Kaunokirjallisen työn esitys
Peikonlehti
Koulun aulassa kasvo peikonlehti, jonka isojen, reikäisten lehtien alla mä istuin joka ikisen välitunnin ja hypärin ja oikeastaan melkein kaikki oppitunnitkin. Tunti toisensa jälkeen viileän, vihreän varjon alla, tuhansia kenkäpareja kulki mun ohi päivittäin, jalkojen loputon, tömisevä virta kuin hetkellinen hyökyaalto, joka hävisi kellonsoiton jälkeen luokkiin, valmiina ryntäämään taas mun ohitse neljänkymmenenviiden minsan päästä. Neljäkymmentäviis pitkää minuuttia ja taas ihmisvirta velloisi ohi, tuhatmiljoonaa jalkaa ja tuhatmiljoonaa ilkeää kommenttia suunnattuna peikonlehden alle. Kasvi olis vaan tyytyväinen saamastaan hiilidioksidista, mutta mä en osannut sen lailla käyttää hyväkseni kaikkia niitä loukkauksia ja kirosanoja, joita mun päälle satoi aina kun kellonsoitto vapautti meluavat koululaismassat luokista.
Mutta mä en jaksanut just nyt miettiä sitä, nojasin ruukun valkeaan keraamiseen pintaan ja hengitin mun kasvoille lempeästi laskeutuneen lehden kuivaa viidakkomaista hajua. Aulassa oli hiljasta ja valkosta ja valoisaa, kevätauringon kelmeä valo siivilöityi peikonlehden varsien ja lehtien välistä mun kropalle.
Tuskin opettaja edes huomaisi, että joku puuttui. Ainakaan sellainen joku, joka olin minä. Ehkä joku huomauttais että siellä aulassa se istuu kasvinsa alla ja se oli taas yksi rasti poissaolojen kirjaan. Sama se mulle.
Suljin silmät ja yhden valtavan lehden kärki kosketti hennosti mun silmäluomia. Tuoksui pöly ja peikonlehti ja kostea multa, aurinko tuntu lämpimänkeltaisina laikkuina poskilla ja käsien iholla. Mä hautauduin syvemmälle sileisiin, vihreisiin lehtiin ja viileisiin varsiin, olin jossain muualla, kaukana poissa. Linnut sirkutti ulkona pihalla, niiden äänet soljui kalpeina ja värittöminä ikkunalasien läpi lehtien lomaan.
Ovi aukes äkisti, tuoden mukanaan aavistuksen kevätilmaa ja sen viileää tuoksua. Valkoinen valo lisääntyi, saaden mun päänsisäisen pimeyden täyttymään hetkeksi kirkkaista valojuovista ja tuikkivista valkeista tähdistä. Mä en liikahtanutkaan, en avannu silmiäni, painauduin vaan tiiviimmin peikonlehteä vasten, yritin sulautua sen sisään. Odotin et askeleet kulkis ohitse, mä en ollu kenenkään tiellä, en kenenkään katsottavissa, kenenkään mielenkiinnon kohde. Olin vaan ja hengitin vihreiden lehtien alla niiden suomaa rauhoittavaa ajatusta suurista ja yksinäisistä sademetsistä, missä kaikki kasvit kasvo vapaina ja hiljaisina, ilman että kukaan kaivo niitä maasta ja istutti ruukkuihin.
Mä olin jo unohtanut levottomat askeleet mun rauhaa häiritsemässä, kun lehdet äkkiä työnnettiin sivuun mun kasvoilta ja mun pään sisällä elänyt vihreä hämärä halkes aulan valjuun maaliskuiseen valoon. Hämmästyneenä rauhanhäirinnästä mä avasin silmät.
Mua vastaan tuijotti peikonlehdenvihreä silmäpari, vaan muutaman sentin etäisyydeltä. Tunsin sen tupakanhajuisen, kuuman hengityksen mun kasvoilla, hengityksen, joka puhalsi muutamaa hiussuortuvaa mun leukaa kohti. Ja niin vihreät silmät, kaks peikonlehteä, jotka heijasti vääristyneesti mun omat, pelästyneen näköiset kasvot.
– Sä olit ihan piilossa täällä, mä en meinannut ees huomata sua, se alotti äkisti ja vilpittömästi, kuin me oltais oltu vanhoja kavereita. Saman tien se vielä istu mutkattomasti mun viereen, meidän kyljet miltei kosketti. Mä en ollu koskaan ennen nähnyt sitä, jotenkin musta tuntu että se oli ilmestynyt tyhjästä, syntynyt vasta tänään ihan pelkästään löytämään mut täältä peikonlehden vihreän pimeyden alta. Tuijotin mykistyneenä sen lehdenvihreitä silmiä, joita kirkkaat valoviirut juovitti. Se ei ollu huomaavinaankaan mun katsetta, sen silmät kyllä kävivät mussa, mutta kyllästy nopeasti, kuin ne ois nähny mun kasvot tuhat kertaa. Sen katse siirtyi tutkimaan meidän yläpuolella kaartuvaa lehtiverhoa.
– Ei huvita mennä tunnille, vai? se kysyi katse kiipeillen ylös alas peikonlehden kaarevia, vaaleanvihreitä varsia.
Mä olin pudistamassa päätäni, kun se jo jatkoi, välittämättä mun vastauksesta lainkaan. – Joo, ei muakaan. Sen ääni oli hiukan liian käheä sopiakseen sille täydellisesti, sen hengityksessä tuoksui tupakka ja salmiakki, hajut sekoittui meidän ympärillä leijuvaan mullan ja peikonlehden hajuun. – Se on tää kevät, se sanoi selitellen, mut mä ajattelin, ettei sen olis tarvinnut selittää mulle mitään. Saman kasvin alla me istuttiin, samasta nimeämättömästä syystä.
Se sano vielä jotain, mä en huomannu ees kuunnella, mut aistin sen kiiltävänvihreiden silmien katseen.
– Sä et sitten paljoa puhu, se huomautti mitään syyttelemättä ja nojautu rennosti taaksepäin, katse kiinteesti mussa kiinni. – Hyvä. Mulle jää enemmän aikaa puhua.
Sen laiska ääni puhui kuin sadekausi viidakossa, sanojen pisarat norui peikonlehden haavamaisista aukoista mun kasvoille, puroiksi meidän jalkojen juureen, mä hymyilin yhtä valjusti kuin valo meidän ympärillä ja tunsin, miten sen takista nousi kevään kosteaa lämpöä.
Ja kuuntelin.
