Kaunokirjallisen työn esitys
Haukan silmin (luku 4)
4. Paluu
TELLUS, NEW YORK.
KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Harmaa rotta päästi surkean pienen vingahduksen, kun marmorinvalkoinen käsi väänsi siltä niskat nurin. Skip nosti rotan silmiensä tasolle. Sen silmät katsoivat elottomina takaisin. Skip pudisti päätään kyllästyneenä ja upotti sitten terävät hampaansa rotan vatsaan. Eläinpitoinen ruokavalio alkoi tosissaan ärsyttää häntä.
Toisin kuin monet onnettomammat lajitoverinsa, Skip saattoi pärjätä kauan ilman lainkaan verta, eläinten verellä ikuisesti. Monet nuoremmista olivat jo kuolleet ihmisten mukana ja vain voimakkaimmat selvinneet. Pian jäljelle jääneet ryhtyisivät tappelemaan keskenään, mahdollisesti jopa tappaisivat toisensa siinä sivussa. Skip vähät välitti. Hänen puolestaan he kaikki saivat painua helvettiin. Harmi vain, etteivät he ajatelleet samaa hänestä. Hän oli aina kulkenut omia teitään, mutta niin olivat monet muutkin silloin kun ihmiset olivat vielä olleet elossa. Nyt klaanien johtajat yrittivät kerätä mahdollisimman monta vampyyria omiin joukkoihinsa, ehkä suojautuakseen toisiaan vastaan, kuka tietää. Vampyyrit olivat luonteeltaan ihmisiäkin huonompia tekemään yhteistyötä ja vireillä oli raivoisa sota ei-oikein-ketään vastaan. Skip oli selvin sanoin ilmoittanut itsensä ulkopuoliseksi koko sotkusta, mutta jostain syystä kaikki klaaninjohtajat olivat suuttuneet siitä tavattomasti.
Ulkonäkösi ei auta yhtään asiaa, Zahra sanoi. Värjäisit hiuksesi suosiolla.
”Puhu ääneen hyvä nainen. Ulkonäöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa”, Skip murahti vastaan. ”Ja pysy poissa päästäni.” Hän ei ollut lainkaan yllättynyt Zahran läsnäolosta, tällä oli aina ollut ihmeellinen – ja kieltämättä erinomaisen ärsyttävä – kyky löytää hänet mistä tahansa. Hän oli syvästi kiitollinen siitä, ettei kukan muu vampyyri hänen tietääkseen hallinnut tätä kykyä. Ja hän tiesi, ettei Zahra koskaan paljastaisi hänen olinpaikkaansa muille. Tällä hetkellä hänen olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana muista lajinsa edustajista. Hän vilkaisi naista, joka oli istahtanut hänen viereensä. Tämä oli yhtä kaunis kuin ennenkin, kalpea iho kimallellen hämyisen kuun valossa. New York levittäytyi kaukana heidän alapuolellaan, pimeänä ja haisten kuolleelta lihalta.
Mutta sinä tiedät, että minä olen oikeassa, Zahra jatkoi välittämättä lainkaan käskystä.
Skip veti pitkistä hiuksistaan suortuvan ja katseli sitä mietteliäänä. Se oli kirkkaan sininen. Kummallisen sattuman ja jonkin mutanttigeenin oikusta hänen hiuksensa olivat olleet sähkönsiniset jo syntymästä lähtien. Samainen oikku oli tehnyt hänen silmistään violetit. Pahaksi onnekseen hän oli sattunut syntymään 1600-luvun Englantiin, jonka ihmiset eivät olleet oikein osanneet arvostaa hänen erikoista ulkonäköään yhtään sen enempää kuin nykyiset klaaninjohtajatkaan. Hänen synnytyksessään läsnä ollut liian virkaintoinen pastori oli itseasiassa yrittänyt hukuttaa hänet läheiseen jokeen, ”tuon paholaisen penskan”, kuten hän Skipiä oli aina kutsunut. Vaikka hänen vanhempansa olivatkin pelastaneet hänet tuona yönä, he toivoivat monta kertaa etteivät olisi. Skip – silloinen John Thornton – oli ollut ongelmalapsi. Hän oli ollut ratkaisematon pulma vanhemmilleen, täysi mysteeri kyläläisille ja ikuinen riesa pastorille. Kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle, että pastori oli yrittänyt heittää hänet jokeen, mutta syystä tai toisesta Skip oli vihannut miestä. Hänestä oli tullut ensimmäinen uhri, kun Skip oli muuttunut vampyyriksi elettyään siinä perhanan kylässä melkein kaksikymmentä vuotta.
Skip virnisti vahingoniloisesti muistolle. Kuinka se pastori olikaan pyydellyt anteeksi! Kuinka hän olikaan ryöminyt! Nyt yli viisisataa vuotta myöhemmin Skip ei näyttänyt päivääkään yhdeksäntoistavuotiasta vanhemmalta, mutta muuten häntä ei olisi voinut tunnistaa samaksi pojaksi. Hänen ihonsa oli muuttunut aikojen saatossa valkoisemmaksi, kylmemmäksi ja kovemmaksi. Hänen hiuksensa ja silmänsä olivat saaneet yliluonnollisen hohteen ja hänen sydämensä lyönti oli aina vain hidastunut ja hidastunut. Välillä hänestä tuntui kuin olisi muuttumassa patsaaksi.
Sinähän olet.
Pysy poissa päästäni! Skip ärähti ja sulki mielensä niin hyvin kuin pystyi. Mutta jotenkin Zahra aina onnistui luikahtamaan hänen henkisten muuriensa yli.
Skip asettui selälleen makaamaan. Katon kylmä pinta rauhoitti. Se muistutti häntä siitä kun hän oli viimeksi mennyt maailmalta pakoon kauan sitten pohjoisnavalle, syvälle jään alle. Silloin hänen pitkä unensa oli kestänyt viikkoja, kuukausia, vuosikymmeniä... Hän katsoi taivaalle. Tähdet tuikkivat niin kuin eivät olleet tuikkineet satoihin vuosiin. Kahdeksan kuukautta sitten kirkas tähtitaivas oli tullut takaisin kun valot olivat sammuneet lopullisesti tästä maailmasta.
Paitsi silloin kerran kun ne tulivat takaisin... Jo miljoonannen kerran Skip kaivoi taskustaan rypistyneen ja kuluneen paperin. Vaikka paperi oli kokenut kovia ja teksti oli haalistunut, siitä sai vielä selvän: Me tulemme takaisin. Skip huokaisi ja ajatteli että oli jo aika heittää paperi menemään. He eivät olisi tulossa takaisin, ei vaikka hän odottelisi maailman loppuun asti. Jos hän heittäisi paperin pois, hän voisi ehkä unohtaa koko jutun. Hän ei halunnut enää ajatella niitä kirottuja lintumiehiä ja heidän tuomaansa valheellista toivoa. Myöhemmin hänelle oli selvinnyt, ettei yksinkään toinen vampyyri ollut nähnyt valkireista vilaustakaan ja ainoastaan kolme sulkaa ja viesti todistivat, ettei kaikki ollut ollut kuvitelmaa. Yhden sulista hän oli antanut Zahralle, jonka hiuksista se tälläkin hetkellä roikkui koristeena.
Tuuli tarttui pieneen paperinpalaseen ja Skip päästi irti. Hän katsoi sen leijumista, kunnes se lennähti rakennuksen reunan yli ja katosi näkyvistä.
*
TELLUS, LONTOO.
”Uskotko muka, että hän on vielä siellä? Kaiken tämän ajan jälkeen? Täällä on kulunut ainakin puoli vuotta sen jälkeen kun lähdimme.”
”En, mutta me löydämme hänet. Tai ainakin minä löydän.”
Eric huokaisi. Stevellä oli mennyt kolme ja puoli kuukautta siihen, että hän oli saanut Kuningatar Marianilta luvan tulla Tellukselle takaisin. Neuvosto ei tiennyt asiasta mitään, eikä saisi tietää. Ainoastaan valkirien kuninkaalla tai kuningattarella oli valta avata tai sulkea portaaleja. Marian oli antanut heille neljä Lumén viikkoa aikaa, eli noin 38 Telluksen vuorokautta¹. Sitten portti sinetöitäisiin, olivatpa he enää planeetalla tai eivät.
Vähän yli kuukausi aikaa löytää yksi henkilö tämän kokoiselta planeetalta. Kaiken lisäksi sellainen henkilö, joka ei halunnut tulla löydetyksi. Jopa Steven täytyi myöntää itselleen, että koko reissu saattaisi olla ajanhukkaa, mutta hän ei halunnut jättää tätä asiaa kesken.
He olivat palanneet Kairoon vain huomatakseen, että tie oli ollut tukossa. Joko portaali oli tuhoutunut jonkin Rajalla tapahtuneen epävakauden vuoksi tai sitä ympäröivälle rakennukselle oli käynyt jotakin. Niinpä Englannin portaali oli ollut ainoa tie takaisin. Kukaan ei ollut käyttänyt Englannin portaalia vuosikausiin, koska se sijaitsi syvällä maan alla, metrotunneleissa. Sitä oli pystynyt käyttämään vain öisin, kun liikenne oli ollut vähäistä – tai nyt kun sitä ei ollut lainkaan.
”Mennään katsomaan, mitä Kairon portaalille on tapahtunut”, Steve ehdotti kun he pääsivät helpotuksesta huokaisten maan pinnalle. ”Ehkä pystymme korjaamaan sen.”
Lento Egyptiin kesti puolitoista päivää, mutta kun he pääsivät Kairoon, he näkivät heti mitä oli tapahtunut. Ilmasta käsin pystyi näkemään jo kaukaa sen suuren arven, jonka jokin hirmumyrsky oli jättänyt maankamaraan ehkä kuukautta tai kahta aikaisemmin. Koko kaupunki oli maan tasalla, mukaan lukien se suuri pilvenpiirtäjä, missä portaali oli joskus ollut.
Typertyneinä parivaljakko katseli tuhoa. Sitten Steve siristi silmiään ja katsoi jonnekin vähän matkan päähän, missä aluksi näytti olevan vain tyhjää ilmaa. ”Näetkö?” hän kysyi Ericiltä.
Eric nyökkäsi. ”Se on palannut alkuperäiseen muotoonsa.”
Portaali oli luhistunut rakennuksen myötä, mutta repeämä oli yhä olemassa. Se väreili ilmassa heidän edessään levottomasti, suurena ammottavana haavana, josta välillä näki välähdyksiä Rajasta, välillä muista valtakunnista. Se ei enää ollut valkirien eikä kenenkään muunkaan hallittavissa, vaan oli suistunut täydelliseen kaaokseen. Siitä saattoi päästä minne tahansa, tai ei minnekään. Pahimmassa tapauksessa joku elävä olento astuisi siitä ja päätyisi Rajalle, missä se kuolisi välittömästi.
”Mitä me teemme sille?” Eric kysyi katsoen repeämää huolestuneena.
Steve huokaisi. ”Emme mitään, me emme voi tuon kokoiselle repeämälle mitään kahdestaan, eikä meidän pitäisi edes tietää siitä. Meidän ei pitäisi edes olla täällä. Kerromme Marianille kun lähdemme.”
