Kaunokirjallisen työn esitys
Valhe
Olipa kerran nuori nainen, joka kohtasi elämänsä rakkauden. Tai ainakin hän kuvitteli ja tunsi niin sydämessään. Hän tapasi tuon miehen mykkäelokuvissa Prahassa eräänä syksynä. Sinä iltana satoi vettä, ja naisella, kutsun häntä tässä tarinassa Adaksi, oli musta sateenvarjo mukanaan. Hän oli hyvin kaunis ja pitkä vartaloltaan, ja hänellä oli olkapäille ulottuva, kihara musta tukka. Hän oli pukeutunut mustaan mekkoon ja pitkään mustaan takkiin. Hän istui keskimmäisellä rivillä. Charlie Chaplinin vanha klassikko "Kulkuri" alkoi pyörimään valkokankaalla. Ada unohti koko ulkomaailman, vajosi ajattomaan, mustavalkoisen kuvan taikamaailmaan. Hän unohti uneliaan työn pienen elokuvateatterin lipun myyjänä. Hän unohti pienen, nuhruisen asuntonsa eteläisessä kaupungissa. Hän unohti hetkeksi itsensä ja oman tyytymättömyytensä elämänsä tasaiseen virtaan. Mies istui hänen edessään, viistosti oikealla mustassa puvussaan. Ada katsoi tahtomattaan elokuvan ajan lyhyin hetkin miehen kaunista, terävää profiilia.
Elokuvan jälkeen Ada jäi jostain kumman syystä eteisaulaan katsomaan elokuvajulistetta Greta Garbon elokuvasta Elämän valhe. Hän katsoi sivusilmällä, kuinka tuo vieras mies pysähtyi hänen viereensä. He olivat molemmat hiljaa ja katsoivat Greta Garbon kohtalokkaita kasvoja. Nainen katsoi miestä uteliaana, toivoen olematta liian tunkeileva. Hän näytti aivan joltain vanhan klassikon näyttelijältä, salaperäiseltä ja komealta nuorelta mieheltä. Hän oli pitkä ja laiha, ei lainkaan lihaksikasta urheilijatyyppiä. Hänellä oli musta, lyhyt tukka ja tummat, kauniit ja surulliset silmät. Mies katsoi häneen sitten mietteliäänä.
"Olemmeko nähneet joskus ennen", mies kysyi sitten kasvot totisina.
"En usko", hän vastasi.
"Tuo oli muuten Chaplinin parhaita elokuvia. Mitäs pidit siitä?"
"Pidin siitä kovasti. Se oli hauska ja samalla surumielinen", Ada sanoi.
Mies nosti mustan takkinsa kaulukset.
"Olen muuten Sebastian", mies esitteli itsensä ja ojensi kätensä.
"Ada", nainen sanoi ja tarttui mieheen käteen lujasti.
"Lähdetkö kahville tuohon vastapäiseen kahvilaan?"
"Mielelläni."
"Minun on tultava sateenvarjosi alle, etten kastu", Sebastian totesi.
Ada avasi sateenvarjonsa, jonka alla he molemmat kävelivät rivakasti kohta kahvilaa. Satoi kaatamalla ja kaupunki hohti hopeanharmaana illan hämärässä.
Näin he siis tapasivat ensimmäisen kerran, viettivät aikaa yhdessä juoden kahvia ja teetä, keskustellen vanhoista elokuvista, musiikista, kirjallisuudesta, taiteesta. He molemmat pitivät klassisesta musiikista, bluesista, sekä Milan Kunderan kirjoista. He molemmat kävivät katsomassa yksin keskiviikkoiltaisin mykkäelokuvia pienessä teatterissa. Sebastian kertoi olevansa tsekin kielen opiskelija yliopistolla, kolmas vuosi oli meneillään. Hän oli julkaissut myös ensimmäisen runokokoelmansa, Kielletty puutarha, vuosi sitten. Ada oli häikäistynyt, lumoutunut ja tunsi syvää yhteyttä tuon vieraan miehen kanssa, jolla hän huomasi olevan myös hyvin kauniit ja herkät kädet. Ada kertoi taas opiskelevansa ranskalaista kirjallisuutta yliopistolla ja olevansa töissä tuon elokuvateatterin, jossa he tapasivat, lipunmyyjänä muutaman iltana viikossa. Näin he keskustelivat molemmille tutuista ja läheisistä aiheista pari tuntia. Sitten he vaihtoivat puhelinnumerot ja sopivat tapaavansa perjantai-iltana samassa paikassa puoli seitsemältä.
He olivat tapailleet jo pari kuukautta, käyden elokuvissa ja kävelyillä Prahan historiallisilla kaduilla ja Kaarlen sillalla. He olivat käyneet kuuntelemassa pubissa englantilaisen blues-bändin esitystä. He kävivät yhdessä kirjastossa, kirjakaupoissa, divareissa ja levykaupoissa. Keskusteltavaa riitti. Sitten Sebastian ehdotti yhteistä iltaa hänen luonaan vanhoja elokuvia katsellen ja teetä juoden. Näin he alkoivat viettää aikaa myös toistensa pienillä asunnoilla, Sebastianin asunto sijaitsi läntisessä kaupungissa. Opiskelut ja työt sujuivat siinä sivussa. Eräänä iltana Sebastian näytti hänelle runojansa, ja Ada oli vallan ihastunut synkän romanttisiin aiheisiin. He alkoivat viettää öitä toistensa luona. Ada oli löytänyt sukulaissielunsa ja hän toivoi, että mies tunsi samoin häntä kohtaan. Hän saattoi aistia miehen jokaisesta katseesta, kosketuksesta ja sanasta hänen tuntevat yhtä intohimoisesti ja syvästi häntä kohtaan. Mies luki vakavana, surumielinen, tuttu häivähdys silmissään hänelle runojaan syvällä, matalalla ja aistikkaalla äänellä. Sebastian kirjoitti runoja Adasta, ja hänen sydämensä oli pakahtua, kun mies luki sydänverellään kirjoittamiaan taideteoksiaan hänelle. Mies elehti puhuessaan kauniilla käsillään kiihkeästi.
