Kaunokirjallisen työn esitys
Mummon Kukkula
Oli satanut jo kaksi kuukautta melkein lakkaamatta. Tulvavesi oli vallannut lähes koko kylän lukuunottamatta Mummon Kukkulaa. Se oli suuri, kaunis kukkula, joka sijaitsi kylän laidalla. Kukkulalla oli pikkuinen kanala ja pieni, harmaa mökki, jossa asui Mummo ja Milja. Mummo oli kyläläisten mukaan asunut sillä kukkulalla niin kauan kuin he vain jaksavat muistaa. Mummo oli vanha, mutta ei liian vanha huolehtiakseen Miljasta.
Milja oli kuusi vuotias, lettipäinen, pieni ja hento tyttö. Hän oli löytynyt vauvana Mummon oven takaa eräänä syyskuisena aamuna. Milja oli villi luonnonlapsi, joka nauroi paljon ja mietti joskus kovin suuriakin asioita. Hän kiipeili puissa, varsinkin Mummon Kukkulan omenapuussa, joka oli ainut puu koko kukkulalla. Aamuisin Milja ruokki Mummon apuna kanat ja juoksi sitten alas metsään kiipeilemään puihin ja leikkimään Metsän Neitoa. Metsän Neito oli kaunis metsän prinsessa, josta Mummo kertoi iltaisin tarinoita. Milja piti kovasti siitä tarinasta.
Nyt kuitenkin kukkulan alapuolella oleva metsä oli veden vallassa ja tulvavesi kiipesi jo ylöspäin kukkulan viertä pitkin. Milja oli ruokkinut kaikki viisi kanaa ja tuli sisälle. Vettä satoi yhä ja pieni Milja oli likomärkä. Mummo kehotti häntä riisumaan märät vaatteet pois ja toi tytölle lämpimän huovan.
- Milloin sade oikein loppuu? Milja kysyi istuutuen pöydän ääreen huopa ympärillään.
- En tiedä, kultaseni. Haluaisitko teetä? Mummo puheli ja ähersi hellan edessä.
- Mummo, mistä sade tulee? Milja kysyi tuijottaen ikkunasta ulos, eikä vastannut Mummon kysymykseen.
Hän tiesi, että Mummo laittaisi hänelle teetä joka tapauksessa, vastaisipa hän mitä tahansa.
- Sade tulee pilvistä. Ne ovat surullisia ja itkevät, koska maailmassa on niin paljon pahoja asioita, Mummo kertoi ja toi kaksi teekuppia pöytään.
Toisesta kupista oli haljennut reunasta pala.
- Mikseivät ne voi jo lopettaa itkemistä? Ei se mitään auta. Itsekin aina sanot, että itkeminen ei höydytä mitään. Parempi on hymyillä ja nauraa, Milja puuskahti.
Hän ei ollut päässyt pitkään aikaan alas metsään leikkimään ja kiipeilemään ja hän kaipasi aurinkoa. Mutta joka aamu, kun hän heräsi ja katsoi ikkunasta ulos, näkyi vain harmaita pilviä ja sadetta.
- Juohan nyt teesi. Kyllä se sade loppuu aikanaan, Mummo sanoi rauhoittavasti ja hymyili Miljalle.
Hänestä itsestäänkin tuntui pahalta, kun Milja ei päässyt ikinä ulos temmeltämään vaan tyttöparan piti istua sisällä mökissä joka päivä.
Seuraavana aamuna Milja seisoi mökin pihalla ja katseli alas kukkulalta. Hänellä oli Mummon paksu takki päällään, ettei kastuisi kovin pahasti. Takki ulottui hänelle nilkkoihin asti ja sen helmat menivät likaisiksi. Kukkulan kaunis virheä ruoho oli melkein kadonnut ja sen tilalle oli tullut pehmeä lieju, jossa Miljan punaiset kumisaappaat olivat hyvin liukkaat. Hän odotteli muonavenettä, joka toi joka aamu ruokaa Miljalle ja Mummolle. He kaksi olivat ainoat, joiden ei ollut tarvinnut lähteä kotoaan tulvaa pakoon. Kaikki muut kyläläiset asuisivat muualla niin kauan kunnes tulva olisi ohi ja kodit olisi saatu taas kuntoon.
Pian muonavene ilmestyi näkyviin ja Milja lähti kulkemaan varovasti alas. Taavetti, heidän entinen naapurinsa, jonka koti oli jäänyt myös tulvan alle, oli taas tuomassa ruokaa. Hän piti kovasti Miljasta ja tahtoi välttämättä hoitaa ruoan kuljetuksen jokaikinen aamu.
- Huomenta. Tässä olisi taas vähän syötävää, Taavetti sanoi hymyilllen lempeästi kirkas silmäiselle Miljalle.
