Kaunokirjallisen työn esitys
Fleur Sanamahti
Vanha matelija sulki raukeana silmänsä ja kääntyi vatsalleen. Sen valtavat suomut heijastivat hellästi miehen kantaman soihdun valoa luolan seinien tummuuteen.
Lohikäärme henkäisi sieraimistaan pienen sinertävän savuhattaran ja kysyi edelleen silmät suljettuina:
- Olet siis tullut tappamaan minut?
Mies vei käden lantiolleen, jossa pitkä miekka lepäsi huotrassaan.
- Ikävä kyllä Fleur. Kyläläiset eivät enää tunne oloaan turvalliseksi sinun olemuksesi varjostaessa kylää... Enkä minä voi syyttää heitä. Katovuosi on ollut raju ja jopa kokonaisia perheitä on kuollut nälkään, tauteihin ja kylmyyteen.
Matelija raotti silmäänsä ja katsoi ovelasti mieheen.
- Ikään kuin se olisi minun vikani.
Lohikäärmeen sanojen kylmyys iski mieheen melkein samalla voimalla kuin varsijousesta lähtenyt nuoli olisi. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, hänen soihtukätensä vapisi ja mies tiukensi toisen kätensä otetta miekankahvalla. Siitä ei olisi hänelle paljoakaan apua jos lohikäärme päättäisi tappaa hänet, mutta ilman taistelua hän ei tästä maailmasta lähtisi.
- Minä olen Houndhill niin kuin hyvin tiedät. Verbaaliakrobatiasi ei tehoa minuun.
Mies tärisi mutta lohikäärmeen sanat eivät aiheuttaneet hänessä muuta kuin tilanteeseen kuuluvaa epävarmuutta. Fleur kuului lohikäärmesukuun, joka harjoitti tulensyöksemisen sijaan sanamagiaa, ja tätä haaraa vastaan olivat nousseet Suuressa sodassa Houndhillin tapaiset suvut, joiden veressä virtasi vahvana vastustuskyky lausutulle magialle.
Vaikka mies tiesi tämän, niin silti ajatus siitä, että hänen edessään noin kolmen metrin korkeuteen nouseva olento kykenisi repimään aikuisen miehen kappaleiksi -paitsi sanoillaan- niin myös petomaisilla purukalustoilla ja kynsillään aiheutti hänessä pelonsekaista kunnioitusta.
Lohikäärme hymyili kyynisesti, mutta ei irrottanut silmiään miehestä ja tämän kädestä joka piteli miekkaa. Matelija tiesi olevansa vanha, ja vaikka hän luultavasti voittaisikin miehen taistelussa, saattaisivat siitä saadut vammat ja haavat olla hänelle kohtalokkaita.
- Mitä sitten jos syön silloin tällöin pari lammasta tai lehmää, Fleur kysyi ja kääntyi makaamaan vatsalleen. – Otan vain rikkailta ja heillekin jätän aivan riittävästi karjaa omaan selviämiseen ja mitä menneeseen vuoteen tulee niin myönnän, että se on ollut kaamea. On ollut hallaa ja rankasateita, mutta luonnonvoimat eivät kuulu minun valtani piiriin. Täytyyhän minunkin jotain syödä! Emme me lohikäärmeet elä pelkällä pyhällä hengellä!
Lohikäärme toi kulmikkaan päänsä aivan miehen kasvojen eteen ja katsoi miestä syvälle tämän silmiin. Mies pystyi haistamaan matelijan hengityksestä pistävän rikinkatkun. Olennon ruumis tuotti tämän tulenhenkimiskyvyttömyydestä huolimatta edelleen metaania ja muita kaasuja, joiden ansiosta nämä pelätyt muinaispedot olivat saaneet sen otteen maailmasta joka heillä oli.
- Sanamahti, sinä tiedät ettei meillä Houndhilleillä ole mitään sinua vastaan, mieshän puhuu minulle kuin rehellinen hevoskauppias, Fleur ajatteli, - ja me oikeasti uskomme siihen, että ihmiset ja kaltaisesi lohikäärmeet voivat elää sovussa rinnan. Menneisyytemme ja suuri sota ovat kuitenkin vielä liian hyvin ihmisten muistissa!