Siitä asti enemmän päiviä meni sen kanssa kuin ilman sitä. Mä kävin tunneilla vaan jos sekin kävi, muuten me vaan istuttiin kevään hiljalleen voimistuvassa valossa peikonlehden alla, vihreän suojamuurin takana, piilossa muiden katseilta ja sanoilta, turvassa kaikelta sellaiselta, mikä olis ennen voinut satuttaa mua. Nyt mä en edes kuullut huutoja mun perään ja miten oisin voinutkaan?
Se puhui niin paljon, se hukutti kaikki muut äänet alleen, sen puhe oli tulviva joki, sanat syöksyi hampaiden takaa hallitsemattomasti. Se puhui rankkasateena, hyökyaaltona, vesiputouksena ja mä olin sen sanojen alla rutikuiva, kuollut maa, jonka vesi elvytti.
Se huusi, se nauroi, se vitsaili, se kertoi ja toisinaan kuiskaili niin lähellä mua, että mä melkein tunsin sen huulien hipovan korvaani. Mä en laskenut silmiäni siitä hetkeksikään, en sen innostuneista käsistä, en sen kapeista huulista, jotka ei koskaan lopettaneet liikettään.
Se oli tosiaan kaivannut jotakuta, joka kuuntelisi. Ja mä olin kaivannut jotakuta, jota kuunnella.
Opettaja oli juuri lähtenyt turhautuneena mun luota, yrittänyt turhaan saada muhun kontaktia, jota mä nykyään välttelin kaikilta muilta tahoilta paitsi eräältä, joka just käveli mun luokse, vihreät silmät hehkuen kevään yhä vahvemmassa valossa.
– Kato hei, kato, se alotti puhetulvansa heti istuutuessaan kahden ison lehden väliin ja tuijotti mua. – Mun piti tehdä essee tästä, se kertoi heiluttaen ohutta lastenkirjan näköistä opusta mun nenän alla. – Ja täällä on runo, joka kertoo meistä, ihan selvästi.
Mä unohdin taas hetkeksi kuunnella sitä. Se, ettei äkisti ollutkaan enää ”minää” ja ”sinää” vaan ”me”, sai mun vatsan tuntumaan omituiselta. Katselin sen vilpittömän hilpeitä kasvoja ja mun poskia kuumotti moni pään sisällä syntynyt ajatus, joita en ois koskaan voinut kertoa, en edes sille.
– Kuuntele nyt, se vaati ja odottamatta mua alotti, sanat pulppuili sen huulilta kuin kirkas sadeveden virta.
– Borneossa, Borneossa,
sademetsän sydämessä,
paikassansa kätketyssä,
oksan alla, juuren alla
onnellista unta nukkuu
kivi punainen...
Runossa sanottiin jotain kaksivärisestä tapiirista ja muusta, mutta mä olin liian sekaisin ja hämmästynyt kuunnellakseni. Katsoin sen huulien liikkeitä, sen leveää virnettä, hiuksia, jotka roikkui sen nenänvarrella ja poskilla. Kun se lopetti, se pamautti kirjansa kiinni voimalla ja tuijotti mua suoraan silmiin. – Vai mitä?
– Mitä? mä huomasin kysyväni. En tajunnut mistään yhtään mitään ja musta tuntui etten koskaan tajuaisikaan.
- Sä olet toi kivi, se selvensi avaten kirjansa uudelleen. – Mä olen tapiiri. Tää peikonlehti on Borneolainen sademetsä.
– Mä olen kivi? hämmästelin. Koko runo oli menny multa ihan ohi. Miten se meihin liittyi?
Se vaan nauro kirkasta, huvittunutta nauruaan ja ravisteli mun päätä hellästi edestakaisin. – Sä olet maailman tyhmin punainen kivi, se nauroi ja mä tunsin, miten sen leuka hipoi mun päälakea. – Maailman tyhmin punainen kivi maailman tyhmimmän peikonlehden alla.
Se nauro ja nauro ja mä pitelin käsiäni sen kämmenien päällä ja hymyilin pitkästä aikaa. – Sä olet maailman paras kaksivärinen tapiiri, kuiskasin ja se vaan nauro lisää. Hetken se oli liian lähellä ollakseen pelkkä ystävä, mutta mä en välittänyt. Sillon se tuntu pelkästään oikeelta.
Kesä tuli yllättäen, äkisti valo kirkastui ja peikonlehti kasvoi aurinkoa kohti, ojentaen valtaviksi venyneitä lehtiään meidän päiden yläpuolelle. Me istuttiin sen alla jopa viimeisenä päivänä, se puhui jotakin syyslukukaudesta ja puristi todistustaan kädessään, mutta mun silmät oli ainoastaan ja vain siinä. Sen muutamassa kanelinvärisessä pisamassa, jotka kirjoi sen nenää ja poskia, sen auringon kultaamassa ihossa. Mä olin pelännyt keväällä, että kesä päättäis meidän vasta-alkaneen ystävyyden, mutta turhaan. Se sanoi, että tulis hulluksi, jos se ei näkis mua lainkaan. Jos se ei sais puhua mulle. Mä arvasin, että se jätti jotain sanomatta, mutta annoin sen olla. Mulle oli tärkeintä, että se oli nyt siinä. Ja että se olis siinä aina.
Mulle tuli ikävä peikonlehteä heti ensimmäisenä kesälomapäivänä. Oli erilaista istua nurmikolla korkean puun vihreessä varjossa kuin koulun viileessä aulassa peikonlehden pölyisten lehtien alla, ulkona oli niin paljon ääntä ja puhetta ja elämää, se kaikki liike ja väri pelotti mua, mä olin tottunut kevään valjuun värittömyyteen ja ainoastaan yhteen ääneen koko universumissani.
– Mä en vaan voi uskoa, että sulla on ikävä kasvia. Kasvia! Se kuulosti huvittuneelta, kun me käveltiin iltakiireisen ostarin halki.
– Se kasvi on mun ystävä, mä sanoin harmissani. – On outoa, kun ei oo mitään paikkaa missä istua. Mä kaipaan jopa sen hajua.
Se vaan vilkaisi mua kulmat kohollaan, mietti jotain hetkisen ja sitten sen hymy levisi. – Jos sä nyt välttämättä haluat nähdä peikonlehtiä, niin mennään katsomaan. Se nappasi mua kädestä ja lähti vetämään mua kiireisenä perässään ylös ostarin likaisia portaita. Ylös ulko-ovien vierestä, ylemmäs, kohti kattotasannetta. Mä vaan seurasin sitä ja sen käsi oli kuuma ja kostea mun kädessä.