Milja kiitti kauniisti ja kertoi edellisen päivän kuulumiset, kuten joka aamu. Hän kertoi myös kuinka Mummo voi ja olivatko kanat munineet. Taavetti nautti, kun sai kuunnella Miljan lörpötyksiä. Kylässä oli vähän lapsia ja Miljan huolettomat turinat olivat oivaa vaihtelua aikuisten voivotteluihin.
Kauan Milja ei kuitenkaan ehtinyt jutustelemaan, kun oli kiiruhdettava sisälle suojaan. Taavetinkin oli soudettava vielä takaisin ja sade tuntui vain yltyvän. He hyvästelivät toisensa ja Milja juoksi muonakorin kanssa sisälle niin nopeasti kuin vain pienillä jaloillaan pääsi.
- Tässä on Mummo lisää leipää ja voita. Korissa on myös maitopullo ja pullapitko. Koivumäen Riitta oli leiponut sen ihan meitä varten. Hänen mielestään on kamalaa, kun me kaksi ollaan aivan eristyksissä muista. Onko se Mummo sinustakin kamalaa? Milja kyseli Mummolta silmät pyöreänä ja asetteli märkää takkia uunin viereen kuivumaan.
- Ei tietenkään. Mikäs meidän täällä on ollessa, kun Taavettikin tuo leipää ja maitoa joka päivä. Ja onhan meillä kanatkin, joilta saa munia. Oletkos muuten jo ruokkinut ne? Mummo muistutti Miljaa, joka joskus oli hieman hajamielinen.
Tyttö meni aivan hämilleen ja sanoi nolona:
- Ai niin, minä unohdin taas. Anteeksi Mummo. Menen vaikka saman tien.
Mummo ei vastannut mitään vaan hymyili anteeksiantavasti. Milja oli reipas ja ahkera tyttö, hän vain toisinaan unohtui omiin haaveisiinsa.
Milja kipitti pieneen kanalaan, jossa viisi ruskeaa kanaa istui pesässään unisen näköisinä. Milja antoi niille ruokaa ja ne kaikki alkoivat ryntäillä edes takaisin jyvästen perässä. Milja keräsi sillä välin munat pesistä ja laittoi ne esiliinansa taskuun. Sitten hän kertoi kanoille, että ulkona sataa vieläkin, eivätkä ne voi mennä pihalle tepastelemaan. Hän kertoi joka päivä kanoille säätilanteen ja ajatteli, että ne odottivat varmasti yhtä kovasti auringonpaistetta kuin hän itsekin.
Juuri kun hän oli lähdössä takaisin mökkiin, hän huomasi kanalan pimeässä nurkassa jotakin outoa. Miljan sydän hypähti kurkkuun, kun pimeydessä piileskelevä olento liikahti varovasti.
- Kuka siellä? Milja kysyi ääni väristen.
Ei vastausta.
- Vastaa tai suutun! Milja kiljaisi polkaisten kovasti lattiaan.
Kanat säikähtivät ja syöksähtelivät ympäriinsä. Höyheniä leijaili joka puolella.
- Olen Riku, kuului hiljainen vastaus nurkasta.
- Mitä teet meidän kanalan nurkassa? Milja kysyi tuikeana.
- Ajattelin tulla lämmittelemään, Rikuksi osoittautunut olento vastasi.
- Mikset tullut mökkiin? Ei kanalassa lämmitellä. Kanalassa asuvat ja lämmittelevät vain kanat, etkä sinä kuulosta kanalta, Milja sanoi ja tuijotti uteliaana pimeään nurkkaan.
Pelko oli kaikonnut jo ajat sitten. Riku ei sanonut enää mitään, vaan istui ihan hiljaa nurkassaan.
- No tuletko sinä sisälle vai aiotko jäädä sinne? Milja kysyi lopulta.
- Saanko oikeasti tulla? Riku kysyi arasti.
- Tule, tule nyt vaan. Meillä on sisällä pullaakin. Koivumäen Riitta oli leiponut sen. Ja on meillä leipääkin, jos sinulla on nälkä, Milja sanoi ystävällisesti.
Riku nousi seisomaan ja käveli varovaisesti Miljan eteen. Hän oli likainen, pieni poika, jolla oli takkutukka ja pisamia kasvoissa. Hän oli vähän pitempi kuin Milja, muttei paljoa. Milja katsoi häntä päästä varpaisiin ja totesi:
- Oletpa likainen! Mistä sinä oikein tulet?
- Tuolta vaan. Ajelehdin puisen oven päällä tänne, Riku vastasi ujosti katsellen varpaitaan.
