Kaunokirjallisen työn esitys
Haukan Silmin (luku 2)
2. Skip
TELLUS, KAIRO.
Siellä ne taas olivat, ne kummalliset lintumiehet. Skip katseli heitä vaivihkaa erään asunnon katolta. He puuhailivat jotain mätänevien ruumiiden kanssa, tutkiskelivat niitä ja osan he kantoivat pois. Skip ei tiennyt keitä he olivat, tai mistä he olivat putkahtaneet esiin. Kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt heidät, hän oli luullut heitä enkeleiksi: heillä oli suuret siivet selässään, eivätkä muutenkaan tuntuneet olevan aivan tästä maailmasta. Skip ei osannut määritellä sitä, mutta jollain tavalla he hehkuivat. Kaikilla oli soljuvan kirkas ääni, ja kieli jota he puhuivat olisi saanut aikuisen miehen kyyneliin.
Mutta he eivät olleet enkeleitä, Skip oli vakuuttunut tästä muutamaa päivää myöhemmin. Hän ei ollut uskonut mihinkään jumalaan yli viiteensataan vuoteen, eikä totisesti aikonut aloittaa nytkään. Totta puhuen, kun näihin olentoihin oli tottunut, heidän vaikutuksensa ei enää tuntunut yliluonnolliselta. He näyttivät olevan tapahtumasta yhtä hämmentyneitä kun hänkin, mutta järkyttyneempiä. Jotenkin se tuntui nurinkuriselta.
Skip ei ollut pitänyt ihmisistä. Ainoa asia, mikä koko ihmiskunnan kuolemassa häntä ärsytti oli, että se teki hänen elämänsä erittäin hankalaksi. Mutta hän selviäisi, hän aina selvisi. Noiden lintusiipisten ihmisten ilmaantuminen – mistä hyvänsä olivatkin tulleet – avasi kuitenkin uusia mahdollisuuksia. He olivat tulleet jostakin jotenkin, ja Skip aikoi ottaa selvää mistä ja miten. Hän oli havainnut ensimmäiset lintuolennot Pariisissa muutamaa viikkoa sen jälkeen kun kaikki oli tapahtunut. Hän oli nähnyt heidän lentävän ylitse ja ilmeisesti yksi heistä oli havainnut hänet. Silloin Skip ei ollut ymmärtänyt miten se oli ollut mahdollista, sillä oli ollut yö (tietenkin) ja kaikki valot olivat olleet rikki. Hän oli piiloutunut syvemmälle varjoihin, ja viimein he olivat menneet omia teitään mutisten jotain käsittämätöntä tuolla kauniilla kielellään. Hänellä oli kulunut pari päivää tämän tukikohdan löytämiseen, joka sijaitsi eräässä fiinissä hotellissa Kairossa. Myöhemmin hän oli päätellyt, että tämä oli vain yksi heidän tukikohdistaan, mutta hän ei tiennyt missä muut olivat, eikä hän totta puhuen ollut kiinnostunut.
He olivat tuoneet sinne valoja, mutta ne eivät toimineet sähköllä, vaan jollain hänelle tuntemattomalla energianlähteellä. Vaikka Skip ei pitänyt kirkkaista valoista, hän oli niistä kiitollinen, sillä valon turruttamat silmät eivät nähneet pimeyteen – yleensä. Hän huomasi pian, että yksi tai kaksi olennoista pystyivät näkemään pimeässä pöllön tavoin, kuten se yksi oli tehnyt silloin Pariisissa. Hän oppi nopeasti tunnistamaan heidät ulkonäöltä ja varomaan heitä. Hän ei halunnut jäädä kiinni, vaikkeivät olennot vaikuttaneetkaan väkivaltaisilta. Karvas kokemus oli opettanut hänelle, ettei ulkonäköön saattanut luottaa.
Hän oli yrittänyt lukea heidän ajatuksiaan, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Aina kun hän yritti, häneen iski suunnaton, musertava paine, joka tainnutti hänet hetkeksi. Kun niin tapahtui kaikkien kohdalla, hän luovutti. Lisäksi Skip epäili, että he olivat saattaneet tuntea hänen hienovaraisen tunnustelunsa. Niinpä hän jättäytyi kokonaan tarkkojen korviensa ja päättelykykynsä varaan ja istui joka yö läheisen talon katolla tai hotellin ikkunan ulkopuolella vakoilemassa heidän toimiaan. Kuukauden kuluttua hän oli oppinut heidän kielensä alkeet.
He kutsuivat itseään valkireiksi ja he kutsuivat lintuja samalla nimellä, mutta mikäli Skip oikein erotti, he äänsivät sen hiukan eri tavalla. Heidän kulttuurinsa tuntui ihannoivan lintuja; ainakin linnut ihannoivat heitä. Aina kun he astuivat rakennuksesta ulos, lähistöllä olevat siivekkäät aloittivat kaamean liverrysten ja vihellysten kakofonian. Pienet varpuset lensivät heidän ympärillään ihastuksissaan ja muutama varis lehahti läheisistä puista istumaan heidän olkapäilleen. Se ei tuntunut vähimmässäkään määrin haittaavan heitä, päin vastoin. He silittivät lintuja hetken, ja Skipistä näytti kuin he olisivat puhuneet niille. Vasta sitten he hätistelivät siivekkäät matkoihinsa ja ryhtyivät työhön, joka pääasiassa koostui kuolleiden ihmisten tutkimisesta.