Äkkiä meitä ympäröi vihreä viidakko, tuhat ja yksi valtavaa peikonlehteä, jotka peitti suuret lasiset ikkunat ja mustan mullan alleen ja niiden yläpuolella lasikatosta loisti kesäöinen taivas. Se piteli mua yhä kädestä kiivetessään kaiteen yli kasvien vehreän vihreyden joukkoon. Mä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Me vaan seistiin siellä niiden kasvien keskellä ja meidän alla kuhisi kiireinen ostari kaikessa kaaoksessaan. Sitten mä aloin nauraa. Se oli niin käsittämätöntä, tuhatmiljoonaa valtavaa lehteä meidän ympärillä, ihan kuin meitä varten.
– No ootko sä nyt tyytyväinen? Se kysyi nauraen hengästyneesti eikä jostain syytä irrottanut kättään mun kädestä.
Mä nyökyttelin kuin idiootti ja hengitin vahvaa kasvien tuoksua sisääni, tietämättä yhtään, mitä sanoa. Kävelin hiljaa peikonlehtiviidakon keskellä ja se seuras mua puhuen hiljaisella äänellä. Mulla kesti hetki kuulla, mitä se sanoi.
– Borneossa, Borneossa,
sademetsän sydämessä,
paikassansa kätketyssä…
Käännyin ympäri ja virnistin sille matkien sen omaa hymyä. Enkä ees ehtinyt sanoa mitään, kun se äkkiä kaatoi mut kaikkien niiden lehtien ja vihreiden varsien keskelle, mustaan, pehmeään multaan. Kesäyön violetinsininen taivas hohti meidän yläpuolella, muutaman hennon pilvenrepaleen kulkiessa sen poikki. Siinä sinisessä ja kultaisessa valossa, kaiken vihreyden keskellä, mä tunsin sen painautuvan muhun kiinni, sen ruumis oli kuuma ja painava mua vasten ja mä tunsin hengitykseni kulkevan kuin hukkuvalla. Ensimmäistä kertaa mä näin se pitävän vapaaehtoisesti suunsa kiinni, kun se äkkiä loi muhun hyvin vakavan katseen ja painoi suunsa mun suulle.
Se oli mun ensisuudelma ja tuntu siltä hyvin paljon. Mun sydän hakkas kylkiluita kuin hullu lintu häkkinsä kaltereita, mun koko kroppaa kuumotti ja sen huulet tuntui märältä hiekalta mun huulia vasten. Mun mieli huusi tuhansia kysymyksiä vaienneeseen ilmaan, mutta mä en saanut yhtään vastausta. Kun se lopulta nosti kasvonsa, se oli kauhean hiljaisen ja vakavan näköinen enkä mä tajunnut, mitä olin tehnyt väärin. Ostarin vartijat huusi meille jotain alhaalta, kun mä katkaisin ilmassa hehkuneen hiljaisuuden suutelemalla sitä uudelleen. Se ei vastustellut yhtään.
– Sä oot ostanut peikonlehden. Se ei ollut kysymys, ei toteamus, ei mikään. Mä vaan sanoin sen, kun näin sen huoneen nurkassa ruukusta pistävät sydämenmuotoiset, reikäiset lehdet. Hämärässä kasvin vihreys oli melkein kiiltävää mustaa, kesäinen kuunvalo tanssi sen pinnalla kuin iholla.
Se piteli kättään mun rinnan yli heitettynä ja hengitti kuumaa kosteutta mun niskaan.
– Joo, se vastasi hymähtäen. – Se ei vielä ole iso mut kyllä se siitä kasvaa.
Mun kaikkia lihaksia särki sen käsien kosketuksen alla, peitto meidän päällä tarttui nihkeenä ihoon. – Kuin isoksi? Kysyin ja tunsin sen silkinsileät sormet juoksemassa ylös mun selkärankaa.
– Tarpeeksi isoksi, että me voidaan istua sen alla, se vastasi ääni polttavina puhalluksina mun iholla. – Meidän ei tarvi enää roikkua koululla, kun se kasvaa.
Sitäkö varten se oli peikonlehden ostanut? Mä peitin hämmennykseni ja käänsin kylkeä, sen iho tuntui kuumalta ja suolaiselta ja sen silmät oli tummat hämärässä.
– No hyvä, vastasin tarkottamatta oikeastaan mitään. Sen hiukset kiemurteli mun rinnalla ja käsivarsilla kutittavina suortuvina.
- Kun toi kasvi kasvaa niin sun ei tarvitse koskaan lähteä täältä, se mumisi ja mä tiesin että se nukahtais pian.
Mä hymyilin ja se hymyili vastaukseksi. Kuunvalo heijasti sen silmistä sademetsän vihreää.
Kesän kuluessa se liimaantu muhun yhä tiukemmin kuin kostea paita ihoon. Me istuttiin kuumat kesäpäivät sen huoneen nurkassa odottamassa että sen peikonlehti venyisi muutamasta hassusta oksasta kokonaiseksi viidakoksi, Borneolaiseksi sademetsäksi. Sen käsi puristi mun kättä tai takertui mun hiuksiin, niskaan, minne vaan. Sen hengitys oli kesäisen kuumaa ja aurinko sai sen silmät hohtamaan sademetsän vihreää. Se oli niin mussa kiinni, että sen ihon kasvimainen sileys ja tuoksu oli mulle tutumpaa kuin kuumankarhea asvaltti jalkapohjien alla. Mä ajattelin sen sanoja ja se sanoi mun ajatuksia, sen puheen tulva oli hengästyttävää, sen sanat ainoat, mitä mä suostuin enää kuulemaan.
Se oli mun aamun ensimmäinen tekstiviesti, mun illan viimeinen pitkäksi venähtänyt puhelu, se oli omituinen riippuvaisuus, niin kuin rakastettava sairaus, josta tulee osa itseä. Se oli niin lähellä, että se oli enemmän mä kuin mä itse.
Mulla oli sen vaatteita kaapissa, sen ilmeet kasvoilla, sen hampaanjäljet niskassa, sen lämpö iholla, sen kuva pöydällä, sen hiuksia lattialla. Mä osasin ulkoa sen sanat kuin valmiiksi kirjoitetun näytelmän, mun kädet matki sen liikkeitä ja mun silmät heijasti sen silmien vihreyttä ominaan.
Heinäkuun lopulla mä en enää tiennyt kumpi oli se, kumpi minä, mistä tai kenestä tää kaikki oli saanut alkunsa.
Jos joku olisi kysynyt, miten tärkeä se oli mulle, mä en olisi pystynyt vastaamaan. Ei sitä voi kysyä, kuinka tärkeitä on hitaat aamut sen kyljessä, kun kellokin käy takaperin, ei voi kysyä, kuinka tärkeää on maata nurmikolla kahdestaan ja katsella ohilipuvia pilviä, samalla kun sen ääni soljuu mun korviin, tuulena puiden latvoissa.