Mies epäröi hetken mutta tuijotti silti järkähtämättömästi Fleurin vihreisiin silmiin.
- Haluan antaa sinulle vaihtoehdon. Minun puolestani saat pitää henkesi, kunhan vain lähdet tästä luolasta ja meidän laaksostamme.
Mies ei ehtinyt sanoa enempää, kun lohikäärme huitaisi häntä suomuisella kourallaan. Mies lensi kuin iskun saanut mallassäkki ja rojahti luolan seinää vasten.
- Haluat ”antaa minulle vaihtoehdon!” Sinun puolestasi minä ”saan pitää henkeni!”
Lohikäärmeen sieraimet iskivät kipinää ja tämän silmät paloivat. Mies oli tuupertunut iskun voimasta maahan ja yritti nousta huojuen pystyyn. Fleur kuitenkin paiskasi kouransa miehen selän päälle, pakottaen tämän takaisin maahan. Ihmisen selkä rusahti ilkeästi tämän jäädessä matelijan valtaisan jäsenen massan alle, ja hänen soihtunsa lensi kaaressa ilman halki, sammuen sihahtaen osuessaan luolan kylmänkosteaan lattiaan. Fleur karjui ja veti säälimättömästi miehen ainoan puolustuksen irti tämän tupesta ja viskasi miekan luolan perimmäiseen seinustaan.
Mies tajusi olevansa täysin lohikäärmeen armoilla ja rukoili tätä säästämään henkensä vedoten siihen, että Fleur oli aina ollut oikeudenmukainen ja reilu.
Lohikäärme vaikeni, mutta verenhimo hänen silmissään kyti edelleen vahvana. Miten miehellä oli otsaa tulla kutsumatta hänen kotiinsa ja uhkailla hänen henkeään!
Fleur katsoi inhonsekaista sääliä tuntien kouransa alla rimpuilevaa ihmistä ja muisti yhtäkkiä aivan selvästi ajan melkein kaksisataa vuotta taaksepäin, jolloin hän oli saapunut tähän säälittävään maailmankolkkaan.
Lohikäärme-emiraatti oli lähettänyt hänet hallinnoimaan tätä provinssia sen edellisen hallitsijan kuollessa mystisissä olosuhteissa.
Fleur oli saapunut sekavaan tilanteeseen, jossa hänen edeltäjänsä oli löytynyt kuolleena ja pahoin ruhjoutuneena erään ikivanhan tammen oksistoista.
Emiraatissakin tiedettiin, että vanha Ocboloc oli ollut ”kova käärme” juomaan viskiä, mutta silti kyläläisten hieman replikoinnilta tuntuva vakuuttelu siitä, että tämä olisi vain juonut itsensä todella huonoon kuntoon ja lentänyt juovuspäissään rajuilmassa puuta päin ei vakuuttanut Fleuria. Hän kuulusteli jokaista kyläläistä yksitellen ja käytti magiaansa niihin, jotka eivät kertoneet hänelle koko totuutta.
Houndhillin suku oli tuottanut hänelle tässä kuulustelussa ongelmia, mutta onneksi muut lohikäärmeille tunnusomaiset ominaisuudet olivat tulleet apuun. Vaikka Fleur ei itse ollut koskaan kyennyt syöksemään tulta, niin jo pelkästään rikinkatku ja savu saivat ihmiset reagoimaan yllättävän helposti halutulla tavalla.
Viikkoa saapumisensa jälkeen Fleur oli saanut kiinni viidestä miehestä koostuvan delegaation, joka oli ollut Ocbolocin verisen murhan takana ja vaikka Fleur tappoi, nylki ja asetti miesten ruumiit kylmästi näytteille kylän torille, niin hänen oli kuitenkin ollut pakko antaa mielessään syyllisille hieman sympatiaa. Täysikasvuisen lohikäärmeen murhaaminen (juovuspäisenkin) ja puuhun ripustaminen niin, että se näyttäisi onnettomuudelta oli vaativa tehtävä, lohikäärmeidenkin mittapuulla.