He asettuivat asumaan kaupungin itäpuolelle, missä tuho ei ollut niin paha. Rakennus, jonka he valitsivat oli puoliksi tuhoutunut, siitä puuttui puolet yhdestä seinästä kokonaan, mutta se ei haitannut. Päinvastoin, kerrostalon raato ja puuttuva seinä tekivät paikasta melkeinpä kotoisan, sillä se muistutti heitä heidän omista kotiluolistaan Lumélla. Steve vetäytyi huoneen pimeimpään nurkkaan ja käpertyi siipiensä suojiin nukkumaan.
”Mitä sinä teet?” Eric ihmetteli. ”Eikö meidän pitänyt etsiä sitä yhtä hirviötä?”
”Jos muistan oikein, salamyhkäinen ystävämme on yöeläin, joten on turhaa lähteä etsimään sitä nyt”, Steve mutisi sulkiensa lomasta.
Eric oli hiljaa hetken. Sitten hän nousi ylös ja käveli asunnon reunalle, josta alkoi ainakin kymmenen kerroksen pudotus kivikovaan maahan. Repeämä vilkutti hänelle kaukaisuudessa. Hän levitti siipensä ja valmistautui lähtöön.
”Minne sinä menet?”
Eric vilkaisi Steveä huvittuneena olkapäänsä yli. ”Sinne missä on yö.”
*
TELLUS, NEW YORK.
Elämisessä ei ole enää mitään mieltä, Skip sanoi katsoessaan kadulla makaavaa ruumista. Se oli joskus ollut Jeff, mutta näköjään hän oli asettunut jonkun väärälle puolelle. Hän tunsi itsensä kumma kyllä hieman surulliseksi. Jeff oli ollut mukava kaveri. Ainoa tapa, jolla he jaksavat pysyä hengissä on tappaa toisiaan.
Sinun mielestäsi elämisessä ei ole koskaan ollutkaan mitään mieltä, Zahra tokaisi kuivasti.
”Ei siinä olekaan, jos elää ikuisesti. Mutta ainakin se oli ihan hauskaa välillä”, Skip sanoi ääneen. ”Tästä tulee hulluksi.”
Joskus tulee vielä jotain, Zahra sanoi. Siihen saattaa mennä kauan, mutta nyt hallitsevan rodun paikka on avoin. Jotain tulee.
”Me olemme hallitseva rotu”, Skip sanoi kyynisyyden vivahdus äänessään.
Me emme pysty lisääntymään. Me olemme loisia, emme mikään rotu. Me emme ole edes mikään laji.
”Pystymmehän me lisääntymään”, Skip väitti vastaan.
Ainoastaan ihmisten avulla. Me olemme kuin virus.
”Hyvä on, hyvä on. Olet oikeassa, kuten tavallista”, Skip sanoi, jotta nainen hiljenisi, mutta hänen täytyi myöntää Zahran olevan oikeassa. He eivät kuuluneet tänne. Ilman ihmisiä he olivat vain hitaasti katoava laji. Kestäisi tuhansia, kenties satoja tuhansia vuosia ennen kuin ilmaantuisi jotain uutta, jotain edes vähän ihmisen kaltaista – jos ilmaantuisi ollenkaan. Skip ei ollut varma jaksaisiko odottaa niin kauan.
”Hei Zahra...”
Niin?
”Jos jotenkin... jos jollain tavalla olisi mahdollista lähteä täältä... jonnekin toiseen maailmaan, niin lähtisitkö?”
Zahra oli pitkään hiljaa. Skip ei saanut hänestä ajatustakaan irti, mutta se ei ollut mitään uutta. Hän ei ollut koskaan päässyt naisen mielen sisälle. En tiedä, Zahra sanoi viimein. Minä rakastan tätä planeettaa, ehkä jopa enemmän kuin ennen.
Arvasin, Skip mietti itsekseen ja piti huolen siitä, ettei Zahra kuullut mitä hän ajatteli.
”Koskeeko tämä sitä ilmiötä Egyptissä?” Zahra kysyi yhtäkkiä ääneen. Hänellä oli kaunis, musikaalinen ääni, joka oli melkein hypnotisoiva. Siksi hän useimmiten vältti ääneen puhumista.
Skip antoi ääniaaltojen mennä ohitseen ja jäi ihastelemaan niiden kaikua. Hitaasti hän sanoi: ”Voi olla.”
Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet kuulla huhuja, että Egyptissä oli esiintynyt jokin selittämätön ilmiö. Skip ei ollut varma mitä se koski tai millainen se oli, mutta ilmeisesti siellä tapahtui jotain sellaista mitä ei pitäisi. Hän ei ollut vaivautunut menemään paikalle pelkästään parin hassun kuulopuheen takia, mutta viime aikoina ne olivat lisääntyneet ja käyneet yksityiskohtaisemmiksi. Se ei voi olla sattumaa, Skip mietti. Hän oli sinä päivänä kuullut, että ilmiö näytti keskittyvän Kairon alueeseen, missä oli pari kuukautta sitten ollut valtava hirmumyrsky, joka oli tuhonnut koko kaupungin.
Mutta jos se tosissaan oli se portaali, jota hän oli silloin kuumeisesti etsinyt... No, se luultavasti pysyisi siellä vaikka ei ihan heti menisikään, Skip mietti ja katsoi vieressään seisovaa naista vaivihkaa silmäkulmasta. Hän tiesi, ettei Zahra lähtisi minnekään tältä planeetalta, hän oli liiaksi sen pikkuhiljaa elpyvän luonnon lumoissa. Skip hymyili. Tällä hetkellä hänellä ei ollut kiire minnekään.
”Kas, Skip. En odottanutkaan löytävän sinua täältä.”
Skip kääntyi katsomaan tulijaa. Hän istui jälleen mielipaikallaan, eli New Yorkin korkeimman pilvenpiirtäjän katolla. Siellä oli pieni japanilainen puutarha, joka oli tosin pahasti villiintynyt ja aivan reunan vieressä oli suuri patsas jostakin vanhasta presidentistä. Skip oli kaatanut sen niin, että hän saattoi istua katon reunalla ja nojailla patsaan kiviseen selkään. Hänen oikealla puolellaan seisoi Rion, Verenhimoisten Ääliöiden klaaninjohtaja.
”Sinun olisi aika opetella klaanini oikea nimi”, Rion sanoi tyynesti, mutta se ei Skipiä hämännyt. Kun Rion puhui rauhallisesti, silloin hän oli todella todella myrtynyt jostakin.
”En muista sitä”, Skip tokaisi vastaan ja kääntyi taas katselemaan tähtiä.
Rion sivuutti loukkauksen ja sanoi: ”Et ole vieläkään antanut vastaustasi Skip. En salli yhdenkään klaanittoman pellen liikkuvan alueellani.”
”New York ei ole sinun aluettasi, vaikka mitä sanoisit.”
”Tämä kaupunki on minun. Ja joko sinä olet osa sitä, tai lähdet vapaaehtoisesti pois. Muuten loppu tulee olemaan sinun kannaltasi erittäin epämiellyttävä.”
Skip vilkaisi pikaisesti katolle ilmaantuneita uskollisia Rionin seuraajia. Hän pyöritti silmiään. ”Et ole tosissasi.”
”Meitä on paljon enemmän.”
”Te olette ainakin kolmesataa vuotta nuorempia”, Skip sivalsi takaisin. Muutamat kätyrit liikahtelivat hermostuneina.
Rionin silmät eivät rävähtäneetkään. ”Voisit olla hyvin vaikutusvaltainen keskuudessamme jos tahtoisit, Skip.”
”Ei kiinnosta.”
”Niinkö?” Rionin ääni oli käynyt melkein kuiskaukseksi. ”Sitten meillä ei ole näköjään vaihtoehtoja.”
Skipin silmät välähtivät ja hidas verenhimoinen virne kohosi hänen kasvoilleen.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Skip havahtui siihen kun joku kutsui hänen nimeään. Skip, lopeta! Skip! Hän ravisti päätään ja suurella vaivalla nousi ylös punaisesta usvasta, johon oli vajonnut. Hän katseli ympärilleen. He olivat edelleen katolla, mutta Rionista ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan yli puolet tämän uskollisista seuralaisista makasivat siellä täällä, raajat irti revittyinä ja veret tyhjiin imettyinä, kaikki selvästi kuolleina. Zahra seisoi hänen edessään kasvoillaan ilme, jota Skip ei olisi koskaan niillä halunnut nähdä. Sekoitus vihaa, surua ja pettymystä.
Skip katsoi käsiään ja päästi irti viimeisestä uhrista, jonka loppuosa vartalosta taisi olla jossain katon toisella laidalla. Hän pyyhki suunsa hihaansa ja vältteli Zahran katsetta. Sitten hän lysähti istumaan ja asettui makaamaan maahan, kädet päänsä takana. Zahra istui hänen viereensä. Selityksiä ei tarvittu.
He olivat pitkään hiljaa. Sitten Skip sanoi: ”Aion mennä ottamaan selvää siitä Egyptin jutusta. Haluatko tulla mukaan?”
Uskotko edelleen, että se on jonkinlainen portaali?
”Uskon.”
Siinä tapauksessa en.
Asiasta ei tarvinnut puhua enempää. Skip katseli kirkasta tähtitaivasta ja kuvitteli jokaisen pienen valopisteen ympärille lukuisia planeettoja, kansoja ja kulttuureja. Ehkä niitä tosiaan oli jossakin ja ehkä oli jokin tapa päästä sinne. Ja nyt hänen olisi pakko lähteä. Ei kestäisi kauaa, että Rion kokoaisi joukon, jota hänkään ei pystyisi voittamaan. Pahimmassa tapauksessa kaikki klaanit ryhmittyisivät häntä vastaan.
Ei ollut enää mitään syytä jäädä tänne. Hänellä oli ollut mukavaa Zahran kanssa ja he olivat saaneet elää kaikessa rauhassa nyt monta kuukautta, mutta nyt edes hänen vieressään istuva ihastuttava olento ei pystyisi houkuttelemaan häntä jäämään enää pidemmäksi aikaa.
Yhtäkkiä hän havaitsi tutun liikkeen kaukana yläpuolellaan ja hänen tarkat korvansa kuulivat äänen, jota eivät edes pienet tarkkaavaiset hiiret ja päästäiset koskaan huomanneet ennen kuin oli liian myöhäistä. Heikko siipisulkien kahina yötuulessa ja tumma hahmo tähtitaivasta vasten... Ei voinut olla.
Zahra, näetkö sinä tuon?
Zahra katsoi ylöspäin ja siristi silmiään. Näenkö mitä?
Linnun, ison linnun.
Ei siellä ole mitään, Skip.
Skip virnisti yhtäkkiä niin että jokainen hammas näkyi. Hän ponkaisi seisomaan, päästi villin riemunkiljahduksen ja nauroi yöhön, niin kuin ei ollut koskaan nauranut. Sitten, jättäen kummastuneen Zahran seisomaan katolle, hän lähti lentävän olennon perään, päämääränään Egypti.