Skip ei ollut ihminen. Jos hän olisi ollut, hänkin makaisi jollain kadulla kuvottavana kasana mätää lihaa. Hän muisti vain nopean välähdyksen, eikä mitään muuta. Kun hän oli herännyt – hirmuisen päänsäryn kanssa – kaikki hänen ympärillään oli ollut hiljaista ja kuollutta. Mitkään sähkölaitteet eivät olleet toimineet. Hän oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli avannut yhden tietokoneen sisustan, mutta löytänyt vain sulaneita virtapiirejä. Jos hän olisi ollut ihminen, hänen päänsä sisäpuoli olisi luultavasti näyttänyt samanlaiselta, mutta hän ei ollut. Hän oli vampyyri, hyvin voimakas sellainen ja yli viisisataa vuotta vanha. Kaikkien vampyyrien tavoin Skip sai – tai oli saanut – pääelantonsa ihmisistä. Ja nyt joku ääliö oli mennyt tappamaan kaikki. Hän ei kuvitellut hetkeäkään, että tämä olisi ollut vahinko, tai vielä vähemmän jonkin jumalan tekosia.
Kenties olen liian kyyninen, hän ajatteli. Sitten hän pisti ajatuksen pois mielestään.
Monet vampyyrit olivat säilyneet hengissä tästä Harmageddonista, mutta suurin osa heistäkin kuolisi pian. Skip tiesi millaista oli elää vuosikymmen toisensa jälkeen ilman seuraa, ilman ruokaa, ilman lämpöä ja valoa. Kerran tai kaksi hän oli elänyt juuri niin, eristyksessä kaikesta. Hän oli kuitenkin varma, etteivät monet olisi yhtä onnekkaita, tai yhtä sitkeitä. Hän ei ollut varma olisiko itsekään tällä kertaa. Tällä kertaa ei ollut elävää maailmaa mihin palata. Tällä kertaa valoton yö olisi ikuinen.
Sitä jatkui kaksi kuukautta. Tutkimukset eivät näyttäneet johtavan mihinkään, sillä valkirit olivat selvästi hermostuneita ja turhautuneita. Siitä vähästä, mistä Skip sai selvää, hän päätteli, että he aikoivat lähteä. Monet valkireista halusivat antaa koko touhun olla. Järkytys ja uteliaisuus alkoivat pikkuhiljaa väistyä välinpitämättömyyden ja väsymyksen tieltä. Muutaman päivän sisällä he olisivat menneet sinne mistä olivat tulleetkin.
Terve menoa, Skip ajatteli katkerasti. Jättäkää meidät tänne mätänemään. Hän ei ollut saanut selville, kuinka valkirit olivat tulleet tälle planeetalle. Hän oli etsinyt heidän käyttämänsä hotellihuoneen läpikotaisin, muttei ollut löytänyt mitään muuta kuin kummallisen hohtavan kiven keskeltä huonetta, joka ilmeisesti toimi heidän valonlähteenään. Hän oli löytänyt muista huoneista joitakin tutkimusvälineitä ja kankailla peitettyjä ruumiita, mutta ei mitään merkkejä siitä täysvaltaisesta tutkimuksesta mikä näytti olevan käynnissä. Läheskään kaikki ulkoa tuoduista ruumiista eivät olleet olleet siellä, eikä Skip uskonut, että valkirit olisivat haudanneet heidät. Se tuntui typerältä ottaen huomioon, että ulkopuoliset kadut olivat muuttuneet hautausmaiksi. Siispä he olivat vieneet ne jonnekin, mutta rakennuksesta ei löytynyt jälkeäkään mistään ”portaalista”, josta valkirit koko ajan puhuivat.
Näytti siltä, että valkirien mentyään menojaan, hän jäisi tänne katolle istuskelemaan ja nuolemaan valkoisia sormiaan. Hän huokaisi ja nojautui viereisen talon seinää vasten. Hän ei halunnut luovuttaa. Hän ei halunnut jäädä tänne kirotulle planeetalle, hänen olisi pakko selvittää miten pääsisi täältä pois.
*
Tutkimusretkikunnan johtaja, Steve Firn, seisoi hotellihuoneen ikkunan edessä katsellen ulos pimeään yöhön. Hänen siipensä värisivät levottomina. Paikka alkoi tehdä heidät kaikki hulluiksi. Hiljaisuus... ilmeettöminä makaavat mätänevät ruumiit... karmea haju... ei yhtään ainutta johtolankaa... Näytti siltä, että pian heidän olisi lähdettävä ja jätettävä planeetta korjaamaan itsensä.