Mutta nyt nuo matelijoiden valtakaudet olivat historiaa.
Ihmiset olivat nousseet kapinaan ja voittaneet lohikäärmeet teknologialla ja suomut taivuttavalla magiallaan. Ihmisten muodostamat armeijat olivat piirittäneet lohikäärme-emiraatin hallinta-, ja päätösalueet yksi toisensa jälkeen, ja lopulta sota oli puhjennut. Lohikäärmeet eivät olleet kauaa katselleet tätä kapinaa, joka heidän silmissään näytti pelkästään orjien mellakalta. He lähtivät taistoon silmissään lupaus helposta voitosta.
Liian myöhään Emiraatti oli kuitenkin tajunnut, ettei kyse ollut yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä, että koko ihmisrotu oli jollakin ilveellä onnistunut ylittämään ulkoisiin piirteisiin, uskontoihin, kulttuureihin ja puhekieliin liittyvät raja-aitansa, ja toimimaan yhtenäisenä kansakuntana yhtä isompaa vihollista vastaan.
Lohikäärmeet hävisivät sodan ja nyt, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen maailmassa eli ja oli -Fleurin tietojen mukaan- vain noin parisen sataa lohikäärmettä, hän mukaan lukien. Osa näistä lohikäärmeistä hallitsi vielä luoksepääsemättömiä ja kaukaisia paikkoja, jonne ihmisten sotakoneet eivät päässeet, mutta heidänkin määränsä väheni ja ylipäätään koko lohikäärmeiden tulevaisuus näytti perin juurin ankealta.
Rockcassedin tapaisten pikkukylien lähialueet olivat ainoita alueita, joissa lohikäärmeet saivat vielä elää ja ihmiset elivät näiden pelossa, mutta silloinkin matelijat lymysivät piilossa luolissaan horroksessa nukkuen, syöden karjaa ja riistaa kerran pari vuodessa.
Ei sitä voinut missään nimessä kutsua elämiseksi! Viha täytti jälleen Fleurin mielen ja tämän suusta sinkosi ulos mustaa rikkipilveä.
- Täällä minä elän kuin jokin mato kirotussa kolossaan samanaikaisesti kun te ihmissaastat tuhoatte ja raiskaatte sen maan jonka Äitijumalatar meille aikojen alussa asuttavaksi loi liekistään!
Fleur painoi miestä voimakkaammin kiinni luolan lattiaa ja tämän kylkiluut halkeilivat yksi kerrallaan. Mies huusi tuskasta veren korskuessa hänen suuhunsa.
- Ja sinä olit valmis ”päästämään” minut elävänä karkuun... Luuletko että olen jokin heinikon kahinaa pelkäävä kyy! Luuletko että minä kavahdan sinun tai kyläläisten varjoja! En helvetissä!
Mies yritti sanoa jotain, mutta Fleur pölläytti silmät leiskuen rikkipilven tämän kasvoille ja lohikäärmeen karjuessa tämän syljessä olevaa suolahappoa roiskui ihmisen kärsiville ja kasvoille. Ilma alkoi haista palaneelta lihalta.
- Me... Me voimme vielä keskustella... Älkää tappako minua... Pyydän!
Lohikäärme katsoi inhoten miehen anelua ja murskasi tämän kaameasti ärjyen yhdellä voimakkaalla painalluksella. Mies korahti viimeisen kerran ennen kuin muuttui rusahtaen tunnistamattomaksi kasaksi verisiä elimiä lohikäärmeen kouran alla.
Fleur antoi vihansa laantua ja hönkäisi ulos viimeiset raivon synnyttämät savupilvet. Ne kiertelivät äkäisesti luolassa ja hajosivat sitten ympäröivään ilmaan. Lohikäärme laski katseensa mieheen ja häntä yökötti. Fleur ei nauttinut tappamisesta, ja nyt luolassa vielä kaiken lisäksi haisi kuolleelta ihmiseltä ja vereltä.
Lohikäärme tallusti niin kauaksi ruumista kuin pystyi ja lysähti vasten luolan seinämää. Viha hiipui, kipunat sammuivat ja surun aallot alkoivat hyökyä hänen sisällään. Mieshän oli ollut täysin viaton. Mikä häneen oli mennyt?