Hän vaikka uisi sinne, jos olisi pakko.
*
Ei mitään. Ei vilahdustakaan koko olennosta, ei minkäänlaista merkkiä, ei johtolankaa, ei kerta kaikkiaan mitään. Steve ravasi heidän pienen väliaikaisen asuntonsa lattiaa edestakaisin ja kirosi hiljaa. Eric oli lentelemässä jossakin päin Yhdysvaltoja, oli ollut jo monta viikkoa. Jäljellä oli enää neljä päivää! Heidän olisi pakko lähteä pian, muuten ainoa poispääsy tältä planeetalta olisi tuo repeämä – reitti, jota kumpikaan ei ollut halukas kokeilemaan.
Eric oli varmaan jo matkalla takaisin. Kun hän tulisi, he lähtisivät.
Seuraavana aamuna Eric palasi.
”Löytyikö mitään?” Steve kysyi levottomana.
Eric oli pitkään hiljaa. ”Löytyi, mutta se ei ollut hän.”
”Mitä? Niitä on enemmänkin?”
”Satoja, mutta ne eivät nähneet minua.”
Steve istui alas turhautuneena ja lyötynä. Tehtävä oli mahdoton. Heidän piti yrittää löytää se yksi olento, joka tällä koko pallolla näki heidät. Hän ei ollut ajatellut, että muitakin olisi. Mikä tässä yhdessä oli niin erikoista? Steve huokaisi syvään. ”Hyvä on. Levätään tämä päivä. Lähdemme huomenaamulla. Ei ole enää mieltä pysyä täällä.”
Eric nyökkäsi silmin nähden helpottuneena.
*
Mikä piru tuo on!?
Se oli Skipin ensimmäinen ajatus kun hän näki repeämän. Se oli kuin massiivinen haava ilmassa hohtaen miljoonissa eri väreissä. Ja toisinaan hän oli näkevinään sen läpi jonkinlaista valkoista usvaa tai hämyisiä hahmoja. Toisaalta taas joskus näytti siltä, kuin aukosta olisi paistanut läpi kokonainen toinen maailma.
Skip oli aistinut aukosta säteilevän valtavan energian jo kilometrien päähän ja hän tiesi, ettei voisi mennä enää lähemmäs. Muuten tuo energia saattaisi nielaista hänet. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa sitä ihmeissään. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään sen kaltaista ennen. Mutta hän ei ollut tullut Kairoon repeämän takia, vaan löytääkseen valkirit, jotka olivat varmasti jossain täällä. Hän käänsi päänsä tuulen suuntaan ja sulki silmänsä. Hän haistoi miljoonia ruumiita, mutta niiden haju oli jo hänelle tuttu. Sitä paitsi ruumiiden haju oli pikkuhiljaa alkanut muistuttaa kuolleiden lehtien ja maan tuoksua. Niiden lomasta hän erotti pari elävää ja lämmintä olentoa, mutta ne olivat vain joitakin kissoja tai muita eläimiä. Hän jatkoi etsintäänsä... Siellä. Kahden kilometrin päässä. Tuttu haju, joka ei ollut samanlainen kuin minkään olennon tästä maailmasta. Ihmisen ja höyhenien sekoitus ja ripaus jotain, joka tuoksui hänen sieraimiinsa aivan ihanalta. Valkirien veri... Se se oli. Jo pelkkä tuoksu tuntui huumaavalta.
Ei kestänyt kauaa, että Skip oli löytänyt heidät. He istuivat taas sellaisen kummallisen hehkuvan kiven ympärillä erään kerrostalon raunioissa ja keskustelivat. Skip istuutui viereisen huoneen reunalle ja kuunteli. Vaikka siitä olikin jo kauan, kun Skip oli kuullut valkirien puhetta viimeksi, hän muisti yhä. Hänen sydämensä jätti väliin pari lyöntiä kun hän tajusi, että valkirit aikoivat lähteä seuraavana päivänä. Hän oli jälleen ollut niin lähellä menettää kaiken taas.
”Ehkä on ihan hyvä, ettemme löytäneet häntä, ” nuorempi valkireista sanoi. ”Hän on valiera, sano minun sanoneen. Hänestä ei koituisi muuta kuin harmia.”
”Valiera tai ei, hän olisi saattanut tietää jotain. Tämä on käyty jo läpi Eric. Sitä paitsi, sillä ei ole enää merkitystä.”
Toinen ei vastannut, mutta hänen hiljaisuutensa kertoi paljon. Hän ei olisi halunnut olla täällä ensinkään. Skip ei pitänyt hänestä. Valkirien keskustelu tyrehtyi. Hän ei tiennyt mitä sana ”valiera” tarkoitti, mutta ilmeisesti he tarkoittivat sillä häntä. Hän aprikoi mahtaisivatko valkirit osata Englantia, kunnes hän muisti lapun, jonka he olivat jättäneet. Se oli kirjoitettu englanniksi. Skip oli juuri noussut ylös astuakseen esiin, kun nuorempi valkir sanoi: ”Luuletko, että hän sai viestimme?”
”Luulen, mutta en tiedä ymmärsikö hän sitä, tai ottiko edes tosissaan. Tai ehkä hän otti sen varoituksena.”
”Ehkä meidän olisi pitänyt kirjoittaa pitempi viesti.”
”Aikaa ei ollut paljon, mutta totta. Ehkä olisi pitänyt”, vanhempi valkir sanoi masentuneella äänellä.
”No enemmän kuin kolme sanaa olisi todellakin ollut varsin tervetullutta”, Skip sanoi ja astui esiin. Hän virnisti tyytyväisenä kun valkirit hätkähtivät ja nousivat säikähtäneinä ylös. Nuorempi taisi jopa huudahtaa hieman. He olivat istuneet huoneen nurkassa, missä tuho oli pienin. Heidän välissään levännyt hehkuva esine oli sammunut ja vierinyt Skipin jalkojen juureen, mistä hän nosti sen. Se oli puolipallon muotoinen ja vaikka oli hetki sitten hehkunut kirkkaasti, se tuntui täysin viileältä hänen kädessään. Se muistutti hieman samennettua lasimöhkälettä. Yhtäkkiä se alkoi hehkua ja Skip melkein pudotti sen yllättyneenä.
Valkirit vain tuijottivat häntä suu auki, joten hän laittoi esineen takaisin lattialle, missä se oli ollut ja jäi katsomaan heitä pää kallellaan. He tuijottivat pitkään toisiaan ja kun valkirit näyttivät viimein toipuvan järkytyksestään – vanhempi ensin – Skip istui alas ja viittasi heitä tekemään samoin. Mutta kun Skip veti hupun päästään, valkirit yhtäkkiä henkäisivät kuuluvasti ja ryhtyivät sitten puhumaan hyvin nopeasti valkiria keskenään. He toistivat jatkuvasti yhtä sanaa, jota Skip ei ymmärtänyt: ”felafur” tai jotain vastaavaa.
Skip laski hitaasti kymmeneen. Sitten hän sanoi: ”Voisitteko ystävällisesti lopettaa tuon pälätyksen, josta ei hullukaan saa selvää ja puhua jotain kieltä, jota minäkin ymmärrän?”
Valkirit lopettivat. Vanhempi sanoi englanniksi: ”Totta kai, totta kai. Olen pahoillani, me vain innostuimme. Hmm, ulkonäkösi on hieman... erikoinen.” Hän äänsi vanhahtavasti. Skip ei ollut kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavalla satoihin vuosiin.
”Olen huomannut.” Skipillä oli kuitenkin tunne että kyse oli ollut muustakin kuin hänen erikoisesta ulkonäöstään. ”Minulla oli sellainen käsitys, että te haluaisitte puhua kanssani?”
”Ovatko hiuksesi värjätyt?” nuorempi kysyi äkkiä.
Skip tuijotti häntä pitkään. ”Eivät”, hän sanoi jäätävästi. Hän ei nähnyt, miten se liittyi mihinkään. Mikä juttu kaikilla oli hänen hiuksiaan kohtaan? Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Skip ajatteli, että saattaisi aivan hyvin tehdä asian kunnolla. Tällä tavoin he eivät pääsisi mihinkään. ”Anteeksi”, hän sanoi nuoremmalle valkirille, joka katsoi häntä kylmästi. ”En vain ymmärrä, miten hiukseni liittyvät asiaan.”
”Tavallaan ne liittyvät, mutta se ei ole nyt tärkeää”, vanhempi valkir sanoi sovitellen. ”Ja kyllä, me haluamme puhua kanssasi.” Hän karautteli kurkkuaan ja esitteli itsensä Steveksi. ” Ja toverini tässä on Eric. Me tuota... Me olemme etsineet sinua jo yli kuukauden.”
Skip yllättyi. ”Niin kauan?”
”Etkö muka saanut viestiämme?” Erc kysyi. ”Mehän sanoimme, että tulisimme takaisin.”
”Niin, ettekä mitään muuta sanoneetkaan. Olitte puoli vuotta poissa. Se on melko pitkä aika odottaa.”
Skip kohautti kulmiaan. ”Ennen kuin sanon mitään, haluan lupauksen – että otatte minut mukaanne.”
”Se järjestyy”, Steve sanoi. ”Tiedätkö kuka on tämän takana? Ja miten ihmeessä yli kymmenen miljardia ihmistä voi kuolla samanaikaisesti?”
Skip katsoi Steveä epäillen, mutta päätti sitten voivansa luottaa tämän sanaan. ”Ei mitään aavistusta”, hän tokaisi suoraan. ”Sen minäkin haluaisin tietää.”
”Miten sinä sitten selvisit hengissä?” tiukkasi nuorempi valkir, Eric. Hän oli selvästikin turhautunut Skipin niukoista vastauksista. ”Ei voi olla sattumaa, että sinä muut verenimijät olette ainoat eloon jääneet!”
Skip yllättyi, kun valkir tiesi mikä hän oli, mutta ei todellakaan pitänyt hänen äänensävystään. ”Aivan”, hän sanoi. ”Suurin osa meistä verenimijöistä selvisi hengissä, mehän olemme käytännössä kuolemattomia. Ainakin me vanhemmat olemme.”
Eric ei antanut periksi. ”Mistä me tiedämme, ettet valehtele? Kenties te vampyyrit tapoittekin kaikki!”
Steve aikoi sanoa jotain, mutta Skip keskeytti hänet. ”Idiootti! Käytä päätäsi! Me elämme ihmisten verellä! Vain voimakkaimmat meistä voivat elää kituuttaa eläinten verellä, mutta meitä on harvaksi. Monet nuoremmista ovat jo kuolleet ja loput vanhemmista kuolevat verisissä heimosodissa, joissa ei ole mitään mieltä! Ihmiset olivat meitä sitova liima! Ilman heitä meidän elämässämme ei ole mitään järkeä.” Skip tuijotti vihaisesti Ericiä. ”Jos tekijä oli joku vampyyri, hän on idiootti. Tai kuollut sellainen. Kukaan järjissään oleva vampyyri ei tappaisi ainoaa ruoanlähdettään!”