Ada salasi alkuun mieheltä yhden pienen asian, joka oli kauneusvirhe hänen täydellisessä ruumiissaan ja niin myös sielussaan. Hän oli likinäköinen ja joutui käyttämään piilolinssejä, oli käyttänyt niitä jo viisi vuotta. Hän oli ennen käyttänyt myös silmälaseja, mutta ei tuntenut niitä luontevasti osaksi ulkonäköään. Suuret, pähkinänruskeat silmät olivat hänen parhain piirteensä. Tuo oli pieni turhamainen piirre hänen luonteessaan. Mutta kaikillahan oli salaisuuksia, eikö vain, näin hän vakuutti itselleen. Lopulta eräänä aamuna hän laittoi kylpyhuoneessaan piilolinssejä, eikä välittänyt, vaikka Sebastian tuli siihen ja näki kaiken.
"Ai, en tiennyt, että käytät noita", mies totesi.
"Olen käyttänyt jo viisi vuotta. Olen puolisokea ilman piilolinssejä", hän hymähti.
"Hmm. Minusta jotkut naiset ovat seksikkäitä mustasankaisissa älykkölaseissa."
Eikä siitä sen enempää puhuttu. Ada ei edes ajatellut alkaa käyttää silmälaseja, vaikka ne tuskin häntä nykyään rumentaisivat. Hän meni eräänä aamuna
silmälääkärille, kertomatta mitään poikaystävälleen, Sebastianille. Lääkäri tutki hänen silmänsä ja totesi:
"Sinun näkösi on ikävä kyllä huonontunut. Parin vuoden päästä perinnöllinen silmäsairaus, joka on kehittynyt pahaksi, voi tuhota näkösi kokonaan. Joudut siksi leikkaukseen."
Ada oli shokissa. Hän saattaisi menettää näkönsä. Aivan niin kuin äiti oli nyt puolisokea ja isoäiti häntä ennen. Ja miten hän sitten selviäisi elämästään? Kuinka Sebastian voisi haluta hänet näkövammaisena ja virheellisenä naisena? Hän ilmoittautui lääkärin hakemukseen leikkaukseen, joka olisi kuukauden päästä. Hän meni kotiin, ja halusi olla hetken yksin, ennen Sebastianin tapaamista. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja hän vajosi sohvalle teekupin kanssa ja murehti tulevaisuuttaan ehkä sokeana. Miten hän voisi liikkua yliopistolla ilman saattajaa tai käydä asioilla kaupungilla, työstä nyt puhumattakaan. Siinä omaa kurjuuttaan voivotellessaan hän keksi mainion idean. Ajatus vain putkahti hänen mieleensä kuin valo, toivon liekki pimeydessä. Hän päätti toteuttaa ajatuksensa, tuon nerokkaan ideansa heti illalla, kun hän tapaisi Sebastianin. Ehkä toivo ei ollut vielä menetetty.
Illalla Sebastian palasi yliopiston kirjastolta Adan asunnolle. He halasivat ja suutelivat, kuten aina. Päivittäinen ero vain lisäsi heidän kaipuunsa runollisuutta.
"Sebastian, minun täytyy kertoa sinulle nyt jotain tärkeää."
Mies istui hänen viereensä sohvalle ja tarttui hänen käsiinsä katse täynnä huolta ja välittämistä.
"Tänä aamuna en ollut luennolla, koska huomasin jotain vakavaa. En nähnyt kunnolla eteeni edes piilolasit silmissäni. Näen vain huoneen ääriviivat ja nyt sinutkin vain sumuisena hahmona."
"Ei voi olla niin, miten kamalaa", huudahti nuori runoilija riutuvasti.
"Soitin silmälääkärille, ja hän sanoi, että perinnöllinen sairaus voi tuhota näköni pian, jopa kuukaudessa. Vielä ei tiedetä, auttaisiko leikkaus tilaani. Kävin Giselan kanssa tänään lääkärillä ja hän ei osaa vielä sanoa, voiko leikkausta tehdä ja miten nopeasti."
Ada nyyhkäisi keräten myötätuntoa ja Sebastian veti hänet syliinsä lempeästi.
"Miksi et kertonut minulle heti? Mikä tragedia, kaunis, täydellinen muusani. Mutta tämä haava tekee sinusta vain entistä kauniimman minun silmissäni", hän henkäisi romantikon intohimossaan.
"Todellako, Sebastian? Minä jaksan mitä vain tuleman pitää, jos sinä olet tukenani, niin kuin olet ollut vieressäni nämä kuusi kuukautta jo."
"Sinä olet minun elämäni nainen, Ada. Minun sydämeni kuuluu sinulle, tiedäthän sinä sen!"
Koskaan ei ennen ollut miehen ääni ollut niin paljon täynnä tunnetta ja lämpöä. Ada oli varma, että hän suunnitelmansa tulisi onnistumaan. Hän oli valmis
laittamaan heidän ainutlaatuisen, samalla niin hauraan rakkautensa koetukselle.
Siitä päivästä lähtien Sebastian saattoi Adan aina luennolle ja haki hänet seuraavalle, huolehti ja hoivasi häntä kuin lasta. Ada teki salaa muistiinpanoja luennoilla ja sanoi miehelle saavansa niiden kopiot opiskelutoveriltaan. Sebastian haki hänelle yliopiston ruokalassa lounastarjottimen. Onneksi Ada pystyi vielä syömään itse. He viettivät iltaisin paljon aikaa Adan asunnolla ja Sebastian muutti tuoksi kuukaudeksi lopulta asumaan hänen luokseen. Ada oli ottanut kuukauden vapaata töistä opiskelukiireiden tähden. Sebastian kirjoitti kuin horkassa ja kuumeessa runoja iltamyöhälle asti. Hän luki niitä Adalle ääni väristen. Runot olivat täynnä tuskaa ja paljon synkempiä kuin ennen, hän kirjoitti rakastetulle, joka pian sokeutuisi maailman kauneudelle, väreille, varjoille, valolle. Hänen muusansa ei nähnyt enää elokuvia, eikä lukea kirjoja. Pian vain musiikki olisi hänen äänensä, mielikuvansa maailmasta ikuisessa pimeydessä. He kuuntelivat vanhoja levyjä ja kietoutuivat toisiinsa kuin hukkuvat.
Kuukausi kului näin, ja Sebastianin seuraava runokokoelma alkoi valmistua. Se oli teemaltaan synkkä, melankolinen ja lyyrisyydessään henkeäsalpaavan kaunis. Teoksen nimi oli "Sokeat silmäsi näkevät minut". Varsinkin runo "Siipirikkoni" kosketti häntä syvästi. Ada puhkesi kyyneliin, kun oli kerran yksin ja mietti mitä olikaan tullut tehtyä, ja tekojensa seurauksia. Sinä iltana hän päätti kertoa Sebastianille huomisesta silmäleikkauksesta, joka suurella varmuudella pelastaisi hänen näkönsä. Mies istui keittiön pöydän ääressä lukemassa lehteä ja juomassa teetä, kun Ada paljasti salaisuuden.