Ei kukaan kysy hengityksen tärkeyttä, seuraavan tunnin tärkeyttä, elämän itsensä tärkeyttä.
Pölyinen heinäkuu kääntyi kalenterissa jo helteiseksi elokuuksi, joka näkyi kaikkialla kasvavana levottomuutena, rauhattomissa askelissa ruskeaksi kulottuneessa ruohossa. Epämääräinen, hiostava odotus leijui ilmassa kuin kesäukkonen puiden yllä. Yksinkin nukuttujen öiden jälkeen oli kuumaa ja painostavaa herätä, tuntui kuin rinnan päällä olis levännyt paino.
Kaikessa elokuun kuumeisessa levottomuudessakin mun elämä oli rakastettavan epätäydellistä, mä tunsin sisäsen tyhjyyteni täyttyneen jollain pehmeällä, raskaalla ja hyvällä, jollain, millä oli voimaa ajaa mut aamulla sängystä, jollain, mikä ei ollut vain robottimaista pakkoliikettä, pakkoelämää.
Asvaltti oli kuumaa ja horisontti väreili kuin aallot vedessä, kun mä kuljin hiljaisen lähiön läpi, puistojen halki ja puut loi vihreää varjoaan mun auringonpaahtamaan niskaan.
Oli syyslukukauden ensimmäinen päivä.
Sillä kesti kauan kuulla ovikellon soitto ja avata ovi, äkkiä se seiso kynnyksellä puolipukeissa, punasia läikkiä kaulallaan ja hiukset pisamaisilla kasvoilla roikkuen.
Mä tiesin sen heti, mä tiesin mitä se aiko sanoa, sen ei olisi tarvinnut avata suutaan, mä tiesin silti.
– Mä en pysty tähän, se sanoi kuulostamatta surulliselta. – Mä en vaan pysty tähän.
Mä tuijotin ja tuijotin, mutta se oli luonut sademetsänvihreät silmänsä lattiaan eikä mulla ollut mitään tuijotettavaa. Sen äänessä oli taas liian käheä, selittelevä sävy ja mä näin, miten sen silmiä veresti.
– Tää on luonnotonta. Epänormaalia. Mä en kestä, miten ihmiset kattoo meitä kadulla.
Senkö takia? Mun teki mieli kirkua että mä olen katsellut sua enemmän kuin kukaan muu koskaan edes voisi katsoa, sä olet mulle luonnollisempi kuin täysikuu tai sade syksyllä.
Mutta mä olin hiljaa ja etsin sen harhailevaa katsetta mitään löytämättä.
– Mä en pysty. Tää ei oo normaalia ja sä tiedät sen. Naurettavaa, että me edes yritettiin.
Mun suu oli kuiva kuin hiekkapaperi ja silmiä kirvelsi. Sanat kuulosti itkevältä erämaatuulelta purkautuessaan mun kurkusta.
– Entä peikonlehti? mun ääni kysyi.
Se hätkähti. – Mitä siitä?
– Mitä sille nyt tapahtuu?
– Miten niin? sen otsa vetäytyi syviin, syyttäviin ryppyihin. – Mitä siitä? Ei se kuulu tähän mitenkään! sen äänestä kuohui yli tarpeeton, kitkerä viha. – Sä oot niin järjettömän outo, ei sun kanssa voi edes keskustella!
Ovi pamahti kiinni kuin laukaus.
Mä olisin toivonut voivani pysyä siinä ja tuijottaa, mutta jalat karkas liikkeelle ennen kuin tajusinkaan. Juoksin koko matkan koululle, hengitys vinkui ja elokuun ilma poltti mun kasvot kipeiksi.
Luonnollista? Mikä on luonnollista?
Ei ole luonnollista kasvattaa suurien sademetsien kasveja sisällä pienissä ruukuissa ja siltikin ne kasvaa, suurina ja vihreinä ja korkeina, niin kaukana sademetsistä ettei sillä ole edes väliä. Kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ilman vuoden aikojen tihenevää hämärää. Kasvaa ja kasvaa eikä kukaan sano että se on luonnotonta!
Nielin palaa kurkussa ja mun jalat juoksi itsestään.
Oliko tullut sadekausi? Ainakin jotain lämmintä ja niin kirpeän kosteaa juoksi alas mun poskia, suuret mustat pilvet vyöryi taivaalle kuin alkava sota.
Mä juoksin hoippuvin askelin koulun pääovista sisään, nihkeä suolainen ilma haisi ahdistavasti ihmisiltä ja mun perään satoi taas tuhansia ja taas tuhansia sanoja, joita ilman mä olin jo oppinut elämään. Kaikki kipeät kommentit leijui mun ympärillä kuin sumu.
Peikonlehti oli yhä paikallaan, se ei näyttänyt kärsineen elokuun kivuliaasta helteestä vaan kantoi lehtiään ylpeänä ja korkeana ja vihreenä kuin kokonainen sademetsä. Mä istuin sen vehreään varjoon niin kuin jokaisena päivänä ennenkin, hengitin syvään sen kesän aikana voimistunutta tuoksua, hautasin pään polviin enkä itkenyt.
Mun ympärillä oli kaadetun sademetsän hiljaisuus eikä ketään, ketä kuunnella.
Koulun aulassa kasvo peikonlehti, jonka isojen, reikäisten lehtien alla mä istuin joka ikisen välitunnin ja hypärin ja oikeastaan melkein kaikki oppitunnitkin. Tunti toisensa jälkeen viileän, vihreän varjon alla, tuhansia kenkäpareja kulki mun ohi päivittäin, jalkojen loputon, tömisevä virta kuin hetkellinen hyökyaalto, joka hävisi kellonsoiton jälkeen luokkiin, valmiina ryntäämään taas mun ohitse neljänkymmenenviiden minsan päästä. Neljäkymmentäviis pitkää minuuttia ja taas ihmisvirta velloisi ohi, tuhatmiljoonaa jalkaa ja tuhatmiljoonaa ilkeää kommenttia suunnattuna peikonlehden alle. Kasvi olis vaan tyytyväinen saamastaan hiilidioksidista, mutta mä en osannut sen lailla käyttää hyväkseni kaikkia niitä loukkauksia ja kirosanoja, joita mun päälle satoi aina kun kellonsoitto vapautti meluavat koululaismassat luokista.