”Kenties hän ei ollut järjissään.”
Skip pysähtyi pohtimaan tätä mahdollisuutta. Monet vampyyrit tulivat ennen pitkää hulluiksi loputtoman pitkistä vuosista. Harvat kykenivät selviämään ikuisuuden kanssa. Hän kohautti olkiaan. ”Se on mahdollista, mutta mitä väliä sillä on? Aiotteko etsiä kaikki muutkin hengissä selvinneet vampyyrit? Kenties pelastaa heidätkin tämän kuolleen planeetan kynsistä?” Skipin ääni tihkui sarkasmia. ”Tai kuulustella heitä vaikka he eivät edes pysty näkemään teitä?”
Ericin nolostunut ilme kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
Steven ilme oli pettynyt kun hän sanoi: ”Et siis tiedä yhtään enempää kuin mekään?”
”En. Muistan vain menneeni tajuttomaksi ja sitten heränneeni jonkin aikaa myöhemmin kaamean päänsäryn kanssa, ja kaikki oli ollut tällaista.” Skip viittasi ympärilleen. ”Luulen, että asia jotenkin liittyy joihinkin sähkökemiallisiin reaktioihin, joita esiintyy vain ihmisillä. Ja nykyään myös kaikilla koneilla”, Skip huomautti. ”Te ette luultavasti ole käyneet täällä aikoihin. Joskus 2070-luvun paikkeilla keksittiin tapa, joka mahdollisti bio- ja sähkökemiallisten reaktioiden käyttöä elottomissa koneissa. Keksintö levisi hyvin hyvin nopeasti. Nykyään maapallolta hädin tuskin löytyy vanhanaikaisia koneita, sillä uudet olivat halvempia, ja saastuttivat vähemmän. Kaikki vanha tuhottiin raaka-aineiksi.” Hän oli tyytyväinen huomatessaan, etteivät valkirit ilmeisesti olleet tienneet tätä.
”Mikä sitten selittää eläinten selviämisen?”
Vampyyri levitteli avuttomana käsisään. ”Hei, en minä ole mikään spesialisti! En ole kiinnittänyt sen enempää huomiota tieteen saavutuksiin. Hämmästelen vieläkin antiseptisen käsivoiteen keksimistä... Sitä paitsi, minun teoriani voi olla aivan yhtä hyödyllinen kuin automaattiset nenäkarvojen poistajat.”
”Voiko tämä tekosen tekijä mitenkään olla vielä hengissä?” Steve kysyi. Hänen otsansa oli painunut ruttuun ankarasta miettimisestä.
”En usko”, Skip sanoi hitaasti. ”Hän on varmasti kuollut, jos hän oli ihminen. Mikäli hän oli vampyyri, hän on luultavasti siltikin kuollut, sillä nuoremmat kuolivat ja minun ikäiseni veteraanit taas...” Hän virnisti ilkeästi. ”No jos hän on yhä hengissä, eipä ole kauan!”
”Kuinka niin?”
”Me pystymme lukemaan ihmisten ja toistemme ajatuksia – ainakin jossain määrin, kuten ehkä olette jo päätelleet, ”Skip vastasi naurahtaen. ”Hän on joko kuollut tai piileskelee jossakin hyvin hyvin peloissaan.”
Molemmat valkirit tuntuivat olevan varsin kiinnostuneita tästä ajatustenlukukyvystä. ”Pystytkö kuulemaan meidän ajatuksiamme?” Steve kysyi.
”En. Kun kerran yritin, jokin heitti minut pois.” Skip ei osannut sitä paremminkaan kuvailla. Valkirit kuitenkin näyttivät tajuavan jotain ja he nyökkäilivät mietteliäinä.
Seurasi hetken kiusallinen hiljaisuus. Sitten Skip töksäytti ensimmäisen kysymyksen, joka juolahti hänen mieleensä: ”Miksi muut eivät näe teitä? Ja miksen minä ole koskaan nähnyt teitä aikaisemmin?”
”Me emme ole varmoja, miksi sinä pystyt näkemään meidät, sillä Telluksen ihmiset eivät tähän pystyneet”, Steve selitti. ”Me emme kuitenkaan olleet täysin näkymättömiä ihmissilmille, se ei ole tietääkseni edes mahdollista, mutta me emme yksinkertaisesti kiinnittäneet heidän huomiotaan.”
”He eivät siis olleet kiinnostuneita?” Skip kuulosti epäuskoiselta. Miten ihminen, jolla on siivet selässään voi mitenkään olla kiinnittämättä huomiota?
”Niin. Aina kun ihminen näki yhden meistä, hänen katseensa liukui ohi, ikään kuin me emme olisi olleet siellä. Oli tietenkin poikkeuksia, mutta kukaan ei koskaan uskonut heitä.”
”Heidät leimattiin yleensä hulluiksi”, Eric sanoi virnistäen.
”Toiseen kysymykseesi on vaikeampi vastata”, Steve sanoi. ”Se voi johtua siitä, että liikut vain öisin – me emme yleensä näe hyvin pimeässä. Se, että voit ylipäätään nähdä meidät voi johtua siitä, että olet vampyyri tai siitä että olet -” hän keskeytti.
Skip nojautui eteenpäin silmät kaventuen viiruiksi. ”Olen mikä?”
Steve pysyi hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Felar-fûr”.
”No tuopa vasta onkin valaisevaa.” Skip tunnisti sanan samaksi, jota valkirit olivat aikaisemmin hokeneet.
”Et voi mitenkään ymmärtää sanan merkitystä, ennen kuin tiedät jotain meidän uskomuksistamme ja vanhoista tarinoista”, Eric tokaisi. ”Ja siihen menisi koko yö. Sanottakoon vain, että felar-fûrit eli felarit ovat melko harvinaisia, melkein myyttejä. Mutta heitä tapaa aina silloin tällöin ja heidät tunnistaa yleensä sinistä hiuksista ja violeteista silmistä.”
”Mutta mitä helkkaria ne ovat?”
Valkirit katsoivat häntä pitkään. Viimein Steve aukaisi suunsa. ”Oletko sinä uskonnollinen?”
”Lentävätkö elefantit?”, Skip vastasi kuivasti.
”Sana Felar-fûr on valkiria ja on kirjaimellisesti käännettynä ”uusi-sielu”. Meidän uskomuksiemme mukaan meidän tietoisuutemme – tai sielumme, jos haluat – vaeltavat ruumiista toiseen, aina vain oppien. Aina jokaisen eletyn elämän jälkeen ne palaavat Rajalle, josta ne siirtyvät seuraavaan ruumiiseen. Kukaan ei tiedä, miten ne valitsevat seuraavan olomuotonsa, eivätkä kaikki valitse pitkiin aikoihin. Nyt sinun täytyy ymmärtää, että sieluja on paljon. Luultavasti enemmän kuin elossa olevia yhteensä. Niinpä on erittäin harvinaista, että syntyvä olento jää vaille sielua. Mutta toisinaan käy niin, ettei kukaan valitse tätä syntyvää ruumista. Silloin ruumis kehittää itselleen tietoisuuden, uuden sielun. Ja tämä sielu ei häviä kun ruumis kuolee, vaan se menee Rajalle ja aloittaa matkansa. Näkyvät merkit – kuten esimerkiksi siniset hiukset ja violetit silmät, riippuen lajista – haalenevat jokaisen vaihdon myötä, kunnes lopulta katoavat kokonaan. Eräs teoria on, että kaikki sielut ovat alun perin syntyneet tällä tavoin, kauan sitten.” Steve hiljeni.
Eric jatkoi: ”Et siis ole mitään supersankari, jolla on ihmeellisiä voimia, mutta monet tulevat olemaan uteliaita. Ja monilla kansoilla on sellaisia uskomuksia felareista, joten saatat herättää vähän huomiota.”
Steve vilkaisi häntä varoittavasti. ”Luultavasti aika paljonkin huomiota. Tosiasiassa emme tiedä heistä paljon mitään. Monissa legendoissa ja kertomuksissa heidät yleensä esitetään mystisinä hahmoina ja eräänlaisina antisankareina.” Hän naurahti. ”Ilmeisesti te ette ole tunnettuja kärsivällisyydestänne tai lempeydestänne. Mutta yksi asia on yhteistä jokaiselle tarinalle”, hän sanoi yhtäkkiä vakavoituen. ”Felar-fûrien ympärillä aina tapahtuu kummallisia asioita, yleensä heidän tarkoittamattaan.”
Skip hymähti. Hän ei uskonut sanaakaan valkirien järjettömästä kertomuksesta, mutta nyt hän ainakin tiesi, mitä he hänestä uskoivat. Steven viimeinen lause kuitenkin herätti hänen kiinnostuksensa. Kummallisia asioita... niitä tosiaan tuntui tapahtuvan hänelle, jopa niin usein, ettei hän enää pitänyt niitä outoina. Hän muisti erään toisenkin sanoneen hänelle melkein nuo samat sanat: ”Sinun ympärilläsi tapahtuu outoja asioita, pikkuinen. Etkä sinä voi sille mitään.”
Mietteliään hiljaisuuden jälkeen Skip kysyi: ”No, otatteko minut mukaanne?”
Valkirit nyökkäsivät. Steve sanoi: ”Voimme lähteä heti kun olet valmis.”
Skip nousi ylös. ”Hyvä. Mihin me menemme?”
”Ensin me menemme Lontooseen. Siellä on tämän planeetan ainoa toimiva portaali. Sitten menemme Rajan Majataloon näin aluksi. Haluamme sinun tulevan mukaamme, kun menemme Lumélle, joka on meidän kotiplaneettamme. Kuningattaremme haluaa varmasti tavata sinut. Sen jälkeen olet puolestamme vapaa tekemään mitä haluat.”
Skip olisi halunnut kysyä vielä monta kysymystä, kuten Miten planeettojen välillä matkustetaan? Ja kaikkein tärkeimpänä Pärjäänkö yksin teidän kummallisessa maailmassanne vai olenko riippuvainen teistä? Hän ei pitänyt ideasta. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni tietäen, että hän saisi vastauksensa tarpeeksi pian, eivätkä ne muuttaisi hänen päätöstään suuntaan eikä toiseen.
Hän oli lähdössä tältä planeetalta, ja jos olisi onnekas, ei tulisi koskaan enää takaisin.
¹ Lumén vuosi on noin 1,6 kertainen Telluksen vuoteen verrattuna, aikero johtuu tästä. Yhdessä Lumén viikossa on kuusi päivää.
4. Paluu
TELLUS, NEW YORK.
KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Harmaa rotta päästi surkean pienen vingahduksen, kun marmorinvalkoinen käsi väänsi siltä niskat nurin. Skip nosti rotan silmiensä tasolle. Sen silmät katsoivat elottomina takaisin. Skip pudisti päätään kyllästyneenä ja upotti sitten terävät hampaansa rotan vatsaan. Eläinpitoinen ruokavalio alkoi tosissaan ärsyttää häntä.