Fleur peitti kasvonsa käsiinsä ja veti repaleiset siipensä ja pitkän piiskamaisen häntänsä kiinni vartaloonsa. Hän antoi periksi tunteilleen ja alkoi itkeä hiljaa kyyneleitä, joiden pullottamisesta moni kiertävä rohdosmyyjä olisi antanut vaikka oikean kätensä.
Lohikäärme nyyhki aikansa ja katsoi sitten kyyneltensä seasta luolan oviaukon suuntaan. Pakkasyötä olisi jäljellä vielä ennen auringonnousua pari tuntia ja Fleur tiesi, että muut Rockcassedilaiset kyllä odottaisivat nyttemmin edesmennyttä miestä tulemaan takaisin, ja jos hän ei palaisi, eivät kyläläisetkään tohtisi enää pelätä, vaan tarttuisivat kukin aseisiin ja lähtisivät yhdessä tuumin tappamaan häntä.
Fleur loi kaipaavan ja hartaan katseen luolaansa, josta käsin hän oli hallinnut tätä laaksoa, mutta tiesi mitä olisi tehtävä. Huokaisten lohikäärme langetti luolan suojaksi kilven, jonka avaamisessa kaupungin taitavammaltakin papilta saattaisi vierähtää tovi ja lähti sitten ulos pesäpaikastaan. Miehen ruumiille hän ei antanut enää ajatustakaan. Itkunsa seassa hän oli rukoillut Äitiä ottamaan tämän ikiaikaisen sielun huomaansa ja kuolemattomia Gerubeja vahtimaan ja kaitsemaan tämän matkaa tästä maailmasta seuraavaan.
Fleur astui ulos luolastaan kirpeään pakkasilmaan, ja heti hänen jylhän viisimetrisen ruumiinsa poistuttua oviaukosta, kalpea hohde ryhtyi leiskumaan maagisesti aukon ympärillä. Kukaan ei astuisi sisään, ennen kuin loitsu raukeaisi.
Kuu heijastui hopeisena valona matelijan sinisistä suomuista tämän tarkkaillessa hiljaa ja vakavana allaan levittyvää näkymää. Luola oli korkealla vuorenseinämässä laakson itäpäädyssä, eikä sinne päässyt kuin kahdella tavalla, joko kävellen pitkin paikoin melkein kulkukelvotonta vuoristopolkua tai sitten lentämällä.
Fleur oli hallinnut tätä provinssia miltei kaksisataa vuotta, mutta nyt sen pienet talviset kylät ja moninaiset kuuran peittämät joet saisivat jäädä ihmisten oman hallinnon alaisuuteen. Syntyisi taisteluita ja monet sukupolvet ylittäviä verikostoja ihmisten hamutessa itselleen sitä, jota eniten arvostivat ja halasivat: valtaa ja hallintoasemaa yli muiden.
Fleur levitti siipensä ja vielä yksi kyynel vieri pitkin hänen suomuista poskeaan ja tippui lumiseen maahan, sulattaen siihen ihmisnyrkin mentävän aukon.
Lohikäärme otti pari askelta taaksepäin ja rynnisti sitten kohti jyrkänteen reunaa hypäten huumaavasti karjuen tyhjyyteen. Fleurin hahmo lensi kohti kuuta, mutta hänen karjuntansa magialla vahvistettu kaiku törmäili joka puolelle laaksoa niin, ettei se voinut olla herättämättä ketään, ja vaikka jokaisen kuulijan sydän täyttyi jäällä ja pelolla, niin tuon petomaisen huudon ainut viesti oli kaikille kuulijoille selvä.
Fleur Sanamahti oli lentänyt pois ja jättänyt tämän laakson iäksi.
Vanha matelija sulki raukeana silmänsä ja kääntyi vatsalleen. Sen valtavat suomut heijastivat hellästi miehen kantaman soihdun valoa luolan seinien tummuuteen.
Lohikäärme henkäisi sieraimistaan pienen sinertävän savuhattaran ja kysyi edelleen silmät suljettuina:
- Olet siis tullut tappamaan minut?