Mutta mä en jaksanut just nyt miettiä sitä, nojasin ruukun valkeaan keraamiseen pintaan ja hengitin mun kasvoille lempeästi laskeutuneen lehden kuivaa viidakkomaista hajua. Aulassa oli hiljasta ja valkosta ja valoisaa, kevätauringon kelmeä valo siivilöityi peikonlehden varsien ja lehtien välistä mun kropalle.
Tuskin opettaja edes huomaisi, että joku puuttui. Ainakaan sellainen joku, joka olin minä. Ehkä joku huomauttais että siellä aulassa se istuu kasvinsa alla ja se oli taas yksi rasti poissaolojen kirjaan. Sama se mulle.
Suljin silmät ja yhden valtavan lehden kärki kosketti hennosti mun silmäluomia. Tuoksui pöly ja peikonlehti ja kostea multa, aurinko tuntu lämpimänkeltaisina laikkuina poskilla ja käsien iholla. Mä hautauduin syvemmälle sileisiin, vihreisiin lehtiin ja viileisiin varsiin, olin jossain muualla, kaukana poissa. Linnut sirkutti ulkona pihalla, niiden äänet soljui kalpeina ja värittöminä ikkunalasien läpi lehtien lomaan.
Ovi aukes äkisti, tuoden mukanaan aavistuksen kevätilmaa ja sen viileää tuoksua. Valkoinen valo lisääntyi, saaden mun päänsisäisen pimeyden täyttymään hetkeksi kirkkaista valojuovista ja tuikkivista valkeista tähdistä. Mä en liikahtanutkaan, en avannu silmiäni, painauduin vaan tiiviimmin peikonlehteä vasten, yritin sulautua sen sisään. Odotin et askeleet kulkis ohitse, mä en ollu kenenkään tiellä, en kenenkään katsottavissa, kenenkään mielenkiinnon kohde. Olin vaan ja hengitin vihreiden lehtien alla niiden suomaa rauhoittavaa ajatusta suurista ja yksinäisistä sademetsistä, missä kaikki kasvit kasvo vapaina ja hiljaisina, ilman että kukaan kaivo niitä maasta ja istutti ruukkuihin.
Mä olin jo unohtanut levottomat askeleet mun rauhaa häiritsemässä, kun lehdet äkkiä työnnettiin sivuun mun kasvoilta ja mun pään sisällä elänyt vihreä hämärä halkes aulan valjuun maaliskuiseen valoon. Hämmästyneenä rauhanhäirinnästä mä avasin silmät.
Mua vastaan tuijotti peikonlehdenvihreä silmäpari, vaan muutaman sentin etäisyydeltä. Tunsin sen tupakanhajuisen, kuuman hengityksen mun kasvoilla, hengityksen, joka puhalsi muutamaa hiussuortuvaa mun leukaa kohti. Ja niin vihreät silmät, kaks peikonlehteä, jotka heijasti vääristyneesti mun omat, pelästyneen näköiset kasvot.
– Sä olit ihan piilossa täällä, mä en meinannut ees huomata sua, se alotti äkisti ja vilpittömästi, kuin me oltais oltu vanhoja kavereita. Saman tien se vielä istu mutkattomasti mun viereen, meidän kyljet miltei kosketti. Mä en ollu koskaan ennen nähnyt sitä, jotenkin musta tuntu että se oli ilmestynyt tyhjästä, syntynyt vasta tänään ihan pelkästään löytämään mut täältä peikonlehden vihreän pimeyden alta. Tuijotin mykistyneenä sen lehdenvihreitä silmiä, joita kirkkaat valoviirut juovitti. Se ei ollu huomaavinaankaan mun katsetta, sen silmät kyllä kävivät mussa, mutta kyllästy nopeasti, kuin ne ois nähny mun kasvot tuhat kertaa. Sen katse siirtyi tutkimaan meidän yläpuolella kaartuvaa lehtiverhoa.
– Ei huvita mennä tunnille, vai? se kysyi katse kiipeillen ylös alas peikonlehden kaarevia, vaaleanvihreitä varsia.
Mä olin pudistamassa päätäni, kun se jo jatkoi, välittämättä mun vastauksesta lainkaan. – Joo, ei muakaan. Sen ääni oli hiukan liian käheä sopiakseen sille täydellisesti, sen hengityksessä tuoksui tupakka ja salmiakki, hajut sekoittui meidän ympärillä leijuvaan mullan ja peikonlehden hajuun. – Se on tää kevät, se sanoi selitellen, mut mä ajattelin, ettei sen olis tarvinnut selittää mulle mitään. Saman kasvin alla me istuttiin, samasta nimeämättömästä syystä.
Se sano vielä jotain, mä en huomannu ees kuunnella, mut aistin sen kiiltävänvihreiden silmien katseen.
– Sä et sitten paljoa puhu, se huomautti mitään syyttelemättä ja nojautu rennosti taaksepäin, katse kiinteesti mussa kiinni. – Hyvä. Mulle jää enemmän aikaa puhua.
Sen laiska ääni puhui kuin sadekausi viidakossa, sanojen pisarat norui peikonlehden haavamaisista aukoista mun kasvoille, puroiksi meidän jalkojen juureen, mä hymyilin yhtä valjusti kuin valo meidän ympärillä ja tunsin, miten sen takista nousi kevään kosteaa lämpöä.
Ja kuuntelin.
Siitä asti enemmän päiviä meni sen kanssa kuin ilman sitä. Mä kävin tunneilla vaan jos sekin kävi, muuten me vaan istuttiin kevään hiljalleen voimistuvassa valossa peikonlehden alla, vihreän suojamuurin takana, piilossa muiden katseilta ja sanoilta, turvassa kaikelta sellaiselta, mikä olis ennen voinut satuttaa mua. Nyt mä en edes kuullut huutoja mun perään ja miten oisin voinutkaan?
Se puhui niin paljon, se hukutti kaikki muut äänet alleen, sen puhe oli tulviva joki, sanat syöksyi hampaiden takaa hallitsemattomasti. Se puhui rankkasateena, hyökyaaltona, vesiputouksena ja mä olin sen sanojen alla rutikuiva, kuollut maa, jonka vesi elvytti.
Se huusi, se nauroi, se vitsaili, se kertoi ja toisinaan kuiskaili niin lähellä mua, että mä melkein tunsin sen huulien hipovan korvaani. Mä en laskenut silmiäni siitä hetkeksikään, en sen innostuneista käsistä, en sen kapeista huulista, jotka ei koskaan lopettaneet liikettään.
Se oli tosiaan kaivannut jotakuta, joka kuuntelisi. Ja mä olin kaivannut jotakuta, jota kuunnella.