Steve Firn oli asunut maapallolla joskus kauan sitten. Se oli ollut suunnilleen teollisen vallankumouksen aikoihin. Ennen kuolemaansa hän oli kohonnut niinkin hyvään asemaan kuin pankin johtajaksi, mutta sitten paha influenssaepidemia oli vienyt hänet. Hän oli ollut valkirina jo monta sataa vuotta, mutta hänessä yhä eli rakkaus tähän planeettaan, joka oli nyt kuollut.
Tai ehkei kuollut, Steve korjasi itseään. Kenties se nyt vasta alkaa elää.
Enää häntä ei kiinnostanut kuka oli tappanut kaikki ja miksi. Todennäköisesti se oli ollut yksi heistä joka tapauksessa. Siltikään hän ei halunnut lähteä, sillä hän tiesi ja he kaikki tiesivät, että joku tai jokin oli elossa tuolla. Jokin älyllinen olento oli selvinnyt hengissä tästä joukkomurhasta, kenties jopa aiheuttanut sen. He olivat tunteneet sen läsnäolon melkein heti saavuttuaan tälle planeetalle. Se oli yrittänyt tunkeutua jokaisen ajatuksiin vuorollaan, mutta lopettanut sen pian. He eivät olleet nähneet siitä merkkiäkään pitkään aikaan, mutta he tunsivat, että se oli edelleen siellä. Eric ja Dove olivat monesti nähneet jonkin liikkuvan pimeässä, melkein näkymättömissä. Eric oli vannonut nähneensä jotain samankaltaista myös aikaisemmin Pariisissa.
”Se on hyvä”, Eric oli sanonut. ”Sen näkee vain ikään kuin liikkeenä silmäkulmasta, joka katoaa heti kun yrittää katsoa tarkemmin. Eikä se säteile lainkaan lämpöä.” Eric pystyi noilla loistavilla silmillään näkemään lämpösäteilyä, mutta se ei ollut heitä paljon auttanut. Otus ei taatusti ollut ihminen. Ensin he olivat pitäneet sitä jonkinlaisena ovelana eläimenä, jolla oli lämpösäteilyä estävä suojakuori ja joka kenties pystyi vaistoamaan ajatuksia. Kuukauden etsimisen jälkeen he olivat kuitenkin tulleet siihen tulokseen, ettei se ollut mikään eläin. Siihen se oli liian vaivihkainen, liian näkymätön ja liian älykäs.
Eric tuli sisään. Hän oli voimakasrakenteinen, ruskeasiipinen valkir, jonka keltaiset pöllönsilmät hehkuivat loistekiven valossa.
”Miten matka sujui?” Steve kysyi.
”Hyvin, portaali on suljettu.”
”Hyvä. Löysitkö näkymättömästä ystävästämme mitään merkkiä?”
”En varjoakaan, tuntuu kuin olento olisi yksinkertaisesti kadonnut maan alle”, Eric vastasi. He olivat yrittäneet saada tätä otusta kiinni jo viikkoja, sillä ruumiiden tutkiminen ei ollut johtanut mihinkään. Heillä ei ollut ainoatakaan vastausta, vain kysymyksiä.
Steve uskoi, että tämän olennon kiinni saaminen saattaisi raottaa heille tätä mysteerin verhoa. Neuvostolle he eivät olleet maininneet olentoa sanallakaan, sillä ensinnäkään paljon sanottavaa ei ollut, ja toiseksi tämä kissa-hiiri jahti oli jollain tavalla muuttunut henkilökohtaiseksi. Mutta Neuvoston asettama takaraja oli ehdoton. Kaksi kuukautta eikä päivääkään päälle. Sen jälkeen heidän pitäisi päättää tutkimukset, poistua planeetalta ja sinetöidä portit mennessään. Joku kävisi sinetöimässä Telluksen portin Majatalosta sen jälkeen kun he olisivat lähteneet.
Melkein kaksi kuukautta kulunut, Steve ajatteli. Meidän on lähdettävä ylihuomenna. Äänen hän sanoi: ”Ehkä se tajusi, että me jahtaamme sitä.”
”Hyvin mahdollista”, Eric vastasi. ”Missä muut ovat?”
”Dove on Englannissa kolmannella portaalilla, Ryan ja Del ovat tekemässä omia tutkimuksiaan, Inde ja Hasal ovat ottamassa selvää muiden portaalien kunnosta ja sinetöimässä niitä. Tämä Kairon portaali tulee oleman ainoa, joka jätetään auki.” Steve selitti. Sitten hän lisäsi: ”Virallisesti.”
”Virallisesti?”
”Dove pitää huolen, että Englannin portaali on vielä kulkukelpoinen sen varalta, että tämä portaali luhistuu. Mutta Neuvosto hyväksyy vain yhden portaalin jätettäväksi auki, joten...”
”Ketkä kaikki tietävät?” Eric kysyi ja siirtyi johtajansa viereen ikkunan luokse.