Mies vei käden lantiolleen, jossa pitkä miekka lepäsi huotrassaan.
- Ikävä kyllä Fleur. Kyläläiset eivät enää tunne oloaan turvalliseksi sinun olemuksesi varjostaessa kylää... Enkä minä voi syyttää heitä. Katovuosi on ollut raju ja jopa kokonaisia perheitä on kuollut nälkään, tauteihin ja kylmyyteen.
Matelija raotti silmäänsä ja katsoi ovelasti mieheen.
- Ikään kuin se olisi minun vikani.
Lohikäärmeen sanojen kylmyys iski mieheen melkein samalla voimalla kuin varsijousesta lähtenyt nuoli olisi. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, hänen soihtukätensä vapisi ja mies tiukensi toisen kätensä otetta miekankahvalla. Siitä ei olisi hänelle paljoakaan apua jos lohikäärme päättäisi tappaa hänet, mutta ilman taistelua hän ei tästä maailmasta lähtisi.
- Minä olen Houndhill niin kuin hyvin tiedät. Verbaaliakrobatiasi ei tehoa minuun.
Mies tärisi mutta lohikäärmeen sanat eivät aiheuttaneet hänessä muuta kuin tilanteeseen kuuluvaa epävarmuutta. Fleur kuului lohikäärmesukuun, joka harjoitti tulensyöksemisen sijaan sanamagiaa, ja tätä haaraa vastaan olivat nousseet Suuressa sodassa Houndhillin tapaiset suvut, joiden veressä virtasi vahvana vastustuskyky lausutulle magialle.
Vaikka mies tiesi tämän, niin silti ajatus siitä, että hänen edessään noin kolmen metrin korkeuteen nouseva olento kykenisi repimään aikuisen miehen kappaleiksi -paitsi sanoillaan- niin myös petomaisilla purukalustoilla ja kynsillään aiheutti hänessä pelonsekaista kunnioitusta.
Lohikäärme hymyili kyynisesti, mutta ei irrottanut silmiään miehestä ja tämän kädestä joka piteli miekkaa. Matelija tiesi olevansa vanha, ja vaikka hän luultavasti voittaisikin miehen taistelussa, saattaisivat siitä saadut vammat ja haavat olla hänelle kohtalokkaita.
- Mitä sitten jos syön silloin tällöin pari lammasta tai lehmää, Fleur kysyi ja kääntyi makaamaan vatsalleen. – Otan vain rikkailta ja heillekin jätän aivan riittävästi karjaa omaan selviämiseen ja mitä menneeseen vuoteen tulee niin myönnän, että se on ollut kaamea. On ollut hallaa ja rankasateita, mutta luonnonvoimat eivät kuulu minun valtani piiriin. Täytyyhän minunkin jotain syödä! Emme me lohikäärmeet elä pelkällä pyhällä hengellä!
Lohikäärme toi kulmikkaan päänsä aivan miehen kasvojen eteen ja katsoi miestä syvälle tämän silmiin. Mies pystyi haistamaan matelijan hengityksestä pistävän rikinkatkun. Olennon ruumis tuotti tämän tulenhenkimiskyvyttömyydestä huolimatta edelleen metaania ja muita kaasuja, joiden ansiosta nämä pelätyt muinaispedot olivat saaneet sen otteen maailmasta joka heillä oli.
- Sanamahti, sinä tiedät ettei meillä Houndhilleillä ole mitään sinua vastaan, mieshän puhuu minulle kuin rehellinen hevoskauppias, Fleur ajatteli, - ja me oikeasti uskomme siihen, että ihmiset ja kaltaisesi lohikäärmeet voivat elää sovussa rinnan. Menneisyytemme ja suuri sota ovat kuitenkin vielä liian hyvin ihmisten muistissa!
Mies epäröi hetken mutta tuijotti silti järkähtämättömästi Fleurin vihreisiin silmiin.
- Haluan antaa sinulle vaihtoehdon. Minun puolestani saat pitää henkesi, kunhan vain lähdet tästä luolasta ja meidän laaksostamme.