Hänellä oli märät vaatteet ja kengätkin olivat pudonneet jonnekin aikoja sitten.
- No mennään sitten. Mutta ensin saat peseytyä ennen kuin tulet ruokapöytään. Mummo sanoo, että vain peikkolapset ovat likaisia syödessään. Ja ethän sinä ole peikkolapsi, vai oletko? Milja kyseli heidän astellessa kanalasta ulos.
- Ei, en minä ole, Riku vannoi ja laahusti varovasti Miljan perässä mökkiin.
Kun he menivät sisälle mökkiin Mummo aivan säikähti pientä likaista Rikua, jonka Milja toi mukanaan. Milja kertoi, että Riku oli ajelehtinut Mummon kukkulalle tulvaveden mukana.
- Herran jestas lapsi kulta, kuinka likainen ja märkä oletkaan! Tulepa tänne niin puhdistan kasvojasi ja annan sinulle kuivaa vaatetta ylle. Milja, laittaisitko teeveden kiehumaan, Mummo pyysi ja vei pelokkaan pojan mennessään.
Milja teki työtä käskettyä ja mietti tohkeissaan Rikun kohtaloa. Hän aivan paloi halusta tietää kaiken Rikusta. Ja hän tiesi, että oli saanut uuden leikkikaverin, eikä ikuisuudelta kestävät sadepäivät olisi enää niin kauhean kyllästyttäviä. Ja Milja piti kovasti Rikun pisamista.
Pian Mummo toi puhtaan Rikun takaisin tupaan. Nyt pojan nätit kasvot näkyivät ja tukkakin oli jollakin tavalla ojennuksessa. Hän kehotti poikaa syömään, joka arasti kävi pöytään istumaan. Milja kaatoi hänelle höyryävää teetä ja antoi palan pullaa. Riku söi pullan ahnaasti poskeensa, muttei uskaltanut pyytää lisää. Mummo antoi hänelle kuitenkin vielä toisen palan ja sanoi, että hän saa syödä niin paljon kuin vain haluaa.
Kun Riku oli kylläinen Milja alkoi kertoa hänelle alhaalla olevasta metsästä ja Metsän Neidosta. Riku kuunteli tarkkaavaisena ja oli täysin hiljaa.
- Heti kun sade loppuu ja tulvavesi on hävinnyt metsästä, minä näytän sinulle, missä Metsän Neito asuu, Milja selitti silmät loistaen.
Oli kivaa, kun oli joku, jolle höpötellä. Mummollekin oli ihan mukavaa jutustella, mutta hänellä oli yleensä jotain muuta tekemistä, ettei hän ehtinyt kuuntelemaan.
- Minä en usko, että Metsän Neito on olemassa, Riku töksäytti yhtäkkiä.
- Onpas! Milja kirkaisi tulistuneena.
Hän oli jo kuvitellut, että Riku olisi mukava poika, mutta hän olikin aivan tyhmä. ”Tottakai Metsän Neito on olemassa”, Milja ajatteli vihaisena.
- Missä se Metsän Neito sitten asuu, nyt kun metsä on veden vallassa? Riku kysyi epäillen yhä.
- No jossain muualla tietysti. Hän tulee heti takaisin, kun tulva on ohi, Milja selitti loukkaantuneena ja meni makuukammariin vuoteelleen istumaan.
Häntä itketti. Riku oli ollut ilkeä sanoessaan, ettei Miljan rakastama Metsän Neito muka ollut olemassa. Hän ei tahtonut enää olla Rikun ystävä.
- Olisi pitänyt jättää se sinne kanalaan, Milja tiuskaisi itsekseen.
Illalla Milja istui yksin pöydän ääressä ja katseli ikkunasta ulos. Sade piiskasi ikkunoita ja oli pimeää. Riku hiipi varovasti hänen vierelleen istumaan ja kuiskasi:
- Ehkä Metsän Neito on sittenkin olemassa.
Milja kääntyi häneen päin ja kysyi hymyillen:
- Haluaisitko salmiakkia? Minä sain sitä kerran lahjaksi ja minulla on sitä vieläkin pienessä rasiassa sängyn alla.
Riku nyökkäsi ja hymyili takaisin. Hänen nenänsä, jossa oli pisamia, meni kippuraan hymyillessä ja se nauratti Miljaa. He söivät vähän salmiakkia ja kummankin suut tulivat aivan mustiksi. Mummo käski pestä kasvot ennen kuin he saisivat kömpiä vuoteeseen.
Aamulla Milja näytti Rikulle kuinka kanat ruokitaan. Hän neuvoi myös, että sillä aikaa kun kanat syövät, täytyy tarkistaa ovatko ne munineet. Rikusta oli hauskaa hoitaa kanoja.