”Doven lisäksi vain me kaksi. Aion lisäksi kertoa kuningattarelle, luonnollisesti.”
Eric nyökkäsi kiitollisena hänelle osoitetusta luottamuksesta. Viimeisen kahden kuukauden aikana heidän jo ennestään pieni ryhmänsä oli pienentynyt huomattavasti. Monet olivat lähteneet jo heti alussa ja suurin osa lopuistakin, kun Steve oli noin kolme viikkoa sitten ilmoittanut virallisten tutkimusten päättyneen. Jäljelle jääneet seitsemän olivat hajaantuneet omille teilleen, toiset tekemään omia tutkimuksiaan, toiset sulkemaan Tellukselta johtavia portaaleja. Kolmistaan Steve, Dove ja Eric olivat yrittäneet saada tätä liukasta otusta kiinni, joka aina lipesi heidän sormiensa välistä, kuin kiusaten.
Mikä ihmetytti ja ärsytti Steveä eniten oli olennon selvä uteliaisuus heitä kohtaan. Siitä ei koskaan näkynyt jälkeäkään tai edes varjon vilahdusta päivisin. Yö oli selkeästi sen aikaa, sen oma elementti, jota se osasi hyödyntää. Mutta vaikka se olisi voinut lähteä milloin tahansa, se oli pysytellyt heidän lähistöllään koko ajan, kenties tarkkaillen ja kuunnellen. Viikko sitten he olivat löytäneet oven edestä joitakin kuolleita eläimiä, joiden veret oli imetty kuiviin. Myöhemmin niitä oli ilmestynyt lisää. Eläimet olivat olleet lähinnä rottia, kissoja ja koiria, mutta kerran tai kaksi he olivat löytäneet variksen tai pulun.
Eric oli ollut suunniltaan raivosta löytäessään ikkunan yläpuolelle kiinnitetyn kuolleen variksen. ”Häpeämätöntä! Oletko varma, että haluat ottaa tuollaisen hirviön mukaan, Steve?”
”Hirviö tai ei, se saattaa tietää jotain.”
Jo muutaman päivän ajan Eric ja Steve olivat miettineet samaa asiaa, mutteivät olleet puhuneet siitä. Kummaltakaan ei ollut mennyt kauaa laskea yhteen kaksi plus kaksi. Molemmat muistivat elämänsä Telluksella, ja vaikka he olivat aivan eri aikakausilta, tarinat eivät olleet juurikaan muuttuneet. Ja vaikka he molemmat olivat valkiriksi tulonsakin jälkeen kuulleet puhuttavan valieroista, kuolemattomista, kumpikaan ei halunnut lausua ajatustaan ääneen ensimmäisenä.
Viimein, lähtöpäivän aamuna, kun viimeinenkin toivo olennon löytämisestä oli mennyt, Eric kysyi yhtäkkiä: ”Mitäköhän kieltä se puhuu?” Hän oli saanut hölmön idean, jota he eivät vielä olleet kokeilleet.
Steve sai nopeasti hänen ajatuksestaan kiinni. ”Luultavasti ainakin englantia, se oli Telluksen puhutuin kieli jo vuonna 2100.”
He katsoivat toisiaan pitkään. Salaisuus ja petoksen mahdollisuus rätisivät heidän välissään. Eric kohautti olkapäitään ja sanoi hiljaa: ”Emme voi enää muutakaan.”
*
Skip rypisti kädessään olevan paperinpalan pieneksi palloksi ja iski nyrkkinsä vihaisesti pöytään, jossa se oli odottanut häntä. Pöytä hajosi säpäleiksi, mutta se ei parantanut hänen oloaan lainkaan. Valkirit olivat lähteneet, viime yönä he olivat yksinkertaisesti häipyneet valoineen, sulkineen ja tutkimuksineen. Jälkeensä he olivat jättäneet ainoastaan tämän typerän paperinpalasen ja kolme suurta sulkaa. Kaikki aseteltuina siististi pöydälle häntä varten.
Skip kirosi ja sitten kaikki raivo ja turhautuneisuus omasta typeryydestään purkautui yhtenä suurena korviavihlovana huutona, joka olisi varmasti kuurouttanut jokaisen olennon huoneessa, jos siellä olisi ollut ketään.
Mutta huone oli ja pysyi tyhjänä.
Hän viipyi Egyptissä vielä neljä viikkoa toivoen turhaan, että lintuihmiset tulisivat takaisin. Viimein hän luovutti ja katosi yön varjoihin, koittaen unohtaa kaiken, mitä oli luultavasti juuri menettänyt.
2. Skip
TELLUS, KAIRO.
Siellä ne taas olivat, ne kummalliset lintumiehet. Skip katseli heitä vaivihkaa erään asunnon katolta. He puuhailivat jotain mätänevien ruumiiden kanssa, tutkiskelivat niitä ja osan he kantoivat pois. Skip ei tiennyt keitä he olivat, tai mistä he olivat putkahtaneet esiin. Kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt heidät, hän oli luullut heitä enkeleiksi: heillä oli suuret siivet selässään, eivätkä muutenkaan tuntuneet olevan aivan tästä maailmasta. Skip ei osannut määritellä sitä, mutta jollain tavalla he hehkuivat. Kaikilla oli soljuvan kirkas ääni, ja kieli jota he puhuivat olisi saanut aikuisen miehen kyyneliin.