"Lääkäri soitti tänään minulle. Minä menen huomenna silmäleikkaukseen, joka pelastaa näköni. Näen jo yllättäen nyt paremmin. Näen sinut, Sebastian."
Mies katsoi häntä kuin ei uskoisi kuulemaansa,
"Miten onnellinen olen puolestasi. Kivi putosi rinnaltani, toivottoman surun verho haipuu hitaasti pois. Sinä näet taas!"
"Voi Sebastian, olen niin onnellinen!"
He halasivat ja suutelivat ja itkivät yhdessä tätä hyvän onnen sanomaa.
Seuraavana aamuna Ada meni sairaalaan leikkaukseen. Hän toipui sen jälkeen päivän sairaalassa ja siteet silmillä kaksi viikkoa kotona potilaana. Sebastian huolehti hänen kaikista tarpeistaan omistautuneena, auttoi hänet kylpyhuoneeseen vessaan ja suihkuun, syötti hänelle ruokaa kuin avuttomalle lapselle, peitteli hänet iltaisin vuoteeseen. Hän kirjoitti iltamyöhälle asti ja unohti koko ulkomaailman ja hänetkin hetkeksi. Ada tunsi silti, kuinka he lähentyivät toisiansa, heidän välillään oleva side vahvistui. Hän nukkui rauhallista unta ja heräsi tilapäiseen sokeuteensa positiivisin mielin. He uskoivat, että hän näkisi hyvin pian ilman piilolinssejä.
Kahden viikon päästä Ada ja Sebastian olivat sairaalassa lääkärin vastaanotolla. Siteet poistettiin. Ada räpytteli jännittyneenä silmiään. Hetken huone pyöri hänen aroissa silmissään ja ihmishahmojen tarkentaminen oli hidasta. Sitten terävöityivät hänen rakkaan miehensä ihanat kasvot hänen silmiensä eteen. Hän ei ollut enää sokea tyttöparka, hän näki taas. Hän oli taas täydellinen ja kaunis, se nainen, jota Sebastian rakasti ja jolle oli kirjoittanut runokirjan.
"Minä näen!" hän huudahti.
"Kiitos jumalille, jos sellaisia on olemassa", Sebastian sanoi hymyillen säteillen ja kätteli sitten lääkäriä kiitokseksi.
He menivät onnellisina kotiin, laittoivat juhlan kunniaksi japanilaista ruokaa, joivat punaviiniä ja söivät jälkiruuaksi sitruunasorbettia,
"Minun tyttöni näkee taas", Sebastian sanoi ja tarttui pöydän yli Adan käteen.
"Kiitos sinulle, että olet olemassa. Sinä pelastit tuellasi minun näköni."
Seuraavat viikot kuluivat onnen huumassa. Ada alkoi käydä taas normaalisti yksin luennoilla ja iltaisin töissä elokuvateatterissa. He kävivät yhdessä elokuvissa ja kiertelivät kaupungilla kaupoissa, taidegallerioissa ja museoissa. He kävivät katsomassa Greta Garbon elokuvan "Elämän valhe". Elokuvan nimi oli jotenkin uhkaavan enteellinen, että Ada tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiitä pitkin.
Sebastian alkoi kirjoittaa usein jo päivällisen jälkeen, hän kun muutti asumaan lopulta Adan luo pitäen silti oman asuntonsa varalla ja käyden siellä joskus. Yhtenä päivänä Sebastian kävi viemässä kirjansa kustantajalle. Hän tuli takaisin jännittyneenä ja Ada halasi häntä innostuneena kotona. Viikon päästä tuli soitto kustantajalta. Runokirja julkaistaisiin seuraavana syksynä. He juhlivat sinä iltana kahden kesken tehden pastaa ja juoden punaviiniä. Heidän onnellaan ei ollut rajaa silloin.
Sebastian alkoi olla enemmän kuin tavallista omissa maailmoissaan. Omissa taiteellisissa sfääreissään, niin kuin Ada ajatteli hieman loukkaantuneena. Nythän heillä oli kaikki aika olla yhdessä. Mutta hän oli valmis uhrautumaan miehensä uran tähden, ja hän oli jo kerran tehnyt pienen "uhrauksen" todistaakseen itselleen, että heidän rakkautensa kesti koettelemukset kuin vankka, syvään juurtunut puu myrskyt. Kului viikko, ja Sebastian koski häneen yleensä hajamielisenä keittiössä suudellen poskelle tai silittäen selkää ja tuli vuoteeseen vasta pikkutunneilla ja heräsi vasta iltapäivän luennoille.
Hän istui usein iltaisin tietokoneen äärellä ja tuijotti kulmat kurtussa, surumielisenä ja mietteliäänä mustaa kuvaruutua. Sen täytyi olla se "writer's block", Ada rauhoitti mieltään. Miehestä oli alkanut tulla ärtyisä. Kun Ada kysyi, eikö kirjoittaminen luonnistu, mies vain urahti jotain. Kun hän pyysi tätä katsomaan elokuvaa kanssaan olohuoneeseen, mies yleensä sanoi, että "myöhemmin". Joskus he katsoivat elokuvaa sohvalla valot sammuksissa ja Ada painautui miehen kainaloon kuten ennen. Mies silitti jotenkin poissaolevana hänen päätään ja oli aivan kuin toisella planeetalla.
"Missä sinä olet?" kysyi Ada kerran huolissaan.
"Ymm?"
Tai:
"Sebastian! Herätys!"
"Ah, anteeksi. Yritän kirjoittaa."
"Olet tuijottanut tyhjää kuvaruutua jo pari tuntia."
Sitten alkoivat yksinäiset illat hieman häiritä Adaa. Sebastian oli omissa menoissaan enemmän kuin koskaan. Hän sanoi näkevänsä opiskelutovereita ja ystäviään mieluummin yksin. Adasta tuntui kuin he olisivat hitaasti mutta vääjäämättömästi alkaneet etääntyä toisistaan. Hän yhä rakasti palavasti miestä ja kaipasi heidän läheisiä, erityisiä hetkiään yhdessä. Luentojen jälkeen hän kiersi kirjakaupoissa yksin, kävi ostamassa levyjä yksin. Blues-keikoilla hän kävi tyttöystäviensä kanssa. Hänen mieltään virkisti keskustella ystävien kanssa pitkästä aikaa. Hän ja Sebastian olivat pitkään olleet kiinni toisissaan, kuin siamilaiset kaksoset hänen sairastamisensa takia. Nyt hänestä tuntui, kuin heidät kaksi olisi repäisty väkivalloin irti toisistaan. Hänellä oli orpo, irrallinen olo kuin hän olisi jotenkin vielä vajavaisempi kuin koskaan ennen.