Sen jälkeen he menivät alas odottamaan Taavettia. Rikulla oli jalassaan Mummon isot saappaat, joilla oli hankala kävellä. Hän liukasteli koko ajan ja menetti lopulta tasapainonsa. Hän lensi suoraan takamukselleen pehmeään ruohikkoon, joka oli osaksi pelkkää liejua. Milja nauroi katketakseen ja lensi itsekin pehmeään liejuun takamukselleen. Nyt he kumpikin nauroivat ja Taavetti, joka oli juuri ilmestynyt paikalle, ei osannut muuta kuin vain katsoa hämmästyneenä.
- Kukas sillä Miljalla on oikein mukanaan? hän kysyi, kun lapset olivat lopulta nousseet maasta nauramasta.
- Tämä on Riku. Se asuu nyt meillä, Milja selitti tärkeänä ja otti Taavetin ojentaman ruokapaketin koriinsa.
- Vai että Riku. Mistäs sinä olet tänne tupsahtanut? Taavettti kysyi.
- Tuolta minä vaan ajelehdin, Riku vastasi ujosti.
- Missäs sinun vanhempasi oikein ovat? Taavetti ihmetteli.
- Ei minulla ole vanhempia, Riku vastasi huolettomasti.
Miljan sydäntä lämmitti. He kumpikin olivat orpoja!
Niin päivät kului ja Rikusta ja Miljasta tuli erottomattomat. Sade jatkui yhä ja tulvavesi oli noussut jo pitkälle Mummon Kukkulan viertä pitkin. Milja ja Riku olivat käyneet katsomassa sitä usein.
Eräänä iltapäivänä Milja kysyi ruokapöydässä Mummolta:
- Mummo, entä jos sade ei lopu koskaan ja vesi nousee niin korkeaksi, että koko Mummon Kukkula jää sen alle?
Mummo hörppi teetä, mietti hetken ja sanoi:
- Minä en usko, että vettä tulee enää niin paljon. Sanokaa minun sanoneen, että pian näämme auringon.
Milja ja Riku vilkaisivat toisiaan ja hymyilivät.
Eikä Mummo ollut väärässä. Kului viikko ja eräänä aamuna Milja herätessään näki ikkunasta jotakin todella erikoista. Hän tuijotti ulos siniset silmät pyöreänä ja ryntäsi sitten herättämään Rikua.
- Riku, Riku, herää! Aurinko on tullut takaisin!
Riku pomppasi pystyyn ja kiiruhti pukemaan päälleen. Milja veti jo kirkkaanpunaisia saappaita jalkaansa ja toi Rikullekin Mummon isot saappaat.
He juoksivat riemusta kiljuen ulos ja tanssivat auringonpaisteessa. Maa oli vielä pehmeää sekä märkää ja he kumpikin lensivät kumoon pyöriessään ja hyöriessään. Vaatteet menivät mutaisiksi, mutta he vain nauroivat ja kiljuivat. Mummon Kukkulan omenapuukin näytti virkeämmältä sateen lakatessa. Sen oksat olivat hieman katkeilleet ja muuten kärsineet rajusta sateesta, mutta nyt se näytti jo paljon terveemmältä. Mummo katsoi hymyillen tyytyväisenä harmaan mökin ovelta ja nautti auringonpaisteesta.
Ei mennyt kauaakaan, kun tulvavesi oli kadonnut ja kylää ryhdyttiin korjaamaan. Milja vei Rikun metsään kiipeilemään puihin ja katsomaan Metsän Neidon kotia. Nyt kun Taavetin ei tarvinnut tuoda ruokaa joka aamu veneellä, hän kävi Mummon Kukkulalla aivan muuten vain. Mummo keitti hänelle teetä ja he istuivat monta tuntia rupatellen. Milja sekä Riku kertoivat, kuinka yksi kana oli saanut pieniä, keltaisia poikasia ja kuinka ne kasvoivat hirveän nopeasti. Riku oli saanut antaa niille nimet ja kaikkein kauneimmalle tipulle hän antoi nimeksi Milja. Siitä hyvästä Milja kävi salmiakkia sänkynsä alta ja antoi sitä Rikullekin. Suut värjäytyivät salmiakista taas aivan mustiksi ja sekös heitä nauratti.
Oli satanut jo kaksi kuukautta melkein lakkaamatta. Tulvavesi oli vallannut lähes koko kylän lukuunottamatta Mummon Kukkulaa. Se oli suuri, kaunis kukkula, joka sijaitsi kylän laidalla. Kukkulalla oli pikkuinen kanala ja pieni, harmaa mökki, jossa asui Mummo ja Milja. Mummo oli kyläläisten mukaan asunut sillä kukkulalla niin kauan kuin he vain jaksavat muistaa. Mummo oli vanha, mutta ei liian vanha huolehtiakseen Miljasta.