Mutta he eivät olleet enkeleitä, Skip oli vakuuttunut tästä muutamaa päivää myöhemmin. Hän ei ollut uskonut mihinkään jumalaan yli viiteensataan vuoteen, eikä totisesti aikonut aloittaa nytkään. Totta puhuen, kun näihin olentoihin oli tottunut, heidän vaikutuksensa ei enää tuntunut yliluonnolliselta. He näyttivät olevan tapahtumasta yhtä hämmentyneitä kun hänkin, mutta järkyttyneempiä. Jotenkin se tuntui nurinkuriselta.
Skip ei ollut pitänyt ihmisistä. Ainoa asia, mikä koko ihmiskunnan kuolemassa häntä ärsytti oli, että se teki hänen elämänsä erittäin hankalaksi. Mutta hän selviäisi, hän aina selvisi. Noiden lintusiipisten ihmisten ilmaantuminen – mistä hyvänsä olivatkin tulleet – avasi kuitenkin uusia mahdollisuuksia. He olivat tulleet jostakin jotenkin, ja Skip aikoi ottaa selvää mistä ja miten. Hän oli havainnut ensimmäiset lintuolennot Pariisissa muutamaa viikkoa sen jälkeen kun kaikki oli tapahtunut. Hän oli nähnyt heidän lentävän ylitse ja ilmeisesti yksi heistä oli havainnut hänet. Silloin Skip ei ollut ymmärtänyt miten se oli ollut mahdollista, sillä oli ollut yö (tietenkin) ja kaikki valot olivat olleet rikki. Hän oli piiloutunut syvemmälle varjoihin, ja viimein he olivat menneet omia teitään mutisten jotain käsittämätöntä tuolla kauniilla kielellään. Hänellä oli kulunut pari päivää tämän tukikohdan löytämiseen, joka sijaitsi eräässä fiinissä hotellissa Kairossa. Myöhemmin hän oli päätellyt, että tämä oli vain yksi heidän tukikohdistaan, mutta hän ei tiennyt missä muut olivat, eikä hän totta puhuen ollut kiinnostunut.
He olivat tuoneet sinne valoja, mutta ne eivät toimineet sähköllä, vaan jollain hänelle tuntemattomalla energianlähteellä. Vaikka Skip ei pitänyt kirkkaista valoista, hän oli niistä kiitollinen, sillä valon turruttamat silmät eivät nähneet pimeyteen – yleensä. Hän huomasi pian, että yksi tai kaksi olennoista pystyivät näkemään pimeässä pöllön tavoin, kuten se yksi oli tehnyt silloin Pariisissa. Hän oppi nopeasti tunnistamaan heidät ulkonäöltä ja varomaan heitä. Hän ei halunnut jäädä kiinni, vaikkeivät olennot vaikuttaneetkaan väkivaltaisilta. Karvas kokemus oli opettanut hänelle, ettei ulkonäköön saattanut luottaa.
Hän oli yrittänyt lukea heidän ajatuksiaan, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Aina kun hän yritti, häneen iski suunnaton, musertava paine, joka tainnutti hänet hetkeksi. Kun niin tapahtui kaikkien kohdalla, hän luovutti. Lisäksi Skip epäili, että he olivat saattaneet tuntea hänen hienovaraisen tunnustelunsa. Niinpä hän jättäytyi kokonaan tarkkojen korviensa ja päättelykykynsä varaan ja istui joka yö läheisen talon katolla tai hotellin ikkunan ulkopuolella vakoilemassa heidän toimiaan. Kuukauden kuluttua hän oli oppinut heidän kielensä alkeet.
He kutsuivat itseään valkireiksi ja he kutsuivat lintuja samalla nimellä, mutta mikäli Skip oikein erotti, he äänsivät sen hiukan eri tavalla. Heidän kulttuurinsa tuntui ihannoivan lintuja; ainakin linnut ihannoivat heitä. Aina kun he astuivat rakennuksesta ulos, lähistöllä olevat siivekkäät aloittivat kaamean liverrysten ja vihellysten kakofonian. Pienet varpuset lensivät heidän ympärillään ihastuksissaan ja muutama varis lehahti läheisistä puista istumaan heidän olkapäilleen. Se ei tuntunut vähimmässäkään määrin haittaavan heitä, päin vastoin. He silittivät lintuja hetken, ja Skipistä näytti kuin he olisivat puhuneet niille. Vasta sitten he hätistelivät siivekkäät matkoihinsa ja ryhtyivät työhön, joka pääasiassa koostui kuolleiden ihmisten tutkimisesta.
