunut huomanneen Mariaa. Vasta nyt huomasin, keitä muita oli tullut minua katsomaan. Joukko lääkäreitä, pari hoitajaa. Juuri silloin äiti astui huoneeseen.
”Elena!” hän huusi ja ryntäsi halaamaan minua. ”Tulin heti, kun sain puhelun! Kuinka sinä voit?”
”Huonommin, ellet anna minun hengittää. Muistatko Marian, jonka pelastin silloin järvestä?”
”Elena...”, isä aloitti.
Äiti katsoi minua kummastuneena. ”Kenet?”
Äiti olisi muistanut, hän olisi tiennyt, eikä hän olisi valehdellut minulle. Katsoin Mariaa, joka yhä seisoi ovella. Silloin uskoin ymmärtäväni: Maria oli tullut mukaani. Hän ei ollutkaan jättänyt minua yksin.
”Ei kukaan”, sanoin. ”Näin varmaan unta.”
Maria hymyili. Se oli kaunein hymy, jonka olin koskaan nähnyt.
Työn tiedot
Järven ympäri
cillana
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 4023 sanaa» Työ lisätty: 28.01 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tästä novellista minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita. En oikeastaan pidä alusta ollenkaan, mutta en oikein haluaisi vaihtaakaan sitä. Alku tuntuu todella kliseeltä, toivottavasti loppu parantaa sitä edes vähäsen.
Tämä on ehkä myös hieman kommentoiva teksti nuorisokulttuurille. Millä tavalla kommentoiva, päättäkää itse. Tässä novellissa on joitakin todellisia keskusteluja (ehkä vähän muokattuna) ja asioita sekä esineitä, mutta siinä kaikki. Kertoja ei ole yhtä kuin kirjailija. Kiitos.
Kommentit
Ketturuukku
11:51 // 01.02 - 2008
Tämä oli kaunis. Vähän ennalta arvattava sieltä täältä, mutta hyvin kauniisti kerrottu.
Kafee
02:02 // 02.02 - 2008
Tämä ei ollut aivan mun tyyppistä tekstiä, mutta kun tekstissä on päässyt tiettyyn kohtaan ei lukemista voi enää lopettaakkaan.. Kaunista luettavaa. Kylmiä väreitä sai aikaan tuo loppu.
eniale
01:03 // 19.02 - 2008
"Kirjoja penkeillä, paljon kirjoja. Ne luultavasti tulevat valtaamaan talon, heti kun niitä lakataan vahtimasta."
Voi että... Tälle nauroin ääneen :) (Mutta onko vika minussa vai voisiko sinustakin tuo jälkimmäisen virkkeen pilkku lentää veks? Ehkä pilkkufobiani on päässyt ääneen.)
"Kuvittelin olevani veden alla katselemassa toista paria joutsenia lipumassa järven pinnalla ja ajattelin, että jos pääsisin pinnan läpi, putoaisin toiseen, ehkä todelliseen, maailmaan."
Mmm. Ihana ajatus. Samoin kuin se lumiajatus.
Vähän ennalta arvattava tämä kyllä on, mutta joukossa on paljon omintakeistakin ainesta. Pidin erityisesti siitä, miten vaivattomasti teksti kulki eteenpäin. Tarinassa oli ihania ajatuksia, ja huojentavinta oli, että kertoja suhtautui loppuratkaisussa tilanteeseensa noin hyvin. Nykynuorisokulttuurin kommentointia en valitettavasti oikein osaa nyt ajatella, vaikka toki tässä on ajankohtainen aihe.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!