Milja oli kuusi vuotias, lettipäinen, pieni ja hento tyttö. Hän oli löytynyt vauvana Mummon oven takaa eräänä syyskuisena aamuna. Milja oli villi luonnonlapsi, joka nauroi paljon ja mietti joskus kovin suuriakin asioita. Hän kiipeili puissa, varsinkin Mummon Kukkulan omenapuussa, joka oli ainut puu koko kukkulalla. Aamuisin Milja ruokki Mummon apuna kanat ja juoksi sitten alas metsään kiipeilemään puihin ja leikkimään Metsän Neitoa. Metsän Neito oli kaunis metsän prinsessa, josta Mummo kertoi iltaisin tarinoita. Milja piti kovasti siitä tarinasta.
Nyt kuitenkin kukkulan alapuolella oleva metsä oli veden vallassa ja tulvavesi kiipesi jo ylöspäin kukkulan viertä pitkin. Milja oli ruokkinut kaikki viisi kanaa ja tuli sisälle. Vettä satoi yhä ja pieni Milja oli likomärkä. Mummo kehotti häntä riisumaan märät vaatteet pois ja toi tytölle lämpimän huovan.
- Milloin sade oikein loppuu? Milja kysyi istuutuen pöydän ääreen huopa ympärillään.
- En tiedä, kultaseni. Haluaisitko teetä? Mummo puheli ja ähersi hellan edessä.
- Mummo, mistä sade tulee? Milja kysyi tuijottaen ikkunasta ulos, eikä vastannut Mummon kysymykseen.
Hän tiesi, että Mummo laittaisi hänelle teetä joka tapauksessa, vastaisipa hän mitä tahansa.
- Sade tulee pilvistä. Ne ovat surullisia ja itkevät, koska maailmassa on niin paljon pahoja asioita, Mummo kertoi ja toi kaksi teekuppia pöytään.
Toisesta kupista oli haljennut reunasta pala.
- Mikseivät ne voi jo lopettaa itkemistä? Ei se mitään auta. Itsekin aina sanot, että itkeminen ei höydytä mitään. Parempi on hymyillä ja nauraa, Milja puuskahti.
Hän ei ollut päässyt pitkään aikaan alas metsään leikkimään ja kiipeilemään ja hän kaipasi aurinkoa. Mutta joka aamu, kun hän heräsi ja katsoi ikkunasta ulos, näkyi vain harmaita pilviä ja sadetta.
- Juohan nyt teesi. Kyllä se sade loppuu aikanaan, Mummo sanoi rauhoittavasti ja hymyili Miljalle.
Hänestä itsestäänkin tuntui pahalta, kun Milja ei päässyt ikinä ulos temmeltämään vaan tyttöparan piti istua sisällä mökissä joka päivä.
Seuraavana aamuna Milja seisoi mökin pihalla ja katseli alas kukkulalta. Hänellä oli Mummon paksu takki päällään, ettei kastuisi kovin pahasti. Takki ulottui hänelle nilkkoihin asti ja sen helmat menivät likaisiksi. Kukkulan kaunis virheä ruoho oli melkein kadonnut ja sen tilalle oli tullut pehmeä lieju, jossa Miljan punaiset kumisaappaat olivat hyvin liukkaat. Hän odotteli muonavenettä, joka toi joka aamu ruokaa Miljalle ja Mummolle. He kaksi olivat ainoat, joiden ei ollut tarvinnut lähteä kotoaan tulvaa pakoon. Kaikki muut kyläläiset asuisivat muualla niin kauan kunnes tulva olisi ohi ja kodit olisi saatu taas kuntoon.
Pian muonavene ilmestyi näkyviin ja Milja lähti kulkemaan varovasti alas. Taavetti, heidän entinen naapurinsa, jonka koti oli jäänyt myös tulvan alle, oli taas tuomassa ruokaa. Hän piti kovasti Miljasta ja tahtoi välttämättä hoitaa ruoan kuljetuksen jokaikinen aamu.
- Huomenta. Tässä olisi taas vähän syötävää, Taavetti sanoi hymyilllen lempeästi kirkas silmäiselle Miljalle.
Milja kiitti kauniisti ja kertoi edellisen päivän kuulumiset, kuten joka aamu. Hän kertoi myös kuinka Mummo voi ja olivatko kanat munineet. Taavetti nautti, kun sai kuunnella Miljan lörpötyksiä. Kylässä oli vähän lapsia ja Miljan huolettomat turinat olivat oivaa vaihtelua aikuisten voivotteluihin.