Mies ei ehtinyt sanoa enempää, kun lohikäärme huitaisi häntä suomuisella kourallaan. Mies lensi kuin iskun saanut mallassäkki ja rojahti luolan seinää vasten.
- Haluat ”antaa minulle vaihtoehdon!” Sinun puolestasi minä ”saan pitää henkeni!”
Lohikäärmeen sieraimet iskivät kipinää ja tämän silmät paloivat. Mies oli tuupertunut iskun voimasta maahan ja yritti nousta huojuen pystyyn. Fleur kuitenkin paiskasi kouransa miehen selän päälle, pakottaen tämän takaisin maahan. Ihmisen selkä rusahti ilkeästi tämän jäädessä matelijan valtaisan jäsenen massan alle, ja hänen soihtunsa lensi kaaressa ilman halki, sammuen sihahtaen osuessaan luolan kylmänkosteaan lattiaan. Fleur karjui ja veti säälimättömästi miehen ainoan puolustuksen irti tämän tupesta ja viskasi miekan luolan perimmäiseen seinustaan.
Mies tajusi olevansa täysin lohikäärmeen armoilla ja rukoili tätä säästämään henkensä vedoten siihen, että Fleur oli aina ollut oikeudenmukainen ja reilu.
Lohikäärme vaikeni, mutta verenhimo hänen silmissään kyti edelleen vahvana. Miten miehellä oli otsaa tulla kutsumatta hänen kotiinsa ja uhkailla hänen henkeään!
Fleur katsoi inhonsekaista sääliä tuntien kouransa alla rimpuilevaa ihmistä ja muisti yhtäkkiä aivan selvästi ajan melkein kaksisataa vuotta taaksepäin, jolloin hän oli saapunut tähän säälittävään maailmankolkkaan.
Lohikäärme-emiraatti oli lähettänyt hänet hallinnoimaan tätä provinssia sen edellisen hallitsijan kuollessa mystisissä olosuhteissa.
Fleur oli saapunut sekavaan tilanteeseen, jossa hänen edeltäjänsä oli löytynyt kuolleena ja pahoin ruhjoutuneena erään ikivanhan tammen oksistoista.
Emiraatissakin tiedettiin, että vanha Ocboloc oli ollut ”kova käärme” juomaan viskiä, mutta silti kyläläisten hieman replikoinnilta tuntuva vakuuttelu siitä, että tämä olisi vain juonut itsensä todella huonoon kuntoon ja lentänyt juovuspäissään rajuilmassa puuta päin ei vakuuttanut Fleuria. Hän kuulusteli jokaista kyläläistä yksitellen ja käytti magiaansa niihin, jotka eivät kertoneet hänelle koko totuutta.
Houndhillin suku oli tuottanut hänelle tässä kuulustelussa ongelmia, mutta onneksi muut lohikäärmeille tunnusomaiset ominaisuudet olivat tulleet apuun. Vaikka Fleur ei itse ollut koskaan kyennyt syöksemään tulta, niin jo pelkästään rikinkatku ja savu saivat ihmiset reagoimaan yllättävän helposti halutulla tavalla.
Viikkoa saapumisensa jälkeen Fleur oli saanut kiinni viidestä miehestä koostuvan delegaation, joka oli ollut Ocbolocin verisen murhan takana ja vaikka Fleur tappoi, nylki ja asetti miesten ruumiit kylmästi näytteille kylän torille, niin hänen oli kuitenkin ollut pakko antaa mielessään syyllisille hieman sympatiaa. Täysikasvuisen lohikäärmeen murhaaminen (juovuspäisenkin) ja puuhun ripustaminen niin, että se näyttäisi onnettomuudelta oli vaativa tehtävä, lohikäärmeidenkin mittapuulla.
Mutta nyt nuo matelijoiden valtakaudet olivat historiaa.
Ihmiset olivat nousseet kapinaan ja voittaneet lohikäärmeet teknologialla ja suomut taivuttavalla magiallaan. Ihmisten muodostamat armeijat olivat piirittäneet lohikäärme-emiraatin hallinta-, ja päätösalueet yksi toisensa jälkeen, ja lopulta sota oli puhjennut. Lohikäärmeet eivät olleet kauaa katselleet tätä kapinaa, joka heidän silmissään näytti pelkästään orjien mellakalta. He lähtivät taistoon silmissään lupaus helposta voitosta.