Opettaja oli juuri lähtenyt turhautuneena mun luota, yrittänyt turhaan saada muhun kontaktia, jota mä nykyään välttelin kaikilta muilta tahoilta paitsi eräältä, joka just käveli mun luokse, vihreät silmät hehkuen kevään yhä vahvemmassa valossa.
– Kato hei, kato, se alotti puhetulvansa heti istuutuessaan kahden ison lehden väliin ja tuijotti mua. – Mun piti tehdä essee tästä, se kertoi heiluttaen ohutta lastenkirjan näköistä opusta mun nenän alla. – Ja täällä on runo, joka kertoo meistä, ihan selvästi.
Mä unohdin taas hetkeksi kuunnella sitä. Se, ettei äkisti ollutkaan enää ”minää” ja ”sinää” vaan ”me”, sai mun vatsan tuntumaan omituiselta. Katselin sen vilpittömän hilpeitä kasvoja ja mun poskia kuumotti moni pään sisällä syntynyt ajatus, joita en ois koskaan voinut kertoa, en edes sille.
– Kuuntele nyt, se vaati ja odottamatta mua alotti, sanat pulppuili sen huulilta kuin kirkas sadeveden virta.
– Borneossa, Borneossa,
sademetsän sydämessä,
paikassansa kätketyssä,
oksan alla, juuren alla
onnellista unta nukkuu
kivi punainen...
Runossa sanottiin jotain kaksivärisestä tapiirista ja muusta, mutta mä olin liian sekaisin ja hämmästynyt kuunnellakseni. Katsoin sen huulien liikkeitä, sen leveää virnettä, hiuksia, jotka roikkui sen nenänvarrella ja poskilla. Kun se lopetti, se pamautti kirjansa kiinni voimalla ja tuijotti mua suoraan silmiin. – Vai mitä?
– Mitä? mä huomasin kysyväni. En tajunnut mistään yhtään mitään ja musta tuntui etten koskaan tajuaisikaan.
- Sä olet toi kivi, se selvensi avaten kirjansa uudelleen. – Mä olen tapiiri. Tää peikonlehti on Borneolainen sademetsä.
– Mä olen kivi? hämmästelin. Koko runo oli menny multa ihan ohi. Miten se meihin liittyi?
Se vaan nauro kirkasta, huvittunutta nauruaan ja ravisteli mun päätä hellästi edestakaisin. – Sä olet maailman tyhmin punainen kivi, se nauroi ja mä tunsin, miten sen leuka hipoi mun päälakea. – Maailman tyhmin punainen kivi maailman tyhmimmän peikonlehden alla.
Se nauro ja nauro ja mä pitelin käsiäni sen kämmenien päällä ja hymyilin pitkästä aikaa. – Sä olet maailman paras kaksivärinen tapiiri, kuiskasin ja se vaan nauro lisää. Hetken se oli liian lähellä ollakseen pelkkä ystävä, mutta mä en välittänyt. Sillon se tuntu pelkästään oikeelta.
Kesä tuli yllättäen, äkisti valo kirkastui ja peikonlehti kasvoi aurinkoa kohti, ojentaen valtaviksi venyneitä lehtiään meidän päiden yläpuolelle. Me istuttiin sen alla jopa viimeisenä päivänä, se puhui jotakin syyslukukaudesta ja puristi todistustaan kädessään, mutta mun silmät oli ainoastaan ja vain siinä. Sen muutamassa kanelinvärisessä pisamassa, jotka kirjoi sen nenää ja poskia, sen auringon kultaamassa ihossa. Mä olin pelännyt keväällä, että kesä päättäis meidän vasta-alkaneen ystävyyden, mutta turhaan. Se sanoi, että tulis hulluksi, jos se ei näkis mua lainkaan. Jos se ei sais puhua mulle. Mä arvasin, että se jätti jotain sanomatta, mutta annoin sen olla. Mulle oli tärkeintä, että se oli nyt siinä. Ja että se olis siinä aina.
Mulle tuli ikävä peikonlehteä heti ensimmäisenä kesälomapäivänä. Oli erilaista istua nurmikolla korkean puun vihreessä varjossa kuin koulun viileessä aulassa peikonlehden pölyisten lehtien alla, ulkona oli niin paljon ääntä ja puhetta ja elämää, se kaikki liike ja väri pelotti mua, mä olin tottunut kevään valjuun värittömyyteen ja ainoastaan yhteen ääneen koko universumissani.
– Mä en vaan voi uskoa, että sulla on ikävä kasvia. Kasvia! Se kuulosti huvittuneelta, kun me käveltiin iltakiireisen ostarin halki.
– Se kasvi on mun ystävä, mä sanoin harmissani. – On outoa, kun ei oo mitään paikkaa missä istua. Mä kaipaan jopa sen hajua.
Se vaan vilkaisi mua kulmat kohollaan, mietti jotain hetkisen ja sitten sen hymy levisi. – Jos sä nyt välttämättä haluat nähdä peikonlehtiä, niin mennään katsomaan. Se nappasi mua kädestä ja lähti vetämään mua kiireisenä perässään ylös ostarin likaisia portaita. Ylös ulko-ovien vierestä, ylemmäs, kohti kattotasannetta. Mä vaan seurasin sitä ja sen käsi oli kuuma ja kostea mun kädessä.
Äkkiä meitä ympäröi vihreä viidakko, tuhat ja yksi valtavaa peikonlehteä, jotka peitti suuret lasiset ikkunat ja mustan mullan alleen ja niiden yläpuolella lasikatosta loisti kesäöinen taivas. Se piteli mua yhä kädestä kiivetessään kaiteen yli kasvien vehreän vihreyden joukkoon. Mä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Me vaan seistiin siellä niiden kasvien keskellä ja meidän alla kuhisi kiireinen ostari kaikessa kaaoksessaan. Sitten mä aloin nauraa. Se oli niin käsittämätöntä, tuhatmiljoonaa valtavaa lehteä meidän ympärillä, ihan kuin meitä varten.
– No ootko sä nyt tyytyväinen? Se kysyi nauraen hengästyneesti eikä jostain syytä irrottanut kättään mun kädestä.
Mä nyökyttelin kuin idiootti ja hengitin vahvaa kasvien tuoksua sisääni, tietämättä yhtään, mitä sanoa. Kävelin hiljaa peikonlehtiviidakon keskellä ja se seuras mua puhuen hiljaisella äänellä. Mulla kesti hetki kuulla, mitä se sanoi.