Kauan Milja ei kuitenkaan ehtinyt jutustelemaan, kun oli kiiruhdettava sisälle suojaan. Taavetinkin oli soudettava vielä takaisin ja sade tuntui vain yltyvän. He hyvästelivät toisensa ja Milja juoksi muonakorin kanssa sisälle niin nopeasti kuin vain pienillä jaloillaan pääsi.
- Tässä on Mummo lisää leipää ja voita. Korissa on myös maitopullo ja pullapitko. Koivumäen Riitta oli leiponut sen ihan meitä varten. Hänen mielestään on kamalaa, kun me kaksi ollaan aivan eristyksissä muista. Onko se Mummo sinustakin kamalaa? Milja kyseli Mummolta silmät pyöreänä ja asetteli märkää takkia uunin viereen kuivumaan.
- Ei tietenkään. Mikäs meidän täällä on ollessa, kun Taavettikin tuo leipää ja maitoa joka päivä. Ja onhan meillä kanatkin, joilta saa munia. Oletkos muuten jo ruokkinut ne? Mummo muistutti Miljaa, joka joskus oli hieman hajamielinen.
Tyttö meni aivan hämilleen ja sanoi nolona:
- Ai niin, minä unohdin taas. Anteeksi Mummo. Menen vaikka saman tien.
Mummo ei vastannut mitään vaan hymyili anteeksiantavasti. Milja oli reipas ja ahkera tyttö, hän vain toisinaan unohtui omiin haaveisiinsa.
Milja kipitti pieneen kanalaan, jossa viisi ruskeaa kanaa istui pesässään unisen näköisinä. Milja antoi niille ruokaa ja ne kaikki alkoivat ryntäillä edes takaisin jyvästen perässä. Milja keräsi sillä välin munat pesistä ja laittoi ne esiliinansa taskuun. Sitten hän kertoi kanoille, että ulkona sataa vieläkin, eivätkä ne voi mennä pihalle tepastelemaan. Hän kertoi joka päivä kanoille säätilanteen ja ajatteli, että ne odottivat varmasti yhtä kovasti auringonpaistetta kuin hän itsekin.
Juuri kun hän oli lähdössä takaisin mökkiin, hän huomasi kanalan pimeässä nurkassa jotakin outoa. Miljan sydän hypähti kurkkuun, kun pimeydessä piileskelevä olento liikahti varovasti.
- Kuka siellä? Milja kysyi ääni väristen.
Ei vastausta.
- Vastaa tai suutun! Milja kiljaisi polkaisten kovasti lattiaan.
Kanat säikähtivät ja syöksähtelivät ympäriinsä. Höyheniä leijaili joka puolella.
- Olen Riku, kuului hiljainen vastaus nurkasta.
- Mitä teet meidän kanalan nurkassa? Milja kysyi tuikeana.
- Ajattelin tulla lämmittelemään, Rikuksi osoittautunut olento vastasi.
- Mikset tullut mökkiin? Ei kanalassa lämmitellä. Kanalassa asuvat ja lämmittelevät vain kanat, etkä sinä kuulosta kanalta, Milja sanoi ja tuijotti uteliaana pimeään nurkkaan.
Pelko oli kaikonnut jo ajat sitten. Riku ei sanonut enää mitään, vaan istui ihan hiljaa nurkassaan.
- No tuletko sinä sisälle vai aiotko jäädä sinne? Milja kysyi lopulta.
- Saanko oikeasti tulla? Riku kysyi arasti.
- Tule, tule nyt vaan. Meillä on sisällä pullaakin. Koivumäen Riitta oli leiponut sen. Ja on meillä leipääkin, jos sinulla on nälkä, Milja sanoi ystävällisesti.
Riku nousi seisomaan ja käveli varovaisesti Miljan eteen. Hän oli likainen, pieni poika, jolla oli takkutukka ja pisamia kasvoissa. Hän oli vähän pitempi kuin Milja, muttei paljoa. Milja katsoi häntä päästä varpaisiin ja totesi:
- Oletpa likainen! Mistä sinä oikein tulet?
- Tuolta vaan. Ajelehdin puisen oven päällä tänne, Riku vastasi ujosti katsellen varpaitaan.
Hänellä oli märät vaatteet ja kengätkin olivat pudonneet jonnekin aikoja sitten.
- No mennään sitten. Mutta ensin saat peseytyä ennen kuin tulet ruokapöytään. Mummo sanoo, että vain peikkolapset ovat likaisia syödessään. Ja ethän sinä ole peikkolapsi, vai oletko? Milja kyseli heidän astellessa kanalasta ulos.
- Ei, en minä ole, Riku vannoi ja laahusti varovasti Miljan perässä mökkiin.