Kerran hän istui elokuvateatterissa valot jo pimeinä, kun eturiville oikealle istui tutun näköinen mies punatukkaisen tytön kanssa. Tuttu musta puku päällä, että se kehtasi. Eikä ollut tuosta tytöstä kertonut mitään hänelle. Hän rauhoitti, mieltään, että sen täytyi olla väärinkäsitys, se oli joku opiskelutoveri vain. Sebastian asui yhä hänen luonaan. Hän rakasti Adaa, eikä ketään muuta koko maailmassa. Tuska ja pelko kuitenkin kouraisivat hänen vatsaansa. Hän ei oikein pystynyt keskittymään Greta Garbon klassikkoon nimeltä Inspiratio. Mistä Sebastian kuvitteli löytävän kadonneen inspiraationsa? Elokuvissa seksikkään punapään kanssa vai?
Hän seisoi eteisaulassa katsomassa Greta Garbon elokuvajulistetta aivan niin kuin silloin ennen yli puoli vuotta sitten. Hänellä oli yllään sama musta mekko ja musta takki kuin silloin ennen, nyt oli vain kevät. Mies ja vieras nainen lähestyivät heitä. Ada kääntyi vastaanottamaan heidät tyynen rauhallisesti, kuin nainen epäilyksen alla olevan miehensä vanhoissa elokuvissa. Tärkeintä oli olla viileä, tyylikäs ja elegantti, niin kuin Greta Garbo.
"Sebastian, mikä yllätys nähdä sinut täällä tänä iltana", Ada sanoi hymyillen raudanlujasti.
"Ada. Tuota, minä en ehtinyt ilmoittaa sinulle. Tässä on Maria samalta luennolta, jolla käyn. Pyysin häntä elokuviin ja ja..", mies hieman änkytti ja vaikutti vaivautuneelta.
"Hei, olen Ada", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Tyttö katsoi häntä huultaan pureskellen hieman pelokkaana jopa ja ojensi pienen kätensä. Naiset kättelivät nopeasti. Tyttö ei kai peloltaan saanut sanaa suustaan, kun oli hiljaa, ajatteli Ada voitonriemuisena.
"Ada, Maria on mykkä", sanoi Sebastian hiljaisella äänellä.
Hymy jähmettyi Adan huulille.
"Me menemme kahvilaan..", mies aloitti.
"Vai niin", hän totesi kylmästi ja käveli pois.
Kotona hän istui sohvalla lukemassa kirjaa lukulampun valossa. Taustalla soi klassinen musiikki. Kymmeneltä avain napsahti lukossa, ja mies saapui kotiin. Hän meni suoraan keittiöön, keitti kupin teetä ja istuutui monitorinsa ääreen, alkoi kirjoittaa kuin riivattuna. Parin tunnin päästä Ada meni vuoteeseen nukkumaan.
Häntä ei oltu sinä iltana torjuttu, hänet oli vain unohdettu ja pantu syrjään kuin käytetty vaate. Hän nieleskeli kuumia kyyneleitä kylmässä vuoteessa yksin.
Aamulla hän meni keittiöön ja näki Sebastianin nukkumassa sohvalla viltin alla jotenkin niin avuttoman ja herttaisen näköisenä, että Adan teki mieli mennä suutelemaan häntä otsalle, mutta hän mustasukkaisuudessaan hillitsi halunsa. Hän käveli sitten tietokoneen luo ja avasi monitorin. Sivulla, joka avautui oli runo "Mykkä punainen lintutyttöni".
"Ei jumalauta", hän kirosi hiljaa tuntien saman kiven painon taas rinnassaan.
Ei se voinut olla totta. Tämä oli vain jokin runoilijan kaukaiselle muusalleen kirjoittama ylisentimentaalinen, kaipuun täyteinen runo. Kädet vapisten hän luki runon.
"Mykkä on kieli tuolla punaisella lintutytölläni,
sydämensä tuskan hän laskee minuun
hänen pieni kätensä on kuin
ruusun terälehti kämmenelläni
tahdon suojella tätä hiljaisuuden tytärtä,
viattomuuden ajan lasta
hänen haavansa ovat kauneus
hänen olemuksensa hauraassa valossa".
Miten mahtipontista oli runon kieli ja samalla metaforat olivat niin kliseisiä. Hän ei pystynyt lukemaan muita runoja, häneen sattui liikaa. Kunpa hänestä olisi tullut sokea, kunpa hän olisi yhä Sebastianin oma rakas Tragedia. Hän oli ollut ensimmäinen siipirikkoinen, hän oli ollut sokeat silmät jotka näkevät. Tuolla mielettömällä, järjettömällä päähänpistollaan hän oli vain tuhonnut heidän onnensa. Vaan, ehkä oli vielä yksi mahdollisuus pelastaa se mitä oli jäljellä. Sen jälkeen he Sebastianin kanssa voisivat taas olla onnellisia yhdessä. Eikä hän enää koskaan jättäisi Adaa.
Sebastian heräsi haukotellen ja nousi ylös sohvalta. Hän käveli keittiöön, missä Ada istui selin häneen pöydän ääressä.
"Ada, minun on heti puhuttava sinun kanssasi. En voi enää jatkaa tätä suhdetta. Minusta tuntuu kuin tunteet olisivat kuolleet. Tutustuin vasta Mariaan, ja nyt jo tiedän, että rakastan häntä. Olen niin pahoillani.."
Hän käveli pöydän toiselle puolen. Naiset olkapäät vavahtelivat itkusta. Ada piteli veristä veistä kädessään. Hänen edessään pöydällä oli verinen peili. Hänen sokaistut silmänsä vuotivat verta ja olivat tyhjät ja valkoiset.
"Tässä ovat sokeat silmäni sinulle, jotta näen sinut pimeydessä."