Skip ei ollut ihminen. Jos hän olisi ollut, hänkin makaisi jollain kadulla kuvottavana kasana mätää lihaa. Hän muisti vain nopean välähdyksen, eikä mitään muuta. Kun hän oli herännyt – hirmuisen päänsäryn kanssa – kaikki hänen ympärillään oli ollut hiljaista ja kuollutta. Mitkään sähkölaitteet eivät olleet toimineet. Hän oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli avannut yhden tietokoneen sisustan, mutta löytänyt vain sulaneita virtapiirejä. Jos hän olisi ollut ihminen, hänen päänsä sisäpuoli olisi luultavasti näyttänyt samanlaiselta, mutta hän ei ollut. Hän oli vampyyri, hyvin voimakas sellainen ja yli viisisataa vuotta vanha. Kaikkien vampyyrien tavoin Skip sai – tai oli saanut – pääelantonsa ihmisistä. Ja nyt joku ääliö oli mennyt tappamaan kaikki. Hän ei kuvitellut hetkeäkään, että tämä olisi ollut vahinko, tai vielä vähemmän jonkin jumalan tekosia.
Kenties olen liian kyyninen, hän ajatteli. Sitten hän pisti ajatuksen pois mielestään.
Monet vampyyrit olivat säilyneet hengissä tästä Harmageddonista, mutta suurin osa heistäkin kuolisi pian. Skip tiesi millaista oli elää vuosikymmen toisensa jälkeen ilman seuraa, ilman ruokaa, ilman lämpöä ja valoa. Kerran tai kaksi hän oli elänyt juuri niin, eristyksessä kaikesta. Hän oli kuitenkin varma, etteivät monet olisi yhtä onnekkaita, tai yhtä sitkeitä. Hän ei ollut varma olisiko itsekään tällä kertaa. Tällä kertaa ei ollut elävää maailmaa mihin palata. Tällä kertaa valoton yö olisi ikuinen.
Sitä jatkui kaksi kuukautta. Tutkimukset eivät näyttäneet johtavan mihinkään, sillä valkirit olivat selvästi hermostuneita ja turhautuneita. Siitä vähästä, mistä Skip sai selvää, hän päätteli, että he aikoivat lähteä. Monet valkireista halusivat antaa koko touhun olla. Järkytys ja uteliaisuus alkoivat pikkuhiljaa väistyä välinpitämättömyyden ja väsymyksen tieltä. Muutaman päivän sisällä he olisivat menneet sinne mistä olivat tulleetkin.
Terve menoa, Skip ajatteli katkerasti. Jättäkää meidät tänne mätänemään. Hän ei ollut saanut selville, kuinka valkirit olivat tulleet tälle planeetalle. Hän oli etsinyt heidän käyttämänsä hotellihuoneen läpikotaisin, muttei ollut löytänyt mitään muuta kuin kummallisen hohtavan kiven keskeltä huonetta, joka ilmeisesti toimi heidän valonlähteenään. Hän oli löytänyt muista huoneista joitakin tutkimusvälineitä ja kankailla peitettyjä ruumiita, mutta ei mitään merkkejä siitä täysvaltaisesta tutkimuksesta mikä näytti olevan käynnissä. Läheskään kaikki ulkoa tuoduista ruumiista eivät olleet olleet siellä, eikä Skip uskonut, että valkirit olisivat haudanneet heidät. Se tuntui typerältä ottaen huomioon, että ulkopuoliset kadut olivat muuttuneet hautausmaiksi. Siispä he olivat vieneet ne jonnekin, mutta rakennuksesta ei löytynyt jälkeäkään mistään ”portaalista”, josta valkirit koko ajan puhuivat.
Näytti siltä, että valkirien mentyään menojaan, hän jäisi tänne katolle istuskelemaan ja nuolemaan valkoisia sormiaan. Hän huokaisi ja nojautui viereisen talon seinää vasten. Hän ei halunnut luovuttaa. Hän ei halunnut jäädä tänne kirotulle planeetalle, hänen olisi pakko selvittää miten pääsisi täältä pois.
*
Tutkimusretkikunnan johtaja, Steve Firn, seisoi hotellihuoneen ikkunan edessä katsellen ulos pimeään yöhön. Hänen siipensä värisivät levottomina. Paikka alkoi tehdä heidät kaikki hulluiksi. Hiljaisuus... ilmeettöminä makaavat mätänevät ruumiit... karmea haju... ei yhtään ainutta johtolankaa... Näytti siltä, että pian heidän olisi lähdettävä ja jätettävä planeetta korjaamaan itsensä.
Steve Firn oli asunut maapallolla joskus kauan sitten. Se oli ollut suunnilleen teollisen vallankumouksen aikoihin. Ennen kuolemaansa hän oli kohonnut niinkin hyvään asemaan kuin pankin johtajaksi, mutta sitten paha influenssaepidemia oli vienyt hänet. Hän oli ollut valkirina jo monta sataa vuotta, mutta hänessä yhä eli rakkaus tähän planeettaan, joka oli nyt kuollut.