Toisin kuin monet onnettomammat lajitoverinsa, Skip saattoi pärjätä kauan ilman lainkaan verta, eläinten verellä ikuisesti. Monet nuoremmista olivat jo kuolleet ihmisten mukana ja vain voimakkaimmat selvinneet. Pian jäljelle jääneet ryhtyisivät tappelemaan keskenään, mahdollisesti jopa tappaisivat toisensa siinä sivussa. Skip vähät välitti. Hänen puolestaan he kaikki saivat painua helvettiin. Harmi vain, etteivät he ajatelleet samaa hänestä. Hän oli aina kulkenut omia teitään, mutta niin olivat monet muutkin silloin kun ihmiset olivat vielä olleet elossa. Nyt klaanien johtajat yrittivät kerätä mahdollisimman monta vampyyria omiin joukkoihinsa, ehkä suojautuakseen toisiaan vastaan, kuka tietää. Vampyyrit olivat luonteeltaan ihmisiäkin huonompia tekemään yhteistyötä ja vireillä oli raivoisa sota ei-oikein-ketään vastaan. Skip oli selvin sanoin ilmoittanut itsensä ulkopuoliseksi koko sotkusta, mutta jostain syystä kaikki klaaninjohtajat olivat suuttuneet siitä tavattomasti.
Ulkonäkösi ei auta yhtään asiaa, Zahra sanoi. Värjäisit hiuksesi suosiolla.
”Puhu ääneen hyvä nainen. Ulkonäöllä ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa”, Skip murahti vastaan. ”Ja pysy poissa päästäni.” Hän ei ollut lainkaan yllättynyt Zahran läsnäolosta, tällä oli aina ollut ihmeellinen – ja kieltämättä erinomaisen ärsyttävä – kyky löytää hänet mistä tahansa. Hän oli syvästi kiitollinen siitä, ettei kukan muu vampyyri hänen tietääkseen hallinnut tätä kykyä. Ja hän tiesi, ettei Zahra koskaan paljastaisi hänen olinpaikkaansa muille. Tällä hetkellä hänen olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana muista lajinsa edustajista. Hän vilkaisi naista, joka oli istahtanut hänen viereensä. Tämä oli yhtä kaunis kuin ennenkin, kalpea iho kimallellen hämyisen kuun valossa. New York levittäytyi kaukana heidän alapuolellaan, pimeänä ja haisten kuolleelta lihalta.
Mutta sinä tiedät, että minä olen oikeassa, Zahra jatkoi välittämättä lainkaan käskystä.
Skip veti pitkistä hiuksistaan suortuvan ja katseli sitä mietteliäänä. Se oli kirkkaan sininen. Kummallisen sattuman ja jonkin mutanttigeenin oikusta hänen hiuksensa olivat olleet sähkönsiniset jo syntymästä lähtien. Samainen oikku oli tehnyt hänen silmistään violetit. Pahaksi onnekseen hän oli sattunut syntymään 1600-luvun Englantiin, jonka ihmiset eivät olleet oikein osanneet arvostaa hänen erikoista ulkonäköään yhtään sen enempää kuin nykyiset klaaninjohtajatkaan. Hänen synnytyksessään läsnä ollut liian virkaintoinen pastori oli itseasiassa yrittänyt hukuttaa hänet läheiseen jokeen, ”tuon paholaisen penskan”, kuten hän Skipiä oli aina kutsunut. Vaikka hänen vanhempansa olivatkin pelastaneet hänet tuona yönä, he toivoivat monta kertaa etteivät olisi. Skip – silloinen John Thornton – oli ollut ongelmalapsi. Hän oli ollut ratkaisematon pulma vanhemmilleen, täysi mysteeri kyläläisille ja ikuinen riesa pastorille. Kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle, että pastori oli yrittänyt heittää hänet jokeen, mutta syystä tai toisesta Skip oli vihannut miestä. Hänestä oli tullut ensimmäinen uhri, kun Skip oli muuttunut vampyyriksi elettyään siinä perhanan kylässä melkein kaksikymmentä vuotta.
Skip virnisti vahingoniloisesti muistolle. Kuinka se pastori olikaan pyydellyt anteeksi! Kuinka hän olikaan ryöminyt! Nyt yli viisisataa vuotta myöhemmin Skip ei näyttänyt päivääkään yhdeksäntoistavuotiasta vanhemmalta, mutta muuten häntä ei olisi voinut tunnistaa samaksi pojaksi. Hänen ihonsa oli muuttunut aikojen saatossa valkoisemmaksi, kylmemmäksi ja kovemmaksi. Hänen hiuksensa ja silmänsä olivat saaneet yliluonnollisen hohteen ja hänen sydämensä lyönti oli aina vain hidastunut ja hidastunut. Välillä hänestä tuntui kuin olisi muuttumassa patsaaksi.
Sinähän olet.
Pysy poissa päästäni! Skip ärähti ja sulki mielensä niin hyvin kuin pystyi. Mutta jotenkin Zahra aina onnistui luikahtamaan hänen henkisten muuriensa yli.
Skip asettui selälleen makaamaan. Katon kylmä pinta rauhoitti. Se muistutti häntä siitä kun hän oli viimeksi mennyt maailmalta pakoon kauan sitten pohjoisnavalle, syvälle jään alle. Silloin hänen pitkä unensa oli kestänyt viikkoja, kuukausia, vuosikymmeniä... Hän katsoi taivaalle. Tähdet tuikkivat niin kuin eivät olleet tuikkineet satoihin vuosiin. Kahdeksan kuukautta sitten kirkas tähtitaivas oli tullut takaisin kun valot olivat sammuneet lopullisesti tästä maailmasta.
Paitsi silloin kerran kun ne tulivat takaisin... Jo miljoonannen kerran Skip kaivoi taskustaan rypistyneen ja kuluneen paperin. Vaikka paperi oli kokenut kovia ja teksti oli haalistunut, siitä sai vielä selvän: Me tulemme takaisin. Skip huokaisi ja ajatteli että oli jo aika heittää paperi menemään. He eivät olisi tulossa takaisin, ei vaikka hän odottelisi maailman loppuun asti. Jos hän heittäisi paperin pois, hän voisi ehkä unohtaa koko jutun. Hän ei halunnut enää ajatella niitä kirottuja lintumiehiä ja heidän tuomaansa valheellista toivoa. Myöhemmin hänelle oli selvinnyt, ettei yksinkään toinen vampyyri ollut nähnyt valkireista vilaustakaan ja ainoastaan kolme sulkaa ja viesti todistivat, ettei kaikki ollut ollut kuvitelmaa. Yhden sulista hän oli antanut Zahralle, jonka hiuksista se tälläkin hetkellä roikkui koristeena.
Tuuli tarttui pieneen paperinpalaseen ja Skip päästi irti. Hän katsoi sen leijumista, kunnes se lennähti rakennuksen reunan yli ja katosi näkyvistä.
*
TELLUS, LONTOO.
”Uskotko muka, että hän on vielä siellä? Kaiken tämän ajan jälkeen? Täällä on kulunut ainakin puoli vuotta sen jälkeen kun lähdimme.”
”En, mutta me löydämme hänet. Tai ainakin minä löydän.”
Eric huokaisi. Stevellä oli mennyt kolme ja puoli kuukautta siihen, että hän oli saanut Kuningatar Marianilta luvan tulla Tellukselle takaisin. Neuvosto ei tiennyt asiasta mitään, eikä saisi tietää. Ainoastaan valkirien kuninkaalla tai kuningattarella oli valta avata tai sulkea portaaleja. Marian oli antanut heille neljä Lumén viikkoa aikaa, eli noin 38 Telluksen vuorokautta¹. Sitten portti sinetöitäisiin, olivatpa he enää planeetalla tai eivät.
Vähän yli kuukausi aikaa löytää yksi henkilö tämän kokoiselta planeetalta. Kaiken lisäksi sellainen henkilö, joka ei halunnut tulla löydetyksi. Jopa Steven täytyi myöntää itselleen, että koko reissu saattaisi olla ajanhukkaa, mutta hän ei halunnut jättää tätä asiaa kesken.
He olivat palanneet Kairoon vain huomatakseen, että tie oli ollut tukossa. Joko portaali oli tuhoutunut jonkin Rajalla tapahtuneen epävakauden vuoksi tai sitä ympäröivälle rakennukselle oli käynyt jotakin. Niinpä Englannin portaali oli ollut ainoa tie takaisin. Kukaan ei ollut käyttänyt Englannin portaalia vuosikausiin, koska se sijaitsi syvällä maan alla, metrotunneleissa. Sitä oli pystynyt käyttämään vain öisin, kun liikenne oli ollut vähäistä – tai nyt kun sitä ei ollut lainkaan.
”Mennään katsomaan, mitä Kairon portaalille on tapahtunut”, Steve ehdotti kun he pääsivät helpotuksesta huokaisten maan pinnalle. ”Ehkä pystymme korjaamaan sen.”
Lento Egyptiin kesti puolitoista päivää, mutta kun he pääsivät Kairoon, he näkivät heti mitä oli tapahtunut. Ilmasta käsin pystyi näkemään jo kaukaa sen suuren arven, jonka jokin hirmumyrsky oli jättänyt maankamaraan ehkä kuukautta tai kahta aikaisemmin. Koko kaupunki oli maan tasalla, mukaan lukien se suuri pilvenpiirtäjä, missä portaali oli joskus ollut.
Typertyneinä parivaljakko katseli tuhoa. Sitten Steve siristi silmiään ja katsoi jonnekin vähän matkan päähän, missä aluksi näytti olevan vain tyhjää ilmaa. ”Näetkö?” hän kysyi Ericiltä.
Eric nyökkäsi. ”Se on palannut alkuperäiseen muotoonsa.”
Portaali oli luhistunut rakennuksen myötä, mutta repeämä oli yhä olemassa. Se väreili ilmassa heidän edessään levottomasti, suurena ammottavana haavana, josta välillä näki välähdyksiä Rajasta, välillä muista valtakunnista. Se ei enää ollut valkirien eikä kenenkään muunkaan hallittavissa, vaan oli suistunut täydelliseen kaaokseen. Siitä saattoi päästä minne tahansa, tai ei minnekään. Pahimmassa tapauksessa joku elävä olento astuisi siitä ja päätyisi Rajalle, missä se kuolisi välittömästi.
”Mitä me teemme sille?” Eric kysyi katsoen repeämää huolestuneena.
Steve huokaisi. ”Emme mitään, me emme voi tuon kokoiselle repeämälle mitään kahdestaan, eikä meidän pitäisi edes tietää siitä. Meidän ei pitäisi edes olla täällä. Kerromme Marianille kun lähdemme.”
He asettuivat asumaan kaupungin itäpuolelle, missä tuho ei ollut niin paha. Rakennus, jonka he valitsivat oli puoliksi tuhoutunut, siitä puuttui puolet yhdestä seinästä kokonaan, mutta se ei haitannut. Päinvastoin, kerrostalon raato ja puuttuva seinä tekivät paikasta melkeinpä kotoisan, sillä se muistutti heitä heidän omista kotiluolistaan Lumélla. Steve vetäytyi huoneen pimeimpään nurkkaan ja käpertyi siipiensä suojiin nukkumaan.