Olipa kerran nuori nainen, joka kohtasi elämänsä rakkauden. Tai ainakin hän kuvitteli ja tunsi niin sydämessään. Hän tapasi tuon miehen mykkäelokuvissa Prahassa eräänä syksynä. Sinä iltana satoi vettä, ja naisella, kutsun häntä tässä tarinassa Adaksi, oli musta sateenvarjo mukanaan. Hän oli hyvin kaunis ja pitkä vartaloltaan, ja hänellä oli olkapäille ulottuva, kihara musta tukka. Hän oli pukeutunut mustaan mekkoon ja pitkään mustaan takkiin. Hän istui keskimmäisellä rivillä. Charlie Chaplinin vanha klassikko "Kulkuri" alkoi pyörimään valkokankaalla. Ada unohti koko ulkomaailman, vajosi ajattomaan, mustavalkoisen kuvan taikamaailmaan. Hän unohti uneliaan työn pienen elokuvateatterin lipun myyjänä. Hän unohti pienen, nuhruisen asuntonsa eteläisessä kaupungissa. Hän unohti hetkeksi itsensä ja oman tyytymättömyytensä elämänsä tasaiseen virtaan. Mies istui hänen edessään, viistosti oikealla mustassa puvussaan. Ada katsoi tahtomattaan elokuvan ajan lyhyin hetkin miehen kaunista, terävää profiilia.
Elokuvan jälkeen Ada jäi jostain kumman syystä eteisaulaan katsomaan elokuvajulistetta Greta Garbon elokuvasta Elämän valhe. Hän katsoi sivusilmällä, kuinka tuo vieras mies pysähtyi hänen viereensä. He olivat molemmat hiljaa ja katsoivat Greta Garbon kohtalokkaita kasvoja. Nainen katsoi miestä uteliaana, toivoen olematta liian tunkeileva. Hän näytti aivan joltain vanhan klassikon näyttelijältä, salaperäiseltä ja komealta nuorelta mieheltä. Hän oli pitkä ja laiha, ei lainkaan lihaksikasta urheilijatyyppiä. Hänellä oli musta, lyhyt tukka ja tummat, kauniit ja surulliset silmät. Mies katsoi häneen sitten mietteliäänä.
"Olemmeko nähneet joskus ennen", mies kysyi sitten kasvot totisina.
"En usko", hän vastasi.
"Tuo oli muuten Chaplinin parhaita elokuvia. Mitäs pidit siitä?"
"Pidin siitä kovasti. Se oli hauska ja samalla surumielinen", Ada sanoi.
Mies nosti mustan takkinsa kaulukset.
"Olen muuten Sebastian", mies esitteli itsensä ja ojensi kätensä.
"Ada", nainen sanoi ja tarttui mieheen käteen lujasti.
"Lähdetkö kahville tuohon vastapäiseen kahvilaan?"
"Mielelläni."
"Minun on tultava sateenvarjosi alle, etten kastu", Sebastian totesi.
Ada avasi sateenvarjonsa, jonka alla he molemmat kävelivät rivakasti kohta kahvilaa. Satoi kaatamalla ja kaupunki hohti hopeanharmaana illan hämärässä.
Näin he siis tapasivat ensimmäisen kerran, viettivät aikaa yhdessä juoden kahvia ja teetä, keskustellen vanhoista elokuvista, musiikista, kirjallisuudesta, taiteesta. He molemmat pitivät klassisesta musiikista, bluesista, sekä Milan Kunderan kirjoista. He molemmat kävivät katsomassa yksin keskiviikkoiltaisin mykkäelokuvia pienessä teatterissa. Sebastian kertoi olevansa tsekin kielen opiskelija yliopistolla, kolmas vuosi oli meneillään. Hän oli julkaissut myös ensimmäisen runokokoelmansa, Kielletty puutarha, vuosi sitten. Ada oli häikäistynyt, lumoutunut ja tunsi syvää yhteyttä tuon vieraan miehen kanssa, jolla hän huomasi olevan myös hyvin kauniit ja herkät kädet. Ada kertoi taas opiskelevansa ranskalaista kirjallisuutta yliopistolla ja olevansa töissä tuon elokuvateatterin, jossa he tapasivat, lipunmyyjänä muutaman iltana viikossa. Näin he keskustelivat molemmille tutuista ja läheisistä aiheista pari tuntia. Sitten he vaihtoivat puhelinnumerot ja sopivat tapaavansa perjantai-iltana samassa paikassa puoli seitsemältä.
He olivat tapailleet jo pari kuukautta, käyden elokuvissa ja kävelyillä Prahan historiallisilla kaduilla ja Kaarlen sillalla. He olivat käyneet kuuntelemassa pubissa englantilaisen blues-bändin esitystä. He kävivät yhdessä kirjastossa, kirjakaupoissa, divareissa ja levykaupoissa. Keskusteltavaa riitti. Sitten Sebastian ehdotti yhteistä iltaa hänen luonaan vanhoja elokuvia katsellen ja teetä juoden. Näin he alkoivat viettää aikaa myös toistensa pienillä asunnoilla, Sebastianin asunto sijaitsi läntisessä kaupungissa. Opiskelut ja työt sujuivat siinä sivussa. Eräänä iltana Sebastian näytti hänelle runojansa, ja Ada oli vallan ihastunut synkän romanttisiin aiheisiin. He alkoivat viettää öitä toistensa luona. Ada oli löytänyt sukulaissielunsa ja hän toivoi, että mies tunsi samoin häntä kohtaan. Hän saattoi aistia miehen jokaisesta katseesta, kosketuksesta ja sanasta hänen tuntevat yhtä intohimoisesti ja syvästi häntä kohtaan. Mies luki vakavana, surumielinen, tuttu häivähdys silmissään hänelle runojaan syvällä, matalalla ja aistikkaalla äänellä. Sebastian kirjoitti runoja Adasta, ja hänen sydämensä oli pakahtua, kun mies luki sydänverellään kirjoittamiaan taideteoksiaan hänelle. Mies elehti puhuessaan kauniilla käsillään kiihkeästi.
Ada salasi alkuun mieheltä yhden pienen asian, joka oli kauneusvirhe hänen täydellisessä ruumiissaan ja niin myös sielussaan. Hän oli likinäköinen ja joutui käyttämään piilolinssejä, oli käyttänyt niitä jo viisi vuotta. Hän oli ennen käyttänyt myös silmälaseja, mutta ei tuntenut niitä luontevasti osaksi ulkonäköään. Suuret, pähkinänruskeat silmät olivat hänen parhain piirteensä. Tuo oli pieni turhamainen piirre hänen luonteessaan. Mutta kaikillahan oli salaisuuksia, eikö vain, näin hän vakuutti itselleen. Lopulta eräänä aamuna hän laittoi kylpyhuoneessaan piilolinssejä, eikä välittänyt, vaikka Sebastian tuli siihen ja näki kaiken.