Tai ehkei kuollut, Steve korjasi itseään. Kenties se nyt vasta alkaa elää.
Enää häntä ei kiinnostanut kuka oli tappanut kaikki ja miksi. Todennäköisesti se oli ollut yksi heistä joka tapauksessa. Siltikään hän ei halunnut lähteä, sillä hän tiesi ja he kaikki tiesivät, että joku tai jokin oli elossa tuolla. Jokin älyllinen olento oli selvinnyt hengissä tästä joukkomurhasta, kenties jopa aiheuttanut sen. He olivat tunteneet sen läsnäolon melkein heti saavuttuaan tälle planeetalle. Se oli yrittänyt tunkeutua jokaisen ajatuksiin vuorollaan, mutta lopettanut sen pian. He eivät olleet nähneet siitä merkkiäkään pitkään aikaan, mutta he tunsivat, että se oli edelleen siellä. Eric ja Dove olivat monesti nähneet jonkin liikkuvan pimeässä, melkein näkymättömissä. Eric oli vannonut nähneensä jotain samankaltaista myös aikaisemmin Pariisissa.
”Se on hyvä”, Eric oli sanonut. ”Sen näkee vain ikään kuin liikkeenä silmäkulmasta, joka katoaa heti kun yrittää katsoa tarkemmin. Eikä se säteile lainkaan lämpöä.” Eric pystyi noilla loistavilla silmillään näkemään lämpösäteilyä, mutta se ei ollut heitä paljon auttanut. Otus ei taatusti ollut ihminen. Ensin he olivat pitäneet sitä jonkinlaisena ovelana eläimenä, jolla oli lämpösäteilyä estävä suojakuori ja joka kenties pystyi vaistoamaan ajatuksia. Kuukauden etsimisen jälkeen he olivat kuitenkin tulleet siihen tulokseen, ettei se ollut mikään eläin. Siihen se oli liian vaivihkainen, liian näkymätön ja liian älykäs.
Eric tuli sisään. Hän oli voimakasrakenteinen, ruskeasiipinen valkir, jonka keltaiset pöllönsilmät hehkuivat loistekiven valossa.
”Miten matka sujui?” Steve kysyi.
”Hyvin, portaali on suljettu.”
”Hyvä. Löysitkö näkymättömästä ystävästämme mitään merkkiä?”
”En varjoakaan, tuntuu kuin olento olisi yksinkertaisesti kadonnut maan alle”, Eric vastasi. He olivat yrittäneet saada tätä otusta kiinni jo viikkoja, sillä ruumiiden tutkiminen ei ollut johtanut mihinkään. Heillä ei ollut ainoatakaan vastausta, vain kysymyksiä.
Steve uskoi, että tämän olennon kiinni saaminen saattaisi raottaa heille tätä mysteerin verhoa. Neuvostolle he eivät olleet maininneet olentoa sanallakaan, sillä ensinnäkään paljon sanottavaa ei ollut, ja toiseksi tämä kissa-hiiri jahti oli jollain tavalla muuttunut henkilökohtaiseksi. Mutta Neuvoston asettama takaraja oli ehdoton. Kaksi kuukautta eikä päivääkään päälle. Sen jälkeen heidän pitäisi päättää tutkimukset, poistua planeetalta ja sinetöidä portit mennessään. Joku kävisi sinetöimässä Telluksen portin Majatalosta sen jälkeen kun he olisivat lähteneet.
Melkein kaksi kuukautta kulunut, Steve ajatteli. Meidän on lähdettävä ylihuomenna. Äänen hän sanoi: ”Ehkä se tajusi, että me jahtaamme sitä.”
”Hyvin mahdollista”, Eric vastasi. ”Missä muut ovat?”
”Dove on Englannissa kolmannella portaalilla, Ryan ja Del ovat tekemässä omia tutkimuksiaan, Inde ja Hasal ovat ottamassa selvää muiden portaalien kunnosta ja sinetöimässä niitä. Tämä Kairon portaali tulee oleman ainoa, joka jätetään auki.” Steve selitti. Sitten hän lisäsi: ”Virallisesti.”
”Virallisesti?”
”Dove pitää huolen, että Englannin portaali on vielä kulkukelpoinen sen varalta, että tämä portaali luhistuu. Mutta Neuvosto hyväksyy vain yhden portaalin jätettäväksi auki, joten...”
”Ketkä kaikki tietävät?” Eric kysyi ja siirtyi johtajansa viereen ikkunan luokse.
”Doven lisäksi vain me kaksi. Aion lisäksi kertoa kuningattarelle, luonnollisesti.”
Eric nyökkäsi kiitollisena hänelle osoitetusta luottamuksesta. Viimeisen kahden kuukauden aikana heidän jo ennestään pieni ryhmänsä oli pienentynyt huomattavasti. Monet olivat lähteneet jo heti alussa ja suurin osa lopuistakin, kun Steve oli noin kolme viikkoa sitten ilmoittanut virallisten tutkimusten päättyneen. Jäljelle jääneet seitsemän olivat hajaantuneet omille teilleen, toiset tekemään omia tutkimuksiaan, toiset sulkemaan Tellukselta johtavia portaaleja. Kolmistaan Steve, Dove ja Eric olivat yrittäneet saada tätä liukasta otusta kiinni, joka aina lipesi heidän sormiensa välistä, kuin kiusaten.