”Mitä sinä teet?” Eric ihmetteli. ”Eikö meidän pitänyt etsiä sitä yhtä hirviötä?”
”Jos muistan oikein, salamyhkäinen ystävämme on yöeläin, joten on turhaa lähteä etsimään sitä nyt”, Steve mutisi sulkiensa lomasta.
Eric oli hiljaa hetken. Sitten hän nousi ylös ja käveli asunnon reunalle, josta alkoi ainakin kymmenen kerroksen pudotus kivikovaan maahan. Repeämä vilkutti hänelle kaukaisuudessa. Hän levitti siipensä ja valmistautui lähtöön.
”Minne sinä menet?”
Eric vilkaisi Steveä huvittuneena olkapäänsä yli. ”Sinne missä on yö.”
*
TELLUS, NEW YORK.
Elämisessä ei ole enää mitään mieltä, Skip sanoi katsoessaan kadulla makaavaa ruumista. Se oli joskus ollut Jeff, mutta näköjään hän oli asettunut jonkun väärälle puolelle. Hän tunsi itsensä kumma kyllä hieman surulliseksi. Jeff oli ollut mukava kaveri. Ainoa tapa, jolla he jaksavat pysyä hengissä on tappaa toisiaan.
Sinun mielestäsi elämisessä ei ole koskaan ollutkaan mitään mieltä, Zahra tokaisi kuivasti.
”Ei siinä olekaan, jos elää ikuisesti. Mutta ainakin se oli ihan hauskaa välillä”, Skip sanoi ääneen. ”Tästä tulee hulluksi.”
Joskus tulee vielä jotain, Zahra sanoi. Siihen saattaa mennä kauan, mutta nyt hallitsevan rodun paikka on avoin. Jotain tulee.
”Me olemme hallitseva rotu”, Skip sanoi kyynisyyden vivahdus äänessään.
Me emme pysty lisääntymään. Me olemme loisia, emme mikään rotu. Me emme ole edes mikään laji.
”Pystymmehän me lisääntymään”, Skip väitti vastaan.
Ainoastaan ihmisten avulla. Me olemme kuin virus.
”Hyvä on, hyvä on. Olet oikeassa, kuten tavallista”, Skip sanoi, jotta nainen hiljenisi, mutta hänen täytyi myöntää Zahran olevan oikeassa. He eivät kuuluneet tänne. Ilman ihmisiä he olivat vain hitaasti katoava laji. Kestäisi tuhansia, kenties satoja tuhansia vuosia ennen kuin ilmaantuisi jotain uutta, jotain edes vähän ihmisen kaltaista – jos ilmaantuisi ollenkaan. Skip ei ollut varma jaksaisiko odottaa niin kauan.
”Hei Zahra...”
Niin?
”Jos jotenkin... jos jollain tavalla olisi mahdollista lähteä täältä... jonnekin toiseen maailmaan, niin lähtisitkö?”
Zahra oli pitkään hiljaa. Skip ei saanut hänestä ajatustakaan irti, mutta se ei ollut mitään uutta. Hän ei ollut koskaan päässyt naisen mielen sisälle. En tiedä, Zahra sanoi viimein. Minä rakastan tätä planeettaa, ehkä jopa enemmän kuin ennen.
Arvasin, Skip mietti itsekseen ja piti huolen siitä, ettei Zahra kuullut mitä hän ajatteli.
”Koskeeko tämä sitä ilmiötä Egyptissä?” Zahra kysyi yhtäkkiä ääneen. Hänellä oli kaunis, musikaalinen ääni, joka oli melkein hypnotisoiva. Siksi hän useimmiten vältti ääneen puhumista.
Skip antoi ääniaaltojen mennä ohitseen ja jäi ihastelemaan niiden kaikua. Hitaasti hän sanoi: ”Voi olla.”
Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet kuulla huhuja, että Egyptissä oli esiintynyt jokin selittämätön ilmiö. Skip ei ollut varma mitä se koski tai millainen se oli, mutta ilmeisesti siellä tapahtui jotain sellaista mitä ei pitäisi. Hän ei ollut vaivautunut menemään paikalle pelkästään parin hassun kuulopuheen takia, mutta viime aikoina ne olivat lisääntyneet ja käyneet yksityiskohtaisemmiksi. Se ei voi olla sattumaa, Skip mietti. Hän oli sinä päivänä kuullut, että ilmiö näytti keskittyvän Kairon alueeseen, missä oli pari kuukautta sitten ollut valtava hirmumyrsky, joka oli tuhonnut koko kaupungin.
Mutta jos se tosissaan oli se portaali, jota hän oli silloin kuumeisesti etsinyt... No, se luultavasti pysyisi siellä vaikka ei ihan heti menisikään, Skip mietti ja katsoi vieressään seisovaa naista vaivihkaa silmäkulmasta. Hän tiesi, ettei Zahra lähtisi minnekään tältä planeetalta, hän oli liiaksi sen pikkuhiljaa elpyvän luonnon lumoissa. Skip hymyili. Tällä hetkellä hänellä ei ollut kiire minnekään.
”Kas, Skip. En odottanutkaan löytävän sinua täältä.”
Skip kääntyi katsomaan tulijaa. Hän istui jälleen mielipaikallaan, eli New Yorkin korkeimman pilvenpiirtäjän katolla. Siellä oli pieni japanilainen puutarha, joka oli tosin pahasti villiintynyt ja aivan reunan vieressä oli suuri patsas jostakin vanhasta presidentistä. Skip oli kaatanut sen niin, että hän saattoi istua katon reunalla ja nojailla patsaan kiviseen selkään. Hänen oikealla puolellaan seisoi Rion, Verenhimoisten Ääliöiden klaaninjohtaja.
”Sinun olisi aika opetella klaanini oikea nimi”, Rion sanoi tyynesti, mutta se ei Skipiä hämännyt. Kun Rion puhui rauhallisesti, silloin hän oli todella todella myrtynyt jostakin.
”En muista sitä”, Skip tokaisi vastaan ja kääntyi taas katselemaan tähtiä.
Rion sivuutti loukkauksen ja sanoi: ”Et ole vieläkään antanut vastaustasi Skip. En salli yhdenkään klaanittoman pellen liikkuvan alueellani.”
”New York ei ole sinun aluettasi, vaikka mitä sanoisit.”
”Tämä kaupunki on minun. Ja joko sinä olet osa sitä, tai lähdet vapaaehtoisesti pois. Muuten loppu tulee olemaan sinun kannaltasi erittäin epämiellyttävä.”
Skip vilkaisi pikaisesti katolle ilmaantuneita uskollisia Rionin seuraajia. Hän pyöritti silmiään. ”Et ole tosissasi.”
”Meitä on paljon enemmän.”
”Te olette ainakin kolmesataa vuotta nuorempia”, Skip sivalsi takaisin. Muutamat kätyrit liikahtelivat hermostuneina.
Rionin silmät eivät rävähtäneetkään. ”Voisit olla hyvin vaikutusvaltainen keskuudessamme jos tahtoisit, Skip.”
”Ei kiinnosta.”
”Niinkö?” Rionin ääni oli käynyt melkein kuiskaukseksi. ”Sitten meillä ei ole näköjään vaihtoehtoja.”
Skipin silmät välähtivät ja hidas verenhimoinen virne kohosi hänen kasvoilleen.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Skip havahtui siihen kun joku kutsui hänen nimeään. Skip, lopeta! Skip! Hän ravisti päätään ja suurella vaivalla nousi ylös punaisesta usvasta, johon oli vajonnut. Hän katseli ympärilleen. He olivat edelleen katolla, mutta Rionista ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan yli puolet tämän uskollisista seuralaisista makasivat siellä täällä, raajat irti revittyinä ja veret tyhjiin imettyinä, kaikki selvästi kuolleina. Zahra seisoi hänen edessään kasvoillaan ilme, jota Skip ei olisi koskaan niillä halunnut nähdä. Sekoitus vihaa, surua ja pettymystä.
Skip katsoi käsiään ja päästi irti viimeisestä uhrista, jonka loppuosa vartalosta taisi olla jossain katon toisella laidalla. Hän pyyhki suunsa hihaansa ja vältteli Zahran katsetta. Sitten hän lysähti istumaan ja asettui makaamaan maahan, kädet päänsä takana. Zahra istui hänen viereensä. Selityksiä ei tarvittu.
He olivat pitkään hiljaa. Sitten Skip sanoi: ”Aion mennä ottamaan selvää siitä Egyptin jutusta. Haluatko tulla mukaan?”
Uskotko edelleen, että se on jonkinlainen portaali?
”Uskon.”
Siinä tapauksessa en.
Asiasta ei tarvinnut puhua enempää. Skip katseli kirkasta tähtitaivasta ja kuvitteli jokaisen pienen valopisteen ympärille lukuisia planeettoja, kansoja ja kulttuureja. Ehkä niitä tosiaan oli jossakin ja ehkä oli jokin tapa päästä sinne. Ja nyt hänen olisi pakko lähteä. Ei kestäisi kauaa, että Rion kokoaisi joukon, jota hänkään ei pystyisi voittamaan. Pahimmassa tapauksessa kaikki klaanit ryhmittyisivät häntä vastaan.
Ei ollut enää mitään syytä jäädä tänne. Hänellä oli ollut mukavaa Zahran kanssa ja he olivat saaneet elää kaikessa rauhassa nyt monta kuukautta, mutta nyt edes hänen vieressään istuva ihastuttava olento ei pystyisi houkuttelemaan häntä jäämään enää pidemmäksi aikaa.
Yhtäkkiä hän havaitsi tutun liikkeen kaukana yläpuolellaan ja hänen tarkat korvansa kuulivat äänen, jota eivät edes pienet tarkkaavaiset hiiret ja päästäiset koskaan huomanneet ennen kuin oli liian myöhäistä. Heikko siipisulkien kahina yötuulessa ja tumma hahmo tähtitaivasta vasten... Ei voinut olla.
Zahra, näetkö sinä tuon?
Zahra katsoi ylöspäin ja siristi silmiään. Näenkö mitä?
Linnun, ison linnun.
Ei siellä ole mitään, Skip.
Skip virnisti yhtäkkiä niin että jokainen hammas näkyi. Hän ponkaisi seisomaan, päästi villin riemunkiljahduksen ja nauroi yöhön, niin kuin ei ollut koskaan nauranut. Sitten, jättäen kummastuneen Zahran seisomaan katolle, hän lähti lentävän olennon perään, päämääränään Egypti.
Hän vaikka uisi sinne, jos olisi pakko.
*
Ei mitään. Ei vilahdustakaan koko olennosta, ei minkäänlaista merkkiä, ei johtolankaa, ei kerta kaikkiaan mitään. Steve ravasi heidän pienen väliaikaisen asuntonsa lattiaa edestakaisin ja kirosi hiljaa. Eric oli lentelemässä jossakin päin Yhdysvaltoja, oli ollut jo monta viikkoa. Jäljellä oli enää neljä päivää! Heidän olisi pakko lähteä pian, muuten ainoa poispääsy tältä planeetalta olisi tuo repeämä – reitti, jota kumpikaan ei ollut halukas kokeilemaan.