Kun he menivät sisälle mökkiin Mummo aivan säikähti pientä likaista Rikua, jonka Milja toi mukanaan. Milja kertoi, että Riku oli ajelehtinut Mummon kukkulalle tulvaveden mukana.
- Herran jestas lapsi kulta, kuinka likainen ja märkä oletkaan! Tulepa tänne niin puhdistan kasvojasi ja annan sinulle kuivaa vaatetta ylle. Milja, laittaisitko teeveden kiehumaan, Mummo pyysi ja vei pelokkaan pojan mennessään.
Milja teki työtä käskettyä ja mietti tohkeissaan Rikun kohtaloa. Hän aivan paloi halusta tietää kaiken Rikusta. Ja hän tiesi, että oli saanut uuden leikkikaverin, eikä ikuisuudelta kestävät sadepäivät olisi enää niin kauhean kyllästyttäviä. Ja Milja piti kovasti Rikun pisamista.
Pian Mummo toi puhtaan Rikun takaisin tupaan. Nyt pojan nätit kasvot näkyivät ja tukkakin oli jollakin tavalla ojennuksessa. Hän kehotti poikaa syömään, joka arasti kävi pöytään istumaan. Milja kaatoi hänelle höyryävää teetä ja antoi palan pullaa. Riku söi pullan ahnaasti poskeensa, muttei uskaltanut pyytää lisää. Mummo antoi hänelle kuitenkin vielä toisen palan ja sanoi, että hän saa syödä niin paljon kuin vain haluaa.
Kun Riku oli kylläinen Milja alkoi kertoa hänelle alhaalla olevasta metsästä ja Metsän Neidosta. Riku kuunteli tarkkaavaisena ja oli täysin hiljaa.
- Heti kun sade loppuu ja tulvavesi on hävinnyt metsästä, minä näytän sinulle, missä Metsän Neito asuu, Milja selitti silmät loistaen.
Oli kivaa, kun oli joku, jolle höpötellä. Mummollekin oli ihan mukavaa jutustella, mutta hänellä oli yleensä jotain muuta tekemistä, ettei hän ehtinyt kuuntelemaan.
- Minä en usko, että Metsän Neito on olemassa, Riku töksäytti yhtäkkiä.
- Onpas! Milja kirkaisi tulistuneena.
Hän oli jo kuvitellut, että Riku olisi mukava poika, mutta hän olikin aivan tyhmä. ”Tottakai Metsän Neito on olemassa”, Milja ajatteli vihaisena.
- Missä se Metsän Neito sitten asuu, nyt kun metsä on veden vallassa? Riku kysyi epäillen yhä.
- No jossain muualla tietysti. Hän tulee heti takaisin, kun tulva on ohi, Milja selitti loukkaantuneena ja meni makuukammariin vuoteelleen istumaan.
Häntä itketti. Riku oli ollut ilkeä sanoessaan, ettei Miljan rakastama Metsän Neito muka ollut olemassa. Hän ei tahtonut enää olla Rikun ystävä.
- Olisi pitänyt jättää se sinne kanalaan, Milja tiuskaisi itsekseen.
Illalla Milja istui yksin pöydän ääressä ja katseli ikkunasta ulos. Sade piiskasi ikkunoita ja oli pimeää. Riku hiipi varovasti hänen vierelleen istumaan ja kuiskasi:
- Ehkä Metsän Neito on sittenkin olemassa.
Milja kääntyi häneen päin ja kysyi hymyillen:
- Haluaisitko salmiakkia? Minä sain sitä kerran lahjaksi ja minulla on sitä vieläkin pienessä rasiassa sängyn alla.
Riku nyökkäsi ja hymyili takaisin. Hänen nenänsä, jossa oli pisamia, meni kippuraan hymyillessä ja se nauratti Miljaa. He söivät vähän salmiakkia ja kummankin suut tulivat aivan mustiksi. Mummo käski pestä kasvot ennen kuin he saisivat kömpiä vuoteeseen.
Aamulla Milja näytti Rikulle kuinka kanat ruokitaan. Hän neuvoi myös, että sillä aikaa kun kanat syövät, täytyy tarkistaa ovatko ne munineet. Rikusta oli hauskaa hoitaa kanoja.
Sen jälkeen he menivät alas odottamaan Taavettia. Rikulla oli jalassaan Mummon isot saappaat, joilla oli hankala kävellä. Hän liukasteli koko ajan ja menetti lopulta tasapainonsa. Hän lensi suoraan takamukselleen pehmeään ruohikkoon, joka oli osaksi pelkkää liejua. Milja nauroi katketakseen ja lensi itsekin pehmeään liejuun takamukselleen. Nyt he kumpikin nauroivat ja Taavetti, joka oli juuri ilmestynyt paikalle, ei osannut muuta kuin vain katsoa hämmästyneenä.