"Ai, en tiennyt, että käytät noita", mies totesi.
"Olen käyttänyt jo viisi vuotta. Olen puolisokea ilman piilolinssejä", hän hymähti.
"Hmm. Minusta jotkut naiset ovat seksikkäitä mustasankaisissa älykkölaseissa."
Eikä siitä sen enempää puhuttu. Ada ei edes ajatellut alkaa käyttää silmälaseja, vaikka ne tuskin häntä nykyään rumentaisivat. Hän meni eräänä aamuna
silmälääkärille, kertomatta mitään poikaystävälleen, Sebastianille. Lääkäri tutki hänen silmänsä ja totesi:
"Sinun näkösi on ikävä kyllä huonontunut. Parin vuoden päästä perinnöllinen silmäsairaus, joka on kehittynyt pahaksi, voi tuhota näkösi kokonaan. Joudut siksi leikkaukseen."
Ada oli shokissa. Hän saattaisi menettää näkönsä. Aivan niin kuin äiti oli nyt puolisokea ja isoäiti häntä ennen. Ja miten hän sitten selviäisi elämästään? Kuinka Sebastian voisi haluta hänet näkövammaisena ja virheellisenä naisena? Hän ilmoittautui lääkärin hakemukseen leikkaukseen, joka olisi kuukauden päästä. Hän meni kotiin, ja halusi olla hetken yksin, ennen Sebastianin tapaamista. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja hän vajosi sohvalle teekupin kanssa ja murehti tulevaisuuttaan ehkä sokeana. Miten hän voisi liikkua yliopistolla ilman saattajaa tai käydä asioilla kaupungilla, työstä nyt puhumattakaan. Siinä omaa kurjuuttaan voivotellessaan hän keksi mainion idean. Ajatus vain putkahti hänen mieleensä kuin valo, toivon liekki pimeydessä. Hän päätti toteuttaa ajatuksensa, tuon nerokkaan ideansa heti illalla, kun hän tapaisi Sebastianin. Ehkä toivo ei ollut vielä menetetty.
Illalla Sebastian palasi yliopiston kirjastolta Adan asunnolle. He halasivat ja suutelivat, kuten aina. Päivittäinen ero vain lisäsi heidän kaipuunsa runollisuutta.
"Sebastian, minun täytyy kertoa sinulle nyt jotain tärkeää."
Mies istui hänen viereensä sohvalle ja tarttui hänen käsiinsä katse täynnä huolta ja välittämistä.
"Tänä aamuna en ollut luennolla, koska huomasin jotain vakavaa. En nähnyt kunnolla eteeni edes piilolasit silmissäni. Näen vain huoneen ääriviivat ja nyt sinutkin vain sumuisena hahmona."
"Ei voi olla niin, miten kamalaa", huudahti nuori runoilija riutuvasti.
"Soitin silmälääkärille, ja hän sanoi, että perinnöllinen sairaus voi tuhota näköni pian, jopa kuukaudessa. Vielä ei tiedetä, auttaisiko leikkaus tilaani. Kävin Giselan kanssa tänään lääkärillä ja hän ei osaa vielä sanoa, voiko leikkausta tehdä ja miten nopeasti."
Ada nyyhkäisi keräten myötätuntoa ja Sebastian veti hänet syliinsä lempeästi.
"Miksi et kertonut minulle heti? Mikä tragedia, kaunis, täydellinen muusani. Mutta tämä haava tekee sinusta vain entistä kauniimman minun silmissäni", hän henkäisi romantikon intohimossaan.
"Todellako, Sebastian? Minä jaksan mitä vain tuleman pitää, jos sinä olet tukenani, niin kuin olet ollut vieressäni nämä kuusi kuukautta jo."
"Sinä olet minun elämäni nainen, Ada. Minun sydämeni kuuluu sinulle, tiedäthän sinä sen!"
Koskaan ei ennen ollut miehen ääni ollut niin paljon täynnä tunnetta ja lämpöä. Ada oli varma, että hän suunnitelmansa tulisi onnistumaan. Hän oli valmis
laittamaan heidän ainutlaatuisen, samalla niin hauraan rakkautensa koetukselle.
Siitä päivästä lähtien Sebastian saattoi Adan aina luennolle ja haki hänet seuraavalle, huolehti ja hoivasi häntä kuin lasta. Ada teki salaa muistiinpanoja luennoilla ja sanoi miehelle saavansa niiden kopiot opiskelutoveriltaan. Sebastian haki hänelle yliopiston ruokalassa lounastarjottimen. Onneksi Ada pystyi vielä syömään itse. He viettivät iltaisin paljon aikaa Adan asunnolla ja Sebastian muutti tuoksi kuukaudeksi lopulta asumaan hänen luokseen. Ada oli ottanut kuukauden vapaata töistä opiskelukiireiden tähden. Sebastian kirjoitti kuin horkassa ja kuumeessa runoja iltamyöhälle asti. Hän luki niitä Adalle ääni väristen. Runot olivat täynnä tuskaa ja paljon synkempiä kuin ennen, hän kirjoitti rakastetulle, joka pian sokeutuisi maailman kauneudelle, väreille, varjoille, valolle. Hänen muusansa ei nähnyt enää elokuvia, eikä lukea kirjoja. Pian vain musiikki olisi hänen äänensä, mielikuvansa maailmasta ikuisessa pimeydessä. He kuuntelivat vanhoja levyjä ja kietoutuivat toisiinsa kuin hukkuvat.
Kuukausi kului näin, ja Sebastianin seuraava runokokoelma alkoi valmistua. Se oli teemaltaan synkkä, melankolinen ja lyyrisyydessään henkeäsalpaavan kaunis. Teoksen nimi oli "Sokeat silmäsi näkevät minut". Varsinkin runo "Siipirikkoni" kosketti häntä syvästi. Ada puhkesi kyyneliin, kun oli kerran yksin ja mietti mitä olikaan tullut tehtyä, ja tekojensa seurauksia. Sinä iltana hän päätti kertoa Sebastianille huomisesta silmäleikkauksesta, joka suurella varmuudella pelastaisi hänen näkönsä. Mies istui keittiön pöydän ääressä lukemassa lehteä ja juomassa teetä, kun Ada paljasti salaisuuden.