Eric oli varmaan jo matkalla takaisin. Kun hän tulisi, he lähtisivät.
Seuraavana aamuna Eric palasi.
”Löytyikö mitään?” Steve kysyi levottomana.
Eric oli pitkään hiljaa. ”Löytyi, mutta se ei ollut hän.”
”Mitä? Niitä on enemmänkin?”
”Satoja, mutta ne eivät nähneet minua.”
Steve istui alas turhautuneena ja lyötynä. Tehtävä oli mahdoton. Heidän piti yrittää löytää se yksi olento, joka tällä koko pallolla näki heidät. Hän ei ollut ajatellut, että muitakin olisi. Mikä tässä yhdessä oli niin erikoista? Steve huokaisi syvään. ”Hyvä on. Levätään tämä päivä. Lähdemme huomenaamulla. Ei ole enää mieltä pysyä täällä.”
Eric nyökkäsi silmin nähden helpottuneena.
*
Mikä piru tuo on!?
Se oli Skipin ensimmäinen ajatus kun hän näki repeämän. Se oli kuin massiivinen haava ilmassa hohtaen miljoonissa eri väreissä. Ja toisinaan hän oli näkevinään sen läpi jonkinlaista valkoista usvaa tai hämyisiä hahmoja. Toisaalta taas joskus näytti siltä, kuin aukosta olisi paistanut läpi kokonainen toinen maailma.
Skip oli aistinut aukosta säteilevän valtavan energian jo kilometrien päähän ja hän tiesi, ettei voisi mennä enää lähemmäs. Muuten tuo energia saattaisi nielaista hänet. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa sitä ihmeissään. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään sen kaltaista ennen. Mutta hän ei ollut tullut Kairoon repeämän takia, vaan löytääkseen valkirit, jotka olivat varmasti jossain täällä. Hän käänsi päänsä tuulen suuntaan ja sulki silmänsä. Hän haistoi miljoonia ruumiita, mutta niiden haju oli jo hänelle tuttu. Sitä paitsi ruumiiden haju oli pikkuhiljaa alkanut muistuttaa kuolleiden lehtien ja maan tuoksua. Niiden lomasta hän erotti pari elävää ja lämmintä olentoa, mutta ne olivat vain joitakin kissoja tai muita eläimiä. Hän jatkoi etsintäänsä... Siellä. Kahden kilometrin päässä. Tuttu haju, joka ei ollut samanlainen kuin minkään olennon tästä maailmasta. Ihmisen ja höyhenien sekoitus ja ripaus jotain, joka tuoksui hänen sieraimiinsa aivan ihanalta. Valkirien veri... Se se oli. Jo pelkkä tuoksu tuntui huumaavalta.
Ei kestänyt kauaa, että Skip oli löytänyt heidät. He istuivat taas sellaisen kummallisen hehkuvan kiven ympärillä erään kerrostalon raunioissa ja keskustelivat. Skip istuutui viereisen huoneen reunalle ja kuunteli. Vaikka siitä olikin jo kauan, kun Skip oli kuullut valkirien puhetta viimeksi, hän muisti yhä. Hänen sydämensä jätti väliin pari lyöntiä kun hän tajusi, että valkirit aikoivat lähteä seuraavana päivänä. Hän oli jälleen ollut niin lähellä menettää kaiken taas.
”Ehkä on ihan hyvä, ettemme löytäneet häntä, ” nuorempi valkireista sanoi. ”Hän on valiera, sano minun sanoneen. Hänestä ei koituisi muuta kuin harmia.”
”Valiera tai ei, hän olisi saattanut tietää jotain. Tämä on käyty jo läpi Eric. Sitä paitsi, sillä ei ole enää merkitystä.”
Toinen ei vastannut, mutta hänen hiljaisuutensa kertoi paljon. Hän ei olisi halunnut olla täällä ensinkään. Skip ei pitänyt hänestä. Valkirien keskustelu tyrehtyi. Hän ei tiennyt mitä sana ”valiera” tarkoitti, mutta ilmeisesti he tarkoittivat sillä häntä. Hän aprikoi mahtaisivatko valkirit osata Englantia, kunnes hän muisti lapun, jonka he olivat jättäneet. Se oli kirjoitettu englanniksi. Skip oli juuri noussut ylös astuakseen esiin, kun nuorempi valkir sanoi: ”Luuletko, että hän sai viestimme?”
”Luulen, mutta en tiedä ymmärsikö hän sitä, tai ottiko edes tosissaan. Tai ehkä hän otti sen varoituksena.”
”Ehkä meidän olisi pitänyt kirjoittaa pitempi viesti.”
”Aikaa ei ollut paljon, mutta totta. Ehkä olisi pitänyt”, vanhempi valkir sanoi masentuneella äänellä.
”No enemmän kuin kolme sanaa olisi todellakin ollut varsin tervetullutta”, Skip sanoi ja astui esiin. Hän virnisti tyytyväisenä kun valkirit hätkähtivät ja nousivat säikähtäneinä ylös. Nuorempi taisi jopa huudahtaa hieman. He olivat istuneet huoneen nurkassa, missä tuho oli pienin. Heidän välissään levännyt hehkuva esine oli sammunut ja vierinyt Skipin jalkojen juureen, mistä hän nosti sen. Se oli puolipallon muotoinen ja vaikka oli hetki sitten hehkunut kirkkaasti, se tuntui täysin viileältä hänen kädessään. Se muistutti hieman samennettua lasimöhkälettä. Yhtäkkiä se alkoi hehkua ja Skip melkein pudotti sen yllättyneenä.
Valkirit vain tuijottivat häntä suu auki, joten hän laittoi esineen takaisin lattialle, missä se oli ollut ja jäi katsomaan heitä pää kallellaan. He tuijottivat pitkään toisiaan ja kun valkirit näyttivät viimein toipuvan järkytyksestään – vanhempi ensin – Skip istui alas ja viittasi heitä tekemään samoin. Mutta kun Skip veti hupun päästään, valkirit yhtäkkiä henkäisivät kuuluvasti ja ryhtyivät sitten puhumaan hyvin nopeasti valkiria keskenään. He toistivat jatkuvasti yhtä sanaa, jota Skip ei ymmärtänyt: ”felafur” tai jotain vastaavaa.
Skip laski hitaasti kymmeneen. Sitten hän sanoi: ”Voisitteko ystävällisesti lopettaa tuon pälätyksen, josta ei hullukaan saa selvää ja puhua jotain kieltä, jota minäkin ymmärrän?”
Valkirit lopettivat. Vanhempi sanoi englanniksi: ”Totta kai, totta kai. Olen pahoillani, me vain innostuimme. Hmm, ulkonäkösi on hieman... erikoinen.” Hän äänsi vanhahtavasti. Skip ei ollut kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavalla satoihin vuosiin.
”Olen huomannut.” Skipillä oli kuitenkin tunne että kyse oli ollut muustakin kuin hänen erikoisesta ulkonäöstään. ”Minulla oli sellainen käsitys, että te haluaisitte puhua kanssani?”
”Ovatko hiuksesi värjätyt?” nuorempi kysyi äkkiä.
Skip tuijotti häntä pitkään. ”Eivät”, hän sanoi jäätävästi. Hän ei nähnyt, miten se liittyi mihinkään. Mikä juttu kaikilla oli hänen hiuksiaan kohtaan? Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Skip ajatteli, että saattaisi aivan hyvin tehdä asian kunnolla. Tällä tavoin he eivät pääsisi mihinkään. ”Anteeksi”, hän sanoi nuoremmalle valkirille, joka katsoi häntä kylmästi. ”En vain ymmärrä, miten hiukseni liittyvät asiaan.”
”Tavallaan ne liittyvät, mutta se ei ole nyt tärkeää”, vanhempi valkir sanoi sovitellen. ”Ja kyllä, me haluamme puhua kanssasi.” Hän karautteli kurkkuaan ja esitteli itsensä Steveksi. ” Ja toverini tässä on Eric. Me tuota... Me olemme etsineet sinua jo yli kuukauden.”
Skip yllättyi. ”Niin kauan?”
”Etkö muka saanut viestiämme?” Erc kysyi. ”Mehän sanoimme, että tulisimme takaisin.”
”Niin, ettekä mitään muuta sanoneetkaan. Olitte puoli vuotta poissa. Se on melko pitkä aika odottaa.”
Skip kohautti kulmiaan. ”Ennen kuin sanon mitään, haluan lupauksen – että otatte minut mukaanne.”
”Se järjestyy”, Steve sanoi. ”Tiedätkö kuka on tämän takana? Ja miten ihmeessä yli kymmenen miljardia ihmistä voi kuolla samanaikaisesti?”
Skip katsoi Steveä epäillen, mutta päätti sitten voivansa luottaa tämän sanaan. ”Ei mitään aavistusta”, hän tokaisi suoraan. ”Sen minäkin haluaisin tietää.”
”Miten sinä sitten selvisit hengissä?” tiukkasi nuorempi valkir, Eric. Hän oli selvästikin turhautunut Skipin niukoista vastauksista. ”Ei voi olla sattumaa, että sinä muut verenimijät olette ainoat eloon jääneet!”
Skip yllättyi, kun valkir tiesi mikä hän oli, mutta ei todellakaan pitänyt hänen äänensävystään. ”Aivan”, hän sanoi. ”Suurin osa meistä verenimijöistä selvisi hengissä, mehän olemme käytännössä kuolemattomia. Ainakin me vanhemmat olemme.”
Eric ei antanut periksi. ”Mistä me tiedämme, ettet valehtele? Kenties te vampyyrit tapoittekin kaikki!”
Steve aikoi sanoa jotain, mutta Skip keskeytti hänet. ”Idiootti! Käytä päätäsi! Me elämme ihmisten verellä! Vain voimakkaimmat meistä voivat elää kituuttaa eläinten verellä, mutta meitä on harvaksi. Monet nuoremmista ovat jo kuolleet ja loput vanhemmista kuolevat verisissä heimosodissa, joissa ei ole mitään mieltä! Ihmiset olivat meitä sitova liima! Ilman heitä meidän elämässämme ei ole mitään järkeä.” Skip tuijotti vihaisesti Ericiä. ”Jos tekijä oli joku vampyyri, hän on idiootti. Tai kuollut sellainen. Kukaan järjissään oleva vampyyri ei tappaisi ainoaa ruoanlähdettään!”
”Kenties hän ei ollut järjissään.”
Skip pysähtyi pohtimaan tätä mahdollisuutta. Monet vampyyrit tulivat ennen pitkää hulluiksi loputtoman pitkistä vuosista. Harvat kykenivät selviämään ikuisuuden kanssa. Hän kohautti olkiaan. ”Se on mahdollista, mutta mitä väliä sillä on? Aiotteko etsiä kaikki muutkin hengissä selvinneet vampyyrit? Kenties pelastaa heidätkin tämän kuolleen planeetan kynsistä?” Skipin ääni tihkui sarkasmia. ”Tai kuulustella heitä vaikka he eivät edes pysty näkemään teitä?”