– Borneossa, Borneossa,
sademetsän sydämessä,
paikassansa kätketyssä…
Käännyin ympäri ja virnistin sille matkien sen omaa hymyä. Enkä ees ehtinyt sanoa mitään, kun se äkkiä kaatoi mut kaikkien niiden lehtien ja vihreiden varsien keskelle, mustaan, pehmeään multaan. Kesäyön violetinsininen taivas hohti meidän yläpuolella, muutaman hennon pilvenrepaleen kulkiessa sen poikki. Siinä sinisessä ja kultaisessa valossa, kaiken vihreyden keskellä, mä tunsin sen painautuvan muhun kiinni, sen ruumis oli kuuma ja painava mua vasten ja mä tunsin hengitykseni kulkevan kuin hukkuvalla. Ensimmäistä kertaa mä näin se pitävän vapaaehtoisesti suunsa kiinni, kun se äkkiä loi muhun hyvin vakavan katseen ja painoi suunsa mun suulle.
Se oli mun ensisuudelma ja tuntu siltä hyvin paljon. Mun sydän hakkas kylkiluita kuin hullu lintu häkkinsä kaltereita, mun koko kroppaa kuumotti ja sen huulet tuntui märältä hiekalta mun huulia vasten. Mun mieli huusi tuhansia kysymyksiä vaienneeseen ilmaan, mutta mä en saanut yhtään vastausta. Kun se lopulta nosti kasvonsa, se oli kauhean hiljaisen ja vakavan näköinen enkä mä tajunnut, mitä olin tehnyt väärin. Ostarin vartijat huusi meille jotain alhaalta, kun mä katkaisin ilmassa hehkuneen hiljaisuuden suutelemalla sitä uudelleen. Se ei vastustellut yhtään.
– Sä oot ostanut peikonlehden. Se ei ollut kysymys, ei toteamus, ei mikään. Mä vaan sanoin sen, kun näin sen huoneen nurkassa ruukusta pistävät sydämenmuotoiset, reikäiset lehdet. Hämärässä kasvin vihreys oli melkein kiiltävää mustaa, kesäinen kuunvalo tanssi sen pinnalla kuin iholla.
Se piteli kättään mun rinnan yli heitettynä ja hengitti kuumaa kosteutta mun niskaan.
– Joo, se vastasi hymähtäen. – Se ei vielä ole iso mut kyllä se siitä kasvaa.
Mun kaikkia lihaksia särki sen käsien kosketuksen alla, peitto meidän päällä tarttui nihkeenä ihoon. – Kuin isoksi? Kysyin ja tunsin sen silkinsileät sormet juoksemassa ylös mun selkärankaa.
– Tarpeeksi isoksi, että me voidaan istua sen alla, se vastasi ääni polttavina puhalluksina mun iholla. – Meidän ei tarvi enää roikkua koululla, kun se kasvaa.
Sitäkö varten se oli peikonlehden ostanut? Mä peitin hämmennykseni ja käänsin kylkeä, sen iho tuntui kuumalta ja suolaiselta ja sen silmät oli tummat hämärässä.
– No hyvä, vastasin tarkottamatta oikeastaan mitään. Sen hiukset kiemurteli mun rinnalla ja käsivarsilla kutittavina suortuvina.
- Kun toi kasvi kasvaa niin sun ei tarvitse koskaan lähteä täältä, se mumisi ja mä tiesin että se nukahtais pian.
Mä hymyilin ja se hymyili vastaukseksi. Kuunvalo heijasti sen silmistä sademetsän vihreää.
Kesän kuluessa se liimaantu muhun yhä tiukemmin kuin kostea paita ihoon. Me istuttiin kuumat kesäpäivät sen huoneen nurkassa odottamassa että sen peikonlehti venyisi muutamasta hassusta oksasta kokonaiseksi viidakoksi, Borneolaiseksi sademetsäksi. Sen käsi puristi mun kättä tai takertui mun hiuksiin, niskaan, minne vaan. Sen hengitys oli kesäisen kuumaa ja aurinko sai sen silmät hohtamaan sademetsän vihreää. Se oli niin mussa kiinni, että sen ihon kasvimainen sileys ja tuoksu oli mulle tutumpaa kuin kuumankarhea asvaltti jalkapohjien alla. Mä ajattelin sen sanoja ja se sanoi mun ajatuksia, sen puheen tulva oli hengästyttävää, sen sanat ainoat, mitä mä suostuin enää kuulemaan.
Se oli mun aamun ensimmäinen tekstiviesti, mun illan viimeinen pitkäksi venähtänyt puhelu, se oli omituinen riippuvaisuus, niin kuin rakastettava sairaus, josta tulee osa itseä. Se oli niin lähellä, että se oli enemmän mä kuin mä itse.
Mulla oli sen vaatteita kaapissa, sen ilmeet kasvoilla, sen hampaanjäljet niskassa, sen lämpö iholla, sen kuva pöydällä, sen hiuksia lattialla. Mä osasin ulkoa sen sanat kuin valmiiksi kirjoitetun näytelmän, mun kädet matki sen liikkeitä ja mun silmät heijasti sen silmien vihreyttä ominaan.
Heinäkuun lopulla mä en enää tiennyt kumpi oli se, kumpi minä, mistä tai kenestä tää kaikki oli saanut alkunsa.
Jos joku olisi kysynyt, miten tärkeä se oli mulle, mä en olisi pystynyt vastaamaan. Ei sitä voi kysyä, kuinka tärkeitä on hitaat aamut sen kyljessä, kun kellokin käy takaperin, ei voi kysyä, kuinka tärkeää on maata nurmikolla kahdestaan ja katsella ohilipuvia pilviä, samalla kun sen ääni soljuu mun korviin, tuulena puiden latvoissa.
Ei kukaan kysy hengityksen tärkeyttä, seuraavan tunnin tärkeyttä, elämän itsensä tärkeyttä.
Pölyinen heinäkuu kääntyi kalenterissa jo helteiseksi elokuuksi, joka näkyi kaikkialla kasvavana levottomuutena, rauhattomissa askelissa ruskeaksi kulottuneessa ruohossa. Epämääräinen, hiostava odotus leijui ilmassa kuin kesäukkonen puiden yllä. Yksinkin nukuttujen öiden jälkeen oli kuumaa ja painostavaa herätä, tuntui kuin rinnan päällä olis levännyt paino.
Kaikessa elokuun kuumeisessa levottomuudessakin mun elämä oli rakastettavan epätäydellistä, mä tunsin sisäsen tyhjyyteni täyttyneen jollain pehmeällä, raskaalla ja hyvällä, jollain, millä oli voimaa ajaa mut aamulla sängystä, jollain, mikä ei ollut vain robottimaista pakkoliikettä, pakkoelämää.