"Lääkäri soitti tänään minulle. Minä menen huomenna silmäleikkaukseen, joka pelastaa näköni. Näen jo yllättäen nyt paremmin. Näen sinut, Sebastian."
Mies katsoi häntä kuin ei uskoisi kuulemaansa,
"Miten onnellinen olen puolestasi. Kivi putosi rinnaltani, toivottoman surun verho haipuu hitaasti pois. Sinä näet taas!"
"Voi Sebastian, olen niin onnellinen!"
He halasivat ja suutelivat ja itkivät yhdessä tätä hyvän onnen sanomaa.
Seuraavana aamuna Ada meni sairaalaan leikkaukseen. Hän toipui sen jälkeen päivän sairaalassa ja siteet silmillä kaksi viikkoa kotona potilaana. Sebastian huolehti hänen kaikista tarpeistaan omistautuneena, auttoi hänet kylpyhuoneeseen vessaan ja suihkuun, syötti hänelle ruokaa kuin avuttomalle lapselle, peitteli hänet iltaisin vuoteeseen. Hän kirjoitti iltamyöhälle asti ja unohti koko ulkomaailman ja hänetkin hetkeksi. Ada tunsi silti, kuinka he lähentyivät toisiansa, heidän välillään oleva side vahvistui. Hän nukkui rauhallista unta ja heräsi tilapäiseen sokeuteensa positiivisin mielin. He uskoivat, että hän näkisi hyvin pian ilman piilolinssejä.
Kahden viikon päästä Ada ja Sebastian olivat sairaalassa lääkärin vastaanotolla. Siteet poistettiin. Ada räpytteli jännittyneenä silmiään. Hetken huone pyöri hänen aroissa silmissään ja ihmishahmojen tarkentaminen oli hidasta. Sitten terävöityivät hänen rakkaan miehensä ihanat kasvot hänen silmiensä eteen. Hän ei ollut enää sokea tyttöparka, hän näki taas. Hän oli taas täydellinen ja kaunis, se nainen, jota Sebastian rakasti ja jolle oli kirjoittanut runokirjan.
"Minä näen!" hän huudahti.
"Kiitos jumalille, jos sellaisia on olemassa", Sebastian sanoi hymyillen säteillen ja kätteli sitten lääkäriä kiitokseksi.
He menivät onnellisina kotiin, laittoivat juhlan kunniaksi japanilaista ruokaa, joivat punaviiniä ja söivät jälkiruuaksi sitruunasorbettia,
"Minun tyttöni näkee taas", Sebastian sanoi ja tarttui pöydän yli Adan käteen.
"Kiitos sinulle, että olet olemassa. Sinä pelastit tuellasi minun näköni."
Seuraavat viikot kuluivat onnen huumassa. Ada alkoi käydä taas normaalisti yksin luennoilla ja iltaisin töissä elokuvateatterissa. He kävivät yhdessä elokuvissa ja kiertelivät kaupungilla kaupoissa, taidegallerioissa ja museoissa. He kävivät katsomassa Greta Garbon elokuvan "Elämän valhe". Elokuvan nimi oli jotenkin uhkaavan enteellinen, että Ada tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiitä pitkin.
Sebastian alkoi kirjoittaa usein jo päivällisen jälkeen, hän kun muutti asumaan lopulta Adan luo pitäen silti oman asuntonsa varalla ja käyden siellä joskus. Yhtenä päivänä Sebastian kävi viemässä kirjansa kustantajalle. Hän tuli takaisin jännittyneenä ja Ada halasi häntä innostuneena kotona. Viikon päästä tuli soitto kustantajalta. Runokirja julkaistaisiin seuraavana syksynä. He juhlivat sinä iltana kahden kesken tehden pastaa ja juoden punaviiniä. Heidän onnellaan ei ollut rajaa silloin.
Sebastian alkoi olla enemmän kuin tavallista omissa maailmoissaan. Omissa taiteellisissa sfääreissään, niin kuin Ada ajatteli hieman loukkaantuneena. Nythän heillä oli kaikki aika olla yhdessä. Mutta hän oli valmis uhrautumaan miehensä uran tähden, ja hän oli jo kerran tehnyt pienen "uhrauksen" todistaakseen itselleen, että heidän rakkautensa kesti koettelemukset kuin vankka, syvään juurtunut puu myrskyt. Kului viikko, ja Sebastian koski häneen yleensä hajamielisenä keittiössä suudellen poskelle tai silittäen selkää ja tuli vuoteeseen vasta pikkutunneilla ja heräsi vasta iltapäivän luennoille.
Hän istui usein iltaisin tietokoneen äärellä ja tuijotti kulmat kurtussa, surumielisenä ja mietteliäänä mustaa kuvaruutua. Sen täytyi olla se "writer's block", Ada rauhoitti mieltään. Miehestä oli alkanut tulla ärtyisä. Kun Ada kysyi, eikö kirjoittaminen luonnistu, mies vain urahti jotain. Kun hän pyysi tätä katsomaan elokuvaa kanssaan olohuoneeseen, mies yleensä sanoi, että "myöhemmin". Joskus he katsoivat elokuvaa sohvalla valot sammuksissa ja Ada painautui miehen kainaloon kuten ennen. Mies silitti jotenkin poissaolevana hänen päätään ja oli aivan kuin toisella planeetalla.
"Missä sinä olet?" kysyi Ada kerran huolissaan.
"Ymm?"
Tai:
"Sebastian! Herätys!"
"Ah, anteeksi. Yritän kirjoittaa."
"Olet tuijottanut tyhjää kuvaruutua jo pari tuntia."
Sitten alkoivat yksinäiset illat hieman häiritä Adaa. Sebastian oli omissa menoissaan enemmän kuin koskaan. Hän sanoi näkevänsä opiskelutovereita ja ystäviään mieluummin yksin. Adasta tuntui kuin he olisivat hitaasti mutta vääjäämättömästi alkaneet etääntyä toisistaan. Hän yhä rakasti palavasti miestä ja kaipasi heidän läheisiä, erityisiä hetkiään yhdessä. Luentojen jälkeen hän kiersi kirjakaupoissa yksin, kävi ostamassa levyjä yksin. Blues-keikoilla hän kävi tyttöystäviensä kanssa. Hänen mieltään virkisti keskustella ystävien kanssa pitkästä aikaa. Hän ja Sebastian olivat pitkään olleet kiinni toisissaan, kuin siamilaiset kaksoset hänen sairastamisensa takia. Nyt hänestä tuntui, kuin heidät kaksi olisi repäisty väkivalloin irti toisistaan. Hänellä oli orpo, irrallinen olo kuin hän olisi jotenkin vielä vajavaisempi kuin koskaan ennen.
Kerran hän istui elokuvateatterissa valot jo pimeinä, kun eturiville oikealle istui tutun näköinen mies punatukkaisen tytön kanssa. Tuttu musta puku päällä, että se kehtasi. Eikä ollut tuosta tytöstä kertonut mitään hänelle. Hän rauhoitti, mieltään, että sen täytyi olla väärinkäsitys, se oli joku opiskelutoveri vain. Sebastian asui yhä hänen luonaan. Hän rakasti Adaa, eikä ketään muuta koko maailmassa. Tuska ja pelko kuitenkin kouraisivat hänen vatsaansa. Hän ei oikein pystynyt keskittymään Greta Garbon klassikkoon nimeltä Inspiratio. Mistä Sebastian kuvitteli löytävän kadonneen inspiraationsa? Elokuvissa seksikkään punapään kanssa vai?
Hän seisoi eteisaulassa katsomassa Greta Garbon elokuvajulistetta aivan niin kuin silloin ennen yli puoli vuotta sitten. Hänellä oli yllään sama musta mekko ja musta takki kuin silloin ennen, nyt oli vain kevät. Mies ja vieras nainen lähestyivät heitä. Ada kääntyi vastaanottamaan heidät tyynen rauhallisesti, kuin nainen epäilyksen alla olevan miehensä vanhoissa elokuvissa. Tärkeintä oli olla viileä, tyylikäs ja elegantti, niin kuin Greta Garbo.
"Sebastian, mikä yllätys nähdä sinut täällä tänä iltana", Ada sanoi hymyillen raudanlujasti.
"Ada. Tuota, minä en ehtinyt ilmoittaa sinulle. Tässä on Maria samalta luennolta, jolla käyn. Pyysin häntä elokuviin ja ja..", mies hieman änkytti ja vaikutti vaivautuneelta.
"Hei, olen Ada", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Tyttö katsoi häntä huultaan pureskellen hieman pelokkaana jopa ja ojensi pienen kätensä. Naiset kättelivät nopeasti. Tyttö ei kai peloltaan saanut sanaa suustaan, kun oli hiljaa, ajatteli Ada voitonriemuisena.
"Ada, Maria on mykkä", sanoi Sebastian hiljaisella äänellä.
Hymy jähmettyi Adan huulille.
"Me menemme kahvilaan..", mies aloitti.
"Vai niin", hän totesi kylmästi ja käveli pois.
Kotona hän istui sohvalla lukemassa kirjaa lukulampun valossa. Taustalla soi klassinen musiikki. Kymmeneltä avain napsahti lukossa, ja mies saapui kotiin. Hän meni suoraan keittiöön, keitti kupin teetä ja istuutui monitorinsa ääreen, alkoi kirjoittaa kuin riivattuna. Parin tunnin päästä Ada meni vuoteeseen nukkumaan.
Häntä ei oltu sinä iltana torjuttu, hänet oli vain unohdettu ja pantu syrjään kuin käytetty vaate. Hän nieleskeli kuumia kyyneleitä kylmässä vuoteessa yksin.
Aamulla hän meni keittiöön ja näki Sebastianin nukkumassa sohvalla viltin alla jotenkin niin avuttoman ja herttaisen näköisenä, että Adan teki mieli mennä suutelemaan häntä otsalle, mutta hän mustasukkaisuudessaan hillitsi halunsa. Hän käveli sitten tietokoneen luo ja avasi monitorin. Sivulla, joka avautui oli runo "Mykkä punainen lintutyttöni".
"Ei jumalauta", hän kirosi hiljaa tuntien saman kiven painon taas rinnassaan.
Ei se voinut olla totta. Tämä oli vain jokin runoilijan kaukaiselle muusalleen kirjoittama ylisentimentaalinen, kaipuun täyteinen runo. Kädet vapisten hän luki runon.
"Mykkä on kieli tuolla punaisella lintutytölläni,
sydämensä tuskan hän laskee minuun
hänen pieni kätensä on kuin
ruusun terälehti kämmenelläni
tahdon suojella tätä hiljaisuuden tytärtä,
viattomuuden ajan lasta
hänen haavansa ovat kauneus
hänen olemuksensa hauraassa valossa".
Miten mahtipontista oli runon kieli ja samalla metaforat olivat niin kliseisiä. Hän ei pystynyt lukemaan muita runoja, häneen sattui liikaa. Kunpa hänestä olisi tullut sokea, kunpa hän olisi yhä Sebastianin oma rakas Tragedia. Hän oli ollut ensimmäinen siipirikkoinen, hän oli ollut sokeat silmät jotka näkevät. Tuolla mielettömällä, järjettömällä päähänpistollaan hän oli vain tuhonnut heidän onnensa. Vaan, ehkä oli vielä yksi mahdollisuus pelastaa se mitä oli jäljellä. Sen jälkeen he Sebastianin kanssa voisivat taas olla onnellisia yhdessä. Eikä hän enää koskaan jättäisi Adaa.
Sebastian heräsi haukotellen ja nousi ylös sohvalta. Hän käveli keittiöön, missä Ada istui selin häneen pöydän ääressä.
"Ada, minun on heti puhuttava sinun kanssasi. En voi enää jatkaa tätä suhdetta. Minusta tuntuu kuin tunteet olisivat kuolleet. Tutustuin vasta Mariaan, ja nyt jo tiedän, että rakastan häntä. Olen niin pahoillani.."
Hän käveli pöydän toiselle puolen. Naiset olkapäät vavahtelivat itkusta. Ada piteli veristä veistä kädessään. Hänen edessään pöydällä oli verinen peili. Hänen sokaistut silmänsä vuotivat verta ja olivat tyhjät ja valkoiset.
"Tässä ovat sokeat silmäni sinulle, jotta näen sinut pimeydessä."
Työn tiedot
Valhe
Vela
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 3952 sanaa» Työ lisätty: 05.03 - 2008» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Synkkä tarina rakkaudesta ja haavoista.
Kommentit
someFeeling
13:28 // 14.03 - 2008
Pisti ihan hiljaseks. Loistava, tää ois ihana saada pienelokuvaks. Rakastuin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!