Ericin nolostunut ilme kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
Steven ilme oli pettynyt kun hän sanoi: ”Et siis tiedä yhtään enempää kuin mekään?”
”En. Muistan vain menneeni tajuttomaksi ja sitten heränneeni jonkin aikaa myöhemmin kaamean päänsäryn kanssa, ja kaikki oli ollut tällaista.” Skip viittasi ympärilleen. ”Luulen, että asia jotenkin liittyy joihinkin sähkökemiallisiin reaktioihin, joita esiintyy vain ihmisillä. Ja nykyään myös kaikilla koneilla”, Skip huomautti. ”Te ette luultavasti ole käyneet täällä aikoihin. Joskus 2070-luvun paikkeilla keksittiin tapa, joka mahdollisti bio- ja sähkökemiallisten reaktioiden käyttöä elottomissa koneissa. Keksintö levisi hyvin hyvin nopeasti. Nykyään maapallolta hädin tuskin löytyy vanhanaikaisia koneita, sillä uudet olivat halvempia, ja saastuttivat vähemmän. Kaikki vanha tuhottiin raaka-aineiksi.” Hän oli tyytyväinen huomatessaan, etteivät valkirit ilmeisesti olleet tienneet tätä.
”Mikä sitten selittää eläinten selviämisen?”
Vampyyri levitteli avuttomana käsisään. ”Hei, en minä ole mikään spesialisti! En ole kiinnittänyt sen enempää huomiota tieteen saavutuksiin. Hämmästelen vieläkin antiseptisen käsivoiteen keksimistä... Sitä paitsi, minun teoriani voi olla aivan yhtä hyödyllinen kuin automaattiset nenäkarvojen poistajat.”
”Voiko tämä tekosen tekijä mitenkään olla vielä hengissä?” Steve kysyi. Hänen otsansa oli painunut ruttuun ankarasta miettimisestä.
”En usko”, Skip sanoi hitaasti. ”Hän on varmasti kuollut, jos hän oli ihminen. Mikäli hän oli vampyyri, hän on luultavasti siltikin kuollut, sillä nuoremmat kuolivat ja minun ikäiseni veteraanit taas...” Hän virnisti ilkeästi. ”No jos hän on yhä hengissä, eipä ole kauan!”
”Kuinka niin?”
”Me pystymme lukemaan ihmisten ja toistemme ajatuksia – ainakin jossain määrin, kuten ehkä olette jo päätelleet, ”Skip vastasi naurahtaen. ”Hän on joko kuollut tai piileskelee jossakin hyvin hyvin peloissaan.”
Molemmat valkirit tuntuivat olevan varsin kiinnostuneita tästä ajatustenlukukyvystä. ”Pystytkö kuulemaan meidän ajatuksiamme?” Steve kysyi.
”En. Kun kerran yritin, jokin heitti minut pois.” Skip ei osannut sitä paremminkaan kuvailla. Valkirit kuitenkin näyttivät tajuavan jotain ja he nyökkäilivät mietteliäinä.
Seurasi hetken kiusallinen hiljaisuus. Sitten Skip töksäytti ensimmäisen kysymyksen, joka juolahti hänen mieleensä: ”Miksi muut eivät näe teitä? Ja miksen minä ole koskaan nähnyt teitä aikaisemmin?”
”Me emme ole varmoja, miksi sinä pystyt näkemään meidät, sillä Telluksen ihmiset eivät tähän pystyneet”, Steve selitti. ”Me emme kuitenkaan olleet täysin näkymättömiä ihmissilmille, se ei ole tietääkseni edes mahdollista, mutta me emme yksinkertaisesti kiinnittäneet heidän huomiotaan.”
”He eivät siis olleet kiinnostuneita?” Skip kuulosti epäuskoiselta. Miten ihminen, jolla on siivet selässään voi mitenkään olla kiinnittämättä huomiota?
”Niin. Aina kun ihminen näki yhden meistä, hänen katseensa liukui ohi, ikään kuin me emme olisi olleet siellä. Oli tietenkin poikkeuksia, mutta kukaan ei koskaan uskonut heitä.”
”Heidät leimattiin yleensä hulluiksi”, Eric sanoi virnistäen.
”Toiseen kysymykseesi on vaikeampi vastata”, Steve sanoi. ”Se voi johtua siitä, että liikut vain öisin – me emme yleensä näe hyvin pimeässä. Se, että voit ylipäätään nähdä meidät voi johtua siitä, että olet vampyyri tai siitä että olet -” hän keskeytti.
Skip nojautui eteenpäin silmät kaventuen viiruiksi. ”Olen mikä?”
Steve pysyi hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Felar-fûr”.
”No tuopa vasta onkin valaisevaa.” Skip tunnisti sanan samaksi, jota valkirit olivat aikaisemmin hokeneet.
”Et voi mitenkään ymmärtää sanan merkitystä, ennen kuin tiedät jotain meidän uskomuksistamme ja vanhoista tarinoista”, Eric tokaisi. ”Ja siihen menisi koko yö. Sanottakoon vain, että felar-fûrit eli felarit ovat melko harvinaisia, melkein myyttejä. Mutta heitä tapaa aina silloin tällöin ja heidät tunnistaa yleensä sinistä hiuksista ja violeteista silmistä.”
”Mutta mitä helkkaria ne ovat?”
Valkirit katsoivat häntä pitkään. Viimein Steve aukaisi suunsa. ”Oletko sinä uskonnollinen?”
”Lentävätkö elefantit?”, Skip vastasi kuivasti.
”Sana Felar-fûr on valkiria ja on kirjaimellisesti käännettynä ”uusi-sielu”. Meidän uskomuksiemme mukaan meidän tietoisuutemme – tai sielumme, jos haluat – vaeltavat ruumiista toiseen, aina vain oppien. Aina jokaisen eletyn elämän jälkeen ne palaavat Rajalle, josta ne siirtyvät seuraavaan ruumiiseen. Kukaan ei tiedä, miten ne valitsevat seuraavan olomuotonsa, eivätkä kaikki valitse pitkiin aikoihin. Nyt sinun täytyy ymmärtää, että sieluja on paljon. Luultavasti enemmän kuin elossa olevia yhteensä. Niinpä on erittäin harvinaista, että syntyvä olento jää vaille sielua. Mutta toisinaan käy niin, ettei kukaan valitse tätä syntyvää ruumista. Silloin ruumis kehittää itselleen tietoisuuden, uuden sielun. Ja tämä sielu ei häviä kun ruumis kuolee, vaan se menee Rajalle ja aloittaa matkansa. Näkyvät merkit – kuten esimerkiksi siniset hiukset ja violetit silmät, riippuen lajista – haalenevat jokaisen vaihdon myötä, kunnes lopulta katoavat kokonaan. Eräs teoria on, että kaikki sielut ovat alun perin syntyneet tällä tavoin, kauan sitten.” Steve hiljeni.
Eric jatkoi: ”Et siis ole mitään supersankari, jolla on ihmeellisiä voimia, mutta monet tulevat olemaan uteliaita. Ja monilla kansoilla on sellaisia uskomuksia felareista, joten saatat herättää vähän huomiota.”
Steve vilkaisi häntä varoittavasti. ”Luultavasti aika paljonkin huomiota. Tosiasiassa emme tiedä heistä paljon mitään. Monissa legendoissa ja kertomuksissa heidät yleensä esitetään mystisinä hahmoina ja eräänlaisina antisankareina.” Hän naurahti. ”Ilmeisesti te ette ole tunnettuja kärsivällisyydestänne tai lempeydestänne. Mutta yksi asia on yhteistä jokaiselle tarinalle”, hän sanoi yhtäkkiä vakavoituen. ”Felar-fûrien ympärillä aina tapahtuu kummallisia asioita, yleensä heidän tarkoittamattaan.”
Skip hymähti. Hän ei uskonut sanaakaan valkirien järjettömästä kertomuksesta, mutta nyt hän ainakin tiesi, mitä he hänestä uskoivat. Steven viimeinen lause kuitenkin herätti hänen kiinnostuksensa. Kummallisia asioita... niitä tosiaan tuntui tapahtuvan hänelle, jopa niin usein, ettei hän enää pitänyt niitä outoina. Hän muisti erään toisenkin sanoneen hänelle melkein nuo samat sanat: ”Sinun ympärilläsi tapahtuu outoja asioita, pikkuinen. Etkä sinä voi sille mitään.”
Mietteliään hiljaisuuden jälkeen Skip kysyi: ”No, otatteko minut mukaanne?”
Valkirit nyökkäsivät. Steve sanoi: ”Voimme lähteä heti kun olet valmis.”
Skip nousi ylös. ”Hyvä. Mihin me menemme?”
”Ensin me menemme Lontooseen. Siellä on tämän planeetan ainoa toimiva portaali. Sitten menemme Rajan Majataloon näin aluksi. Haluamme sinun tulevan mukaamme, kun menemme Lumélle, joka on meidän kotiplaneettamme. Kuningattaremme haluaa varmasti tavata sinut. Sen jälkeen olet puolestamme vapaa tekemään mitä haluat.”
Skip olisi halunnut kysyä vielä monta kysymystä, kuten Miten planeettojen välillä matkustetaan? Ja kaikkein tärkeimpänä Pärjäänkö yksin teidän kummallisessa maailmassanne vai olenko riippuvainen teistä? Hän ei pitänyt ideasta. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni tietäen, että hän saisi vastauksensa tarpeeksi pian, eivätkä ne muuttaisi hänen päätöstään suuntaan eikä toiseen.
Hän oli lähdössä tältä planeetalta, ja jos olisi onnekas, ei tulisi koskaan enää takaisin.
¹ Lumén vuosi on noin 1,6 kertainen Telluksen vuoteen verrattuna, aikero johtuu tästä. Yhdessä Lumén viikossa on kuusi päivää.
Työn tiedot
Haukan silmin (luku 4)
cillana
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 4340 sanaa» Työ lisätty: 18.03 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tässä tämä nyt on, kun sain taas lisäiltyä. Muokattu kakkosluvun toinen osa, tavallaan. Tiedä sitten toimiiko tämä yhtään paremmin, mutta halusin kertoa Skipistä alussa vähän enemmän, tein hänestä ehkä vähän turhankin inhimillisen... Njoo. En tiedä hämmentääkö vai selventääkö tuo "Kuusi kuukautta myöhemmin"- juttu. Se siis tarkoittaa kuusi kuukautta siitä mihin 2. luku loppui (eikä 3. luku). Voi olla, että se saa lähteä.
Kommentit
Tuuli
20:10 // 09.06 - 2008
Hee. Minun harhakuvaan harhautumiseni on nykyään vähintäänkin sporadista, mutta piti nyt taas pitkästä (pidemmästä kuin muistinkaan) tulla katsomaan, tapahtuuko täällä mitään. ^^ Pakko myöntää, etten enää niin selkeästi muista kaikkea tapahtunutta, mutta sen muistan että jossain vaiheessa mietin että Skipistä olisi mukava kuulla lisää. Eli Skipistä oli mukava kuulla lisää. ;p
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!