Asvaltti oli kuumaa ja horisontti väreili kuin aallot vedessä, kun mä kuljin hiljaisen lähiön läpi, puistojen halki ja puut loi vihreää varjoaan mun auringonpaahtamaan niskaan.
Oli syyslukukauden ensimmäinen päivä.
Sillä kesti kauan kuulla ovikellon soitto ja avata ovi, äkkiä se seiso kynnyksellä puolipukeissa, punasia läikkiä kaulallaan ja hiukset pisamaisilla kasvoilla roikkuen.
Mä tiesin sen heti, mä tiesin mitä se aiko sanoa, sen ei olisi tarvinnut avata suutaan, mä tiesin silti.
– Mä en pysty tähän, se sanoi kuulostamatta surulliselta. – Mä en vaan pysty tähän.
Mä tuijotin ja tuijotin, mutta se oli luonut sademetsänvihreät silmänsä lattiaan eikä mulla ollut mitään tuijotettavaa. Sen äänessä oli taas liian käheä, selittelevä sävy ja mä näin, miten sen silmiä veresti.
– Tää on luonnotonta. Epänormaalia. Mä en kestä, miten ihmiset kattoo meitä kadulla.
Senkö takia? Mun teki mieli kirkua että mä olen katsellut sua enemmän kuin kukaan muu koskaan edes voisi katsoa, sä olet mulle luonnollisempi kuin täysikuu tai sade syksyllä.
Mutta mä olin hiljaa ja etsin sen harhailevaa katsetta mitään löytämättä.
– Mä en pysty. Tää ei oo normaalia ja sä tiedät sen. Naurettavaa, että me edes yritettiin.
Mun suu oli kuiva kuin hiekkapaperi ja silmiä kirvelsi. Sanat kuulosti itkevältä erämaatuulelta purkautuessaan mun kurkusta.
– Entä peikonlehti? mun ääni kysyi.
Se hätkähti. – Mitä siitä?
– Mitä sille nyt tapahtuu?
– Miten niin? sen otsa vetäytyi syviin, syyttäviin ryppyihin. – Mitä siitä? Ei se kuulu tähän mitenkään! sen äänestä kuohui yli tarpeeton, kitkerä viha. – Sä oot niin järjettömän outo, ei sun kanssa voi edes keskustella!
Ovi pamahti kiinni kuin laukaus.
Mä olisin toivonut voivani pysyä siinä ja tuijottaa, mutta jalat karkas liikkeelle ennen kuin tajusinkaan. Juoksin koko matkan koululle, hengitys vinkui ja elokuun ilma poltti mun kasvot kipeiksi.
Luonnollista? Mikä on luonnollista?
Ei ole luonnollista kasvattaa suurien sademetsien kasveja sisällä pienissä ruukuissa ja siltikin ne kasvaa, suurina ja vihreinä ja korkeina, niin kaukana sademetsistä ettei sillä ole edes väliä. Kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ilman vuoden aikojen tihenevää hämärää. Kasvaa ja kasvaa eikä kukaan sano että se on luonnotonta!
Nielin palaa kurkussa ja mun jalat juoksi itsestään.
Oliko tullut sadekausi? Ainakin jotain lämmintä ja niin kirpeän kosteaa juoksi alas mun poskia, suuret mustat pilvet vyöryi taivaalle kuin alkava sota.
Mä juoksin hoippuvin askelin koulun pääovista sisään, nihkeä suolainen ilma haisi ahdistavasti ihmisiltä ja mun perään satoi taas tuhansia ja taas tuhansia sanoja, joita ilman mä olin jo oppinut elämään. Kaikki kipeät kommentit leijui mun ympärillä kuin sumu.
Peikonlehti oli yhä paikallaan, se ei näyttänyt kärsineen elokuun kivuliaasta helteestä vaan kantoi lehtiään ylpeänä ja korkeana ja vihreenä kuin kokonainen sademetsä. Mä istuin sen vehreään varjoon niin kuin jokaisena päivänä ennenkin, hengitin syvään sen kesän aikana voimistunutta tuoksua, hautasin pään polviin enkä itkenyt.
Mun ympärillä oli kaadetun sademetsän hiljaisuus eikä ketään, ketä kuunnella.
Työn tiedot
Peikonlehti
Peacemaker
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 2726 sanaa» Työ lisätty: 30.01 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Yksi ehkä parhaimmista kirjoituksistani tähän asti, opettaja kun sattui pyytämään peikonlehdestä kertovaa novellia. Loppu oli alkuperäisessä versiossa toisenlainen, ehkä pidinkin siitä hiukan enemmän, mutta yleisön painostuksesta muutin loppua ja nyt se hiukan huolestuttaa minua. Hm.
Kommentit
Ketturuukku
11:26 // 01.02 - 2008
Pidin tästä aivan valtavasti! Tästä jäi kesän kuumuus iholle. Teksti soljuu aivan uskomattomasti! Ihania vertauskuvia, ihanaa kuvailua. Siitä kohtaa, missä Hän kertoo, ettei pysty tähän, teksti jotenkin lässähtää ja loppu vaikuttaa tyhjältä. Mutta nappaan tämän siltikin suosikiksi!
Porzi
19:13 // 13.02 - 2008
Hyvää tekstiä! Kun olin lukenut tekstin alusta pätkän, tuli mieleeni lopetus, jossa peikonlehti olisikin ollut muovikasvi. :D en tiedä miksi, mutta tulipahan vaan mieleen.
Tykkäsin. Et haluaisi laittaa vaihtoehtoista lopetusta esille?
eniale
15:35 // 14.02 - 2008
Tykkäsin ihan mielettömästi! Oli jännä lukea, kun loppuhuipennuksen aisti jo virkkeestä "Se oli niin lähellä, että se oli enemmän mä kuin mä itse" ja vielä vahvemmin kappaleesta, joka alkoi "Pölyinen heinäkuu kääntyi kalenterissa --". Iänikuinen peikonlehden alla istuminen tuntui aluksi hiukan teennäiseltä, mutta mitä minä muka tiedän. Tarina piti todella vahvasti otteessaan, ei ollut mitään epäilyttävyyksiä tai kankeuksia. Haluaisin myös mielelläni nähdä vaihtoehtoisen lopun, tai ainakin kuulla, mitä siinä oli.
"– Tää on luonnotonta. Epänormaalia. Mä en kestä, miten ihmiset kattoo meitä kadulla. " Pidin siitä, että tätä ei selitelty tai korostettu tämän enempää.
Peikonlehti toimii kaikilla käyttämilläsi tavoilla.
December
03:16 // 30.08 - 2008
Loistavaa tekstiä tämäkin, haluaisin kovasti saada luettavakseni myös sen alkuperäisen lopetuksen...
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!