Liian myöhään Emiraatti oli kuitenkin tajunnut, ettei kyse ollut yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä, että koko ihmisrotu oli jollakin ilveellä onnistunut ylittämään ulkoisiin piirteisiin, uskontoihin, kulttuureihin ja puhekieliin liittyvät raja-aitansa, ja toimimaan yhtenäisenä kansakuntana yhtä isompaa vihollista vastaan.
Lohikäärmeet hävisivät sodan ja nyt, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen maailmassa eli ja oli -Fleurin tietojen mukaan- vain noin parisen sataa lohikäärmettä, hän mukaan lukien. Osa näistä lohikäärmeistä hallitsi vielä luoksepääsemättömiä ja kaukaisia paikkoja, jonne ihmisten sotakoneet eivät päässeet, mutta heidänkin määränsä väheni ja ylipäätään koko lohikäärmeiden tulevaisuus näytti perin juurin ankealta.
Rockcassedin tapaisten pikkukylien lähialueet olivat ainoita alueita, joissa lohikäärmeet saivat vielä elää ja ihmiset elivät näiden pelossa, mutta silloinkin matelijat lymysivät piilossa luolissaan horroksessa nukkuen, syöden karjaa ja riistaa kerran pari vuodessa.
Ei sitä voinut missään nimessä kutsua elämiseksi! Viha täytti jälleen Fleurin mielen ja tämän suusta sinkosi ulos mustaa rikkipilveä.
- Täällä minä elän kuin jokin mato kirotussa kolossaan samanaikaisesti kun te ihmissaastat tuhoatte ja raiskaatte sen maan jonka Äitijumalatar meille aikojen alussa asuttavaksi loi liekistään!
Fleur painoi miestä voimakkaammin kiinni luolan lattiaa ja tämän kylkiluut halkeilivat yksi kerrallaan. Mies huusi tuskasta veren korskuessa hänen suuhunsa.
- Ja sinä olit valmis ”päästämään” minut elävänä karkuun... Luuletko että olen jokin heinikon kahinaa pelkäävä kyy! Luuletko että minä kavahdan sinun tai kyläläisten varjoja! En helvetissä!
Mies yritti sanoa jotain, mutta Fleur pölläytti silmät leiskuen rikkipilven tämän kasvoille ja lohikäärmeen karjuessa tämän syljessä olevaa suolahappoa roiskui ihmisen kärsiville ja kasvoille. Ilma alkoi haista palaneelta lihalta.
- Me... Me voimme vielä keskustella... Älkää tappako minua... Pyydän!
Lohikäärme katsoi inhoten miehen anelua ja murskasi tämän kaameasti ärjyen yhdellä voimakkaalla painalluksella. Mies korahti viimeisen kerran ennen kuin muuttui rusahtaen tunnistamattomaksi kasaksi verisiä elimiä lohikäärmeen kouran alla.
Fleur antoi vihansa laantua ja hönkäisi ulos viimeiset raivon synnyttämät savupilvet. Ne kiertelivät äkäisesti luolassa ja hajosivat sitten ympäröivään ilmaan. Lohikäärme laski katseensa mieheen ja häntä yökötti. Fleur ei nauttinut tappamisesta, ja nyt luolassa vielä kaiken lisäksi haisi kuolleelta ihmiseltä ja vereltä.
Lohikäärme tallusti niin kauaksi ruumista kuin pystyi ja lysähti vasten luolan seinämää. Viha hiipui, kipunat sammuivat ja surun aallot alkoivat hyökyä hänen sisällään. Mieshän oli ollut täysin viaton. Mikä häneen oli mennyt?
Fleur peitti kasvonsa käsiinsä ja veti repaleiset siipensä ja pitkän piiskamaisen häntänsä kiinni vartaloonsa. Hän antoi periksi tunteilleen ja alkoi itkeä hiljaa kyyneleitä, joiden pullottamisesta moni kiertävä rohdosmyyjä olisi antanut vaikka oikean kätensä.
Lohikäärme nyyhki aikansa ja katsoi sitten kyyneltensä seasta luolan oviaukon suuntaan. Pakkasyötä olisi jäljellä vielä ennen auringonnousua pari tuntia ja Fleur tiesi, että muut Rockcassedilaiset kyllä odottaisivat nyttemmin edesmennyttä miestä tulemaan takaisin, ja jos hän ei palaisi, eivät kyläläisetkään tohtisi enää pelätä, vaan tarttuisivat kukin aseisiin ja lähtisivät yhdessä tuumin tappamaan häntä.
Fleur loi kaipaavan ja hartaan katseen luolaansa, josta käsin hän oli hallinnut tätä laaksoa, mutta tiesi mitä olisi tehtävä. Huokaisten lohikäärme langetti luolan suojaksi kilven, jonka avaamisessa kaupungin taitavammaltakin papilta saattaisi vierähtää tovi ja lähti sitten ulos pesäpaikastaan. Miehen ruumiille hän ei antanut enää ajatustakaan. Itkunsa seassa hän oli rukoillut Äitiä ottamaan tämän ikiaikaisen sielun huomaansa ja kuolemattomia Gerubeja vahtimaan ja kaitsemaan tämän matkaa tästä maailmasta seuraavaan.
Fleur astui ulos luolastaan kirpeään pakkasilmaan, ja heti hänen jylhän viisimetrisen ruumiinsa poistuttua oviaukosta, kalpea hohde ryhtyi leiskumaan maagisesti aukon ympärillä. Kukaan ei astuisi sisään, ennen kuin loitsu raukeaisi.
Kuu heijastui hopeisena valona matelijan sinisistä suomuista tämän tarkkaillessa hiljaa ja vakavana allaan levittyvää näkymää. Luola oli korkealla vuorenseinämässä laakson itäpäädyssä, eikä sinne päässyt kuin kahdella tavalla, joko kävellen pitkin paikoin melkein kulkukelvotonta vuoristopolkua tai sitten lentämällä.
Fleur oli hallinnut tätä provinssia miltei kaksisataa vuotta, mutta nyt sen pienet talviset kylät ja moninaiset kuuran peittämät joet saisivat jäädä ihmisten oman hallinnon alaisuuteen. Syntyisi taisteluita ja monet sukupolvet ylittäviä verikostoja ihmisten hamutessa itselleen sitä, jota eniten arvostivat ja halasivat: valtaa ja hallintoasemaa yli muiden.
Fleur levitti siipensä ja vielä yksi kyynel vieri pitkin hänen suomuista poskeaan ja tippui lumiseen maahan, sulattaen siihen ihmisnyrkin mentävän aukon.
Lohikäärme otti pari askelta taaksepäin ja rynnisti sitten kohti jyrkänteen reunaa hypäten huumaavasti karjuen tyhjyyteen. Fleurin hahmo lensi kohti kuuta, mutta hänen karjuntansa magialla vahvistettu kaiku törmäili joka puolelle laaksoa niin, ettei se voinut olla herättämättä ketään, ja vaikka jokaisen kuulijan sydän täyttyi jäällä ja pelolla, niin tuon petomaisen huudon ainut viesti oli kaikille kuulijoille selvä.
Fleur Sanamahti oli lentänyt pois ja jättänyt tämän laakson iäksi.
Työn tiedot
Fleur Sanamahti
Apostolinkyyti
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1519 sanaa» Työ lisätty: 12.02 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Novellitapainen kirjoitelma yö pimeiltä tunneilta. Saattaa olla osa jotain suurempaa, katsotaan mitä tulevaisuus tuo mukanaan.
Tarkoitus ei ole olla misantropinen... Lohikäärmeet vaan on kivoja. :)
Kommentit
cillana
13:11 // 13.02 - 2008
Jep, ylpeitä otuksia, joita ei parane suututtaa x). Pidän tästä myös toisella lukemiskerralla, tätä lisää. Hehe, mä lähen nyt kouluun.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!