- Kukas sillä Miljalla on oikein mukanaan? hän kysyi, kun lapset olivat lopulta nousseet maasta nauramasta.
- Tämä on Riku. Se asuu nyt meillä, Milja selitti tärkeänä ja otti Taavetin ojentaman ruokapaketin koriinsa.
- Vai että Riku. Mistäs sinä olet tänne tupsahtanut? Taavettti kysyi.
- Tuolta minä vaan ajelehdin, Riku vastasi ujosti.
- Missäs sinun vanhempasi oikein ovat? Taavetti ihmetteli.
- Ei minulla ole vanhempia, Riku vastasi huolettomasti.
Miljan sydäntä lämmitti. He kumpikin olivat orpoja!
Niin päivät kului ja Rikusta ja Miljasta tuli erottomattomat. Sade jatkui yhä ja tulvavesi oli noussut jo pitkälle Mummon Kukkulan viertä pitkin. Milja ja Riku olivat käyneet katsomassa sitä usein.
Eräänä iltapäivänä Milja kysyi ruokapöydässä Mummolta:
- Mummo, entä jos sade ei lopu koskaan ja vesi nousee niin korkeaksi, että koko Mummon Kukkula jää sen alle?
Mummo hörppi teetä, mietti hetken ja sanoi:
- Minä en usko, että vettä tulee enää niin paljon. Sanokaa minun sanoneen, että pian näämme auringon.
Milja ja Riku vilkaisivat toisiaan ja hymyilivät.
Eikä Mummo ollut väärässä. Kului viikko ja eräänä aamuna Milja herätessään näki ikkunasta jotakin todella erikoista. Hän tuijotti ulos siniset silmät pyöreänä ja ryntäsi sitten herättämään Rikua.
- Riku, Riku, herää! Aurinko on tullut takaisin!
Riku pomppasi pystyyn ja kiiruhti pukemaan päälleen. Milja veti jo kirkkaanpunaisia saappaita jalkaansa ja toi Rikullekin Mummon isot saappaat.
He juoksivat riemusta kiljuen ulos ja tanssivat auringonpaisteessa. Maa oli vielä pehmeää sekä märkää ja he kumpikin lensivät kumoon pyöriessään ja hyöriessään. Vaatteet menivät mutaisiksi, mutta he vain nauroivat ja kiljuivat. Mummon Kukkulan omenapuukin näytti virkeämmältä sateen lakatessa. Sen oksat olivat hieman katkeilleet ja muuten kärsineet rajusta sateesta, mutta nyt se näytti jo paljon terveemmältä. Mummo katsoi hymyillen tyytyväisenä harmaan mökin ovelta ja nautti auringonpaisteesta.
Ei mennyt kauaakaan, kun tulvavesi oli kadonnut ja kylää ryhdyttiin korjaamaan. Milja vei Rikun metsään kiipeilemään puihin ja katsomaan Metsän Neidon kotia. Nyt kun Taavetin ei tarvinnut tuoda ruokaa joka aamu veneellä, hän kävi Mummon Kukkulalla aivan muuten vain. Mummo keitti hänelle teetä ja he istuivat monta tuntia rupatellen. Milja sekä Riku kertoivat, kuinka yksi kana oli saanut pieniä, keltaisia poikasia ja kuinka ne kasvoivat hirveän nopeasti. Riku oli saanut antaa niille nimet ja kaikkein kauneimmalle tipulle hän antoi nimeksi Milja. Siitä hyvästä Milja kävi salmiakkia sänkynsä alta ja antoi sitä Rikullekin. Suut värjäytyivät salmiakista taas aivan mustiksi ja sekös heitä nauratti.
Työn tiedot
Mummon Kukkula
Nuohooja
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1854 sanaa» Työ lisätty: 23.02 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Taas tämmöinen joku lasten tarina... :D Tuli kirjoitettua ihan yhtäkkiä ja ehkä on vähän sen näköinenkin. Saatanpa kirjoittaa jatkoakin tälle raapustukselle, koska pidän tarinan Milja tytöstä. Hänestä saisi kehiteltyä vaikka minkälaista juttua.
Anteeksi, jos on taas kirjoitusvirheitä. On muuten ärsyttävää, kun kappalejaot pitää tehdä enterillä, eikä sisennystä saa tehtyä. :/
Kommentit
Wolfheart
17:39 // 07.09 - 2008
Hyvää tekstiä, harvinaisesti jaksoin lukea näytöltä näinkin pitkän ihan alusta loppuun. Valmista tekstiä myös, tätä lukis mieluusti kirjasta, tykkään tunnelmasta tässä.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!