Mikä ihmetytti ja ärsytti Steveä eniten oli olennon selvä uteliaisuus heitä kohtaan. Siitä ei koskaan näkynyt jälkeäkään tai edes varjon vilahdusta päivisin. Yö oli selkeästi sen aikaa, sen oma elementti, jota se osasi hyödyntää. Mutta vaikka se olisi voinut lähteä milloin tahansa, se oli pysytellyt heidän lähistöllään koko ajan, kenties tarkkaillen ja kuunnellen. Viikko sitten he olivat löytäneet oven edestä joitakin kuolleita eläimiä, joiden veret oli imetty kuiviin. Myöhemmin niitä oli ilmestynyt lisää. Eläimet olivat olleet lähinnä rottia, kissoja ja koiria, mutta kerran tai kaksi he olivat löytäneet variksen tai pulun.
Eric oli ollut suunniltaan raivosta löytäessään ikkunan yläpuolelle kiinnitetyn kuolleen variksen. ”Häpeämätöntä! Oletko varma, että haluat ottaa tuollaisen hirviön mukaan, Steve?”
”Hirviö tai ei, se saattaa tietää jotain.”
Jo muutaman päivän ajan Eric ja Steve olivat miettineet samaa asiaa, mutteivät olleet puhuneet siitä. Kummaltakaan ei ollut mennyt kauaa laskea yhteen kaksi plus kaksi. Molemmat muistivat elämänsä Telluksella, ja vaikka he olivat aivan eri aikakausilta, tarinat eivät olleet juurikaan muuttuneet. Ja vaikka he molemmat olivat valkiriksi tulonsakin jälkeen kuulleet puhuttavan valieroista, kuolemattomista, kumpikaan ei halunnut lausua ajatustaan ääneen ensimmäisenä.
Viimein, lähtöpäivän aamuna, kun viimeinenkin toivo olennon löytämisestä oli mennyt, Eric kysyi yhtäkkiä: ”Mitäköhän kieltä se puhuu?” Hän oli saanut hölmön idean, jota he eivät vielä olleet kokeilleet.
Steve sai nopeasti hänen ajatuksestaan kiinni. ”Luultavasti ainakin englantia, se oli Telluksen puhutuin kieli jo vuonna 2100.”
He katsoivat toisiaan pitkään. Salaisuus ja petoksen mahdollisuus rätisivät heidän välissään. Eric kohautti olkapäitään ja sanoi hiljaa: ”Emme voi enää muutakaan.”
*
Skip rypisti kädessään olevan paperinpalan pieneksi palloksi ja iski nyrkkinsä vihaisesti pöytään, jossa se oli odottanut häntä. Pöytä hajosi säpäleiksi, mutta se ei parantanut hänen oloaan lainkaan. Valkirit olivat lähteneet, viime yönä he olivat yksinkertaisesti häipyneet valoineen, sulkineen ja tutkimuksineen. Jälkeensä he olivat jättäneet ainoastaan tämän typerän paperinpalasen ja kolme suurta sulkaa. Kaikki aseteltuina siististi pöydälle häntä varten.
Skip kirosi ja sitten kaikki raivo ja turhautuneisuus omasta typeryydestään purkautui yhtenä suurena korviavihlovana huutona, joka olisi varmasti kuurouttanut jokaisen olennon huoneessa, jos siellä olisi ollut ketään.
Mutta huone oli ja pysyi tyhjänä.
Hän viipyi Egyptissä vielä neljä viikkoa toivoen turhaan, että lintuihmiset tulisivat takaisin. Viimein hän luovutti ja katosi yön varjoihin, koittaen unohtaa kaiken, mitä oli luultavasti juuri menettänyt.
Työn tiedot
Haukan Silmin (luku 2)
cillana
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 1918 sanaa» Työ lisätty: 10.03 - 2008» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Luku 2 hyvin hyvin muokattuna versiona. Okei, ei se kokonaisuudessaan ole niin erilainen, mutta se jatkuu luvussa neljä. Melkein kaikki samat asiat ja monet tekstipätkät on suoraan jossain välissä, mutta uuttakin tulee (lähinnä siis sinne lukuun 4). Pointti tässä nyt lähinnä on se, että sekoilin noita aikoja, joiden pitäisi täsmätä jossain 8. luvussa, mutta tavallaan hävitin muutaman kuukauden jonnekin. Tuloksena (lisäilin niitä kuukausia tähän) vähän innostuin, joten jaoin 2. luvun kahteen osaan ja laitoin 3. luvun väliin.
Jep jep, onpas taas selkeää.
luku 3: http://www.harhakuva.org/view